Johdatukseen luottamista

Läpi aikuisiän minua on puhutellut paljon johdatuksen teema. Se on ehkä käsitteenä tullut henkilökohtaisesti tutummaksi, sitä mukaa, kun elämä on heitellyt läpi erilaisten haasteiden ja mutkien. Olen ajoittain kokenut eläväni vahvassa johdatuksessa juurikin silloin, kun ulkoisesti tilanteet ovat vaikuttaneet siltä, että niiden alle saattaisi sortua.
Johdatuksessa eläminen on luottamista täysillä Jumalaan.

Mutta aina Jumalan johdatukseen ei ole jaksanut luottaa. Vajavaisina ihmisinä meille kaikille tulee varmasti oloja, jolloin Hän tuntuu olevan kovin kaukana ja oman uskon heikkoa ja pientä. Epäilys valtaa herkästi mielen, ainakin murheen, epätoivon ja -tietoisuuden aikoina. Jos tähän vielä lisätään erinäisiä hankaloittavia seikkoja, kuten fyysiset rasitteet (unettomuus), eri puolilta tulevat pienetkin hankaluudet tai epäonnistumisen tunteet, niin toisinaan luottaminen saattaa horjua. Tuntuu, ettei vastauksia, ohjeistuksia tai johdatusta tule. Seinä tulee vastaan useammalta taholta, ovet sulkeutuvat, yritykset epäonnistuvat, eikä mistään tunnu saavan otetta. Turhauttavaa. Mutta uskon, että tällaisetkin vaikeammat ajanjaksot ovat paikallaan siinä mielessä, että kun luottamuksesta saa kiinni ja epätoivo alkaa hälvetä voi riemu, ilo ja luottamus olla vieläkin suurempaa. Jumala ei ollutkaan kaukana, vaan hän kulki koko ajan vierellä, tai parhaimmillaan kantoi vaikeimpien aikojen yli. Saa huoahtaa jälleen: miten upeaa tämä kaikki on!

Joskus on vain uskallettava luottaa, päästää irti omista epäilyistä, väsymyksestä, yrityksistä tai kontrollista. Eikä vain joskus, vaan oikeastaan koko ajan. Mutta joinakin hetkinä se kysyy enemmän rohkeutta.

Vahvaa ravintoa heti päivän alkuun

Koen eräänlaisen erämaavaiheen olevan loppumetreillään. Sellaisen vaiheen, jossa olen yrittänyt vain rämpiä läpi unettomuudesta ja uupumuksesta väsynein raajoin. Yrittänyt jaksaa, yrittänyt selviytyä. Hymyillyt vain tutuille fraaseille Jumalaan luottamisesta, johdatuksesta, lohdutuksesta ja avusta. Mutta niiden kuuleminen ja uskominen todeksi juuri sillä hetkellä ovat jääneet hymyn tasolle. Tietyllä tavalla luottamus on onneksi ollut tallella, ja kolmikko vauva-asunto-työt on jo alkuvuodesta ollut vahvasti mielessä toteutua. Pitkään lähti näyttämäänkin siltä, että jokainen osa-alue tulisi saamaan ratkaisuja tämän vuoden aikana, mutta jokaista asiaa ja luottamusta niihin on horjutettu eri tavoin. Yritän ymmärtää, saada viisautta. Ehkä hippusen olen jotain voinutkin ymmärtää, mutta kokonaiskuvaa en vielä. En esimerkiksi ymmärrä, miksi raskauteni, niinkin onnellinen ja ihmeellinen se onkaan, oli mentävä näin vaikean kautta myös henkisesti (no, fyysisesti olisi toki voinut mennä huonommin), enkä ymmärrä, miksi työasiani ensin vaikutti järjestyvän, mutta ei sitten kuitenkaan. Tai asuntoasia. Emme elä haaveilemassamme omakotitalossa, mutta tästä asiasta olen varmasti eniten tyynein. Ei minua haittaa olla vuokralla nykyisessä asunnossamme. Olemme alkaneet molemmat kallistumaan kannalle, että ei meidän ole vielä mikään pakko sitoutua taloon vuodenkaan päästä. Nyt meillä on hyvin aikaa katsella ja kuulostella suuntaa. Ja voihan olla, että juuri äitiysloman tai hoitovapaan aikana saan uusia näkökulmia työhöni ja kuka tietää, mitä siitä seuraa.

