Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 1

Olisinko ikinä voinut kuvitella lapsettomien vuosien aikana, millaiselle matkalle äitiys minut laittaakaan?
En halua sanoa, että ilman lapsia ei muka voisi kokea kaikkea tätä, sillä uskon, että vaikka minusta ei koskaan olisi tullut äiti, olisin mitä luultavammin jollain tavoin pyrkinyt tutkimaan ja syventämään omia ajatuksiani ja toimintatapojani. Olin oikeastaan lähtenyt tälle tielle jo vuosia sitten. Ja jos tarkkoja ollaan, niin ainahan minä olen vähän sellainen ollut. Herkkä, tunneihminen, pohdiskelija. Muutamat isommat pysähdykset elämän varrella ovat laittaneet kysymään itseltä omia motiiveja, omien tunteiden tärkeyttä ja kysymään itseltä tärkeitä asioita. Kuka minä olen? Olen yhtä tärkeä ja arvokas kuin muutkin. Kuinka aion huomioida itseäni ja muita? Uskon, että joku polku olisi minut varmasti vienyt syvempää tutkimusmatkaa, sillä vaikka nyt huomaankin usein, että "enpä olisi ilman lasta huomannut/tiennyt/osannut/tuntenut...", niin en silti missään tapauksessa halua laittaa elämää lapsen tai lasten kanssa suurempaan arvoon kuin ilman lapsia. (Sinänsä myönnän olevani jäävi sanomaan puolueettomasti yhtään mitään, sillä jo lähtökohtainen suuri toiveeni oli saada elämääni lapsia, mutta kenties ymmärrät pointin: tietenkin elämälleen on halunnut löytää merkitystä ja päästä toteuttamaan itseä ja elää yhdessä muiden kanssa sopusoinnussa myös ennen lapsia. Sillä lastensaantiinhan nyt ei tunnetusti voi kovin paljon vaikuttaa, joten parempi vain pyrkiä hyvään elämään niillä eväillä, mitä saa.)



Mutta nyt tekstini rönsyää taas pahemman kerran, mutta en ota siitä itseeni. Sellaista se välillä on. Halua ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.
Viimeisten muutaman viikon aikana olen pohtinut paljon lempeyttä ja armollisuutta. Nuo teemat ovat putkahtaneet minulle eri asioiden tiimoilta, oikeastaan hauskasti joka ihmiselämän osa-alueelta: fyysisenä, henkisenä, hengellisenä ja sosiaalisena "tarpeena". Tietyllä tavalla lempeys on toki yksi elämääni kuljettanut punainen lanka, ja sen ilmentymä on elämäntilanteesta riippuen yhdistynyt vähän milloin minkäkin kontekstin  kautta. Raskausaikana tulin tutustuneeksi ystäväni kautta kiintymysvanhemmuuteen ja se kolahti. Tai oikeastaan se otti pehmeästi ja lempeästi vastaan. Tuo aika oli tosin sellaista, että mistään ei vielä oikein saanut kunnolla kiinni, sillä jo vallitsevan tilanteen ymmärtämisessä sekä äitiysvaatteiden ja vauvantarvikkeiden hankkimisessa oli oma pähkäilynsä. Oli jokseenkin ymmärrettävää, että kovin korkealentoisiin pohdintoihin ei vielä tuolloin kyennyt.



Mutta elämä on alkanut tasaantumaan. Eräänlainen väsymyspöhnä on väistynyt, tietynlaiset rutiinit ja arki on muodostunut, ja on ollut aika miettiä asioita. On ollut kiehtovaa, että kaiken vauvaan liittyvän pohdinnan jälkeen on ollut aikaa ja mielenkiintoa askaroida erilaisten eettisten ja ekologisten kysymysten parissa, kuunnella äänikirjoja ja lukea joitakin mielenkiintoisia artikkeleita. Mutta pääpaino oli jossain vaiheessa - latautumismielessä - kuunnella ja lukea ihan vain chicklit-kirjoja. Jojo Moyes, jep. Kunnes raja tuli vastaan. No jo nyt on! Toki kirjat olivat hauskoja ja niillä sai hetkessä ajatuksensa köykäisiin höttöihin (, joskin osittain raskaiden teemojen kautta), mutta eipä ne mitään sen suurempaa sitten antaneetkaan itselle. Tuntui aika hölmöltä täyttää oma ajatusten vapaa-aika (, kuten vaunulenkit) hötöllä.

