Nyt koen vahvasti, että viime päivien aikana ajatusten pyörimiset johdatuksen teeman äärellä, eilinen valtava Sanan nälkä sekä ylistysmusiikin kuuntelu niin kotona kuin salilla käydessä valmistivat minua siihen, mitä oli tulossa.
Sain ohimennen kuulla jotain, joka sai aikaan pettymyksen karvaan tunteen.
Ei mitään järisyttävää, mutta silti niin isoa, että se tuntui varjostavan oloani koko iltavuoron. Olin yrittänyt jotain, toivonut kovasti, ja sittenkään se ei ollut riittänyt.
Tunteet ja ajatukset omasta huonommuudesta ja kelpaamattomuudesta sekä pohdinnat siitä, oliko tietty liike ollut suuri virhe ja lopulta kaiken musertava asia valtavasivat mieleni. Järjellä yritin pitää näitä loitolla. Tiesinhän, että saattaisin joutua pettymään, eihän kyse ollut mistään varmasta asiasta. Ja mistä voisin tietää, mikä syy ratkaisuihin oli ollut. En myöskään voinut tai voi vielä tietää, mihin tekemäni ratkaisu tulisi vielä johtamaan, vaikka tähän mennessä saldona oli lähinnä kuukausien uniongelmat, ammatillisen itsetunnon romahtaminen, työpahoinvointi sekä vakavat pohdinnat alanvaihdosta. Ehkä sieltä jotain hyvääkin olisi tarttunut matkaan...
Päätin kuitenkin olla kaatumatta. Päätin luottaa siihen, josta olin ihan vastikään pohtinut.
Jumalan viisauteen ja johdatukseen.
Olinhan aivan itse vasta tullut siihen lopputulokseen (omien ja muiden kokemusten pohjalta), että aina ei vain tunnut kivalta, eivätkä asiat välttämättä sujahda kohdilleen suitsaitsukkelaan.Tämä ei siis jäisi tähän. En antaisi pettymyksen nujertaa itseäni, vaan astelisin takaisin sinne laiturin päähän valmiina hyppäämään. "No niin, mennäänkö jo?"
Itseasiassa olen varovasti pohdiskellut kuukausien mittaan sitäkin, että voisiko se, että tietyt tavoitteeni eivät tunnu millään onnistuvan olevan valmistelua johonkin muuhun. Jos olisin saavuttanut jotain, josta olen jo vuosia haaveillut, niin olisinko silti oikealla paikalla? Ja jos minua kutsuttaisi lähtemään johonkin muuhun, niin kuinka herkästi voisin ajatella lähtöä, jos olisin saanut kiinnitettyä itseni sinne, mihin kuvittelin itseni kuuluvan?
Sillä kuten niin usein ennenkin, niin nytkin rakas ja viisas mieheni osasi piristää jollain räjähdyksenomaisella tavalla. Tuskin osasi aavistellakaan, mitä meni tekemään lähettäessään minulle whatsapp-viestillä tietyn linkin. Ja kuten niin usein ennenkin, siitä se ajatus sitten lähti.
Varsinainen uusi ajatus tuo ei sentään ollut; muistan ensimmäisiä kertoja kokeneen vahvaa oivallusta asian tiimoilta ollessani 15-16-vuotias. Ja olinhan tehnyt myös liikkeitä asian toteuttamiseen, joskaan silloin tuo ei johtanut vielä mihinkään. Mutta voisiko aika olla nyt kypsä? Intouduin lueskelemaan erilaisia nettisivuja, eri vaihtoehtoja. Pohdiskelimme