Vaikeiden aikojen jälkeen tuntuu makealta päästä taas käsiksi tällaisiin aiheisiin. Ulkoisesti on saattanut mennä ihan kivasti, mutta tietty tasapainottava asia on puuttunut tai tuntunut olevan etäällä. Vai onko se ollutkin vain sitä, että olen sittenkin ollut itse liian kiinnittynyt tuijottamaan asioita inhimillisesti?
Toiset tuntuvat luottavan Jumalaan vakaammin, kuin toiset, mutta se ei tee kenestäkään huonompaa uskovaista. Toisia johdatetaan pidempien kivikkoisten polkujen läpi kuin toisia, mutta sekään ei tarkoita, että toiset olisivat "uppiniskaisempia" tai huonompia. Niiden keskellä syitä voi olla vaikea ymmärtää, mutta ehkä myöhemmin huomaa polkujen valmistaneen johonkin.
Vaikeudet eivät elämästä lopu, se on karu fakta. Mutta parhaimmillaan myrskyjen silmässä ollessaan voi oikeastaan olla aika tyynin mielin. Asiat järjestyvät. Jumala pitää huolta ja ohjaa siinä, mitä voin tehdä.

Mietteet jäivät pyörimään ajatuksiini eilisen pienryhmäkerran jäljiltä. Aloitimme seurakunnassamme uuden pienryhmän ja pidimme mieheni kanssa kerran meillä kotona. Koin tärkeäksi leipoa meille pientä syötävää, sillä vaikka ei mistään virallisesta tapahtumasta ollutkaan kyse, niin yksi elementti minulle (kenties isovanhempieni karjalaistaustan perusteella??) on, että meille tulleet ystävät saavat myös halutessaan jotain syötävää. Tämän ei missään tapauksessa tarkoittanut olevan mikään suorite tai paineiden aiheuttaja toisille, mutta itselleni yksi keino osoittaa välittämistä ja lämpöä on esimerkiksi leipoa. Koska kyseessä oli ensimmäinen tapaaminen, niin oli myös paikallaan käydä hieman läpi, millaisia ajatuksia kenelläkin oli alkavasta pienryhmätoiminnasta. Moni kertoi kaivanneensa syvempää pohdiskelua Raamatusta, uskosta sekä yhteyttä muihin uskoviin. Ja kuinka ollakaan, näiden ajatusten ympärillä kulki teema, josta itsekin olin valmistellut pienen alustuksen ja keskustelun aiheen. Puhuin sittemmin nimittäin johdatuksesta, ja oikeastaan siitäkin näkökulmasta, että mitä sitten, jos ei tunnu yhtään siltä.
Aihe - ja uskoakseni siitä lähtenyt keskustelu - kirvoitti jos jonkinmoista puhetta ja keskustelua. Seurasin ja otin osaa ilolla tähän puheensorinaan, joka samalla toi myös itselleni kaivattua virkistystä. Joskus jopa se, että keskustelee joistakin asioista toisten uskovien kanssa, voi tuoda valoa ja toivoa.
Lopulta oli vain keskeytettävä ajan juostua niin nopeasti. Osalla oli kiire lasten luo kotiin, mutta toisaalta se, että keskustelu jätti jälkeensä halun jatkaa sitä, melkoisen palon järjestää uusi pienryhmäkerta. Ja toisaalta myös toivon siitä, että mitä kaikkea se vielä saa aikaan mihin meidät johtaa.

Haluan uskoa ja luottaa, heittäytyä.