Mistä lie tullut, mutta eräänä päivänä päädyin etsimään kiintymysvanhemmuuteen liittyvää kirjallisuutta. Netti on toki pullollaan kaikenlaista enemmän ja vähemmän tärkeää, mutta olen sen verran vanhanaikainen, että kaipaan tavallisia kirjoja. Niinpä klikkailin tilauksia kirjastolle varaten joitakin teemaan liittyviä kirjoja. Ja nyt olen käynyt hakemassa niitä vaunulenkin varrella paikalliskirjastostamme ja kirjat ovat lempeästi halanneet minut mukaan matkalle.



Jos aiemmin luulin, että kyse olisi kiintymysvanhemmuudesta ja siitä, kuinka minä kohtaan lapsiani, niin varsin pian huomasin sen koskevan yleisesti tapaa, jolla kohdata kaikkia ihmisiä. Ja sitten mullistavana oivalluksena kaiken alku ja juuri, kaiken lähtökohta: kuinka kohtaan minua itseäni. Se siitä korkealentoisuudesta siis.



Sinänsä siis ei mitään uutta, mitä emme olisi jo monen monta kertaa kuulleet useasta eri tahosta. Puhutaanhan jo Vuorisaarnassakin "kultaisesta säännöstä": "Kaikki, minkä tahdot ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." Matt. 7:12, kuten kehotetaan läpi Raamatun (etenkin Uuden Testamentin) rakastamaan lähimmäistä.
Käytännön tasolla asia ei ehkä olekaan niin yksinkertainen. Hyvin usein tulemme tehneeksi asioita, jotka ovat yleisesti ajateltu olevan hyväksyttäviä. Pitäähän nyt lasten totella vanhempia, olla reippaita, istua hiljaa, tehdä niin kuin käsketään, syödä lautanen tyhjäksi, kiittää tai pyytää anteeksi ja koettaa oppia pärjäämään itse. Nyt karrikoin, mutta moni asia voi vaikuttaa ensisilmäykseltä siltä, että no niinhän sen täytyykin mennä. Mutta lapsen tasolle asetuttuaan asiat saavat aivan eri näkökulman. Miksi pitäisi syödä lautanen tyhjäksi, jos on ihan täysi olo? Tai miksi pitää pystyä olemaan reipas, jos pelottaa ja jännittää? Tai tehdä asioita yksin, jos ujostuttaa? Ja entäpä muiden aikuisten kohtaaminen? "Mitä sitä nyt tunteista ja tilanteista jahkaamaan; kai se nyt tajusi, että en minä nyt tarkoittanut mitään, vaikka vähän tiuskaisin..." (Minusta pitäisi. Olen lopen kyllästynyt olettamaan ja pitämään asioita itsestään selvinä. Ja miksi pitäisi puhua vain mieltä kaihertavista asioista. Miksi kannustavan ja positiivisen asian tuominen on myös vaikeaa? Miten vaikea on vaikka sanoa toiselle, että miten ihana naurun helähdys.)



Olen itse ollut ujo lapsi, ja tuo ujouden ja arkuuden kautta asioiden tarkastelu on kolahtanut. Enhän olisi itsekään suurin surminkaan halunnut yrittää tehdä jotain isompaa asiaa yksin, sillä minua pelotti ja arastutti. Onneksi tänä päivänä jo tunnetummatkin suomalaiset kasvatuspsykologit puhuvat jo reipastamisen kulttuurin haittavaikutuksista.

Olkoon tämä pintaraapaisu tekstisarjalle, sillä lempeyden aiheesta riittäisi niin paljon pohdittavaa ja kirjoitettavaa. Toisaalta on tärkeää saada prosessoitua ajatuksia jonnekin, sillä vaikka tämä onkin julkinen blogi, niin tällaisia pohdintoja pystyy kuitenkin kirjoittamaan. Tämä on lisäksi nopeampi tapa tuottaa tekstiä, sillä eilen ehdin raapustamaan päiväkirjaani merkinnän: "21.2.2019 Nopea kirjoitus", kunnes kuulin tyttäreni heräävän. Joten samoin: tämä oli nopea kirjoitus. Ja olen inspiroitunut. Tästä on hyvä jatkaa.

Oletko mukana? Mitä ajatuksia pohdinnat herättivät? 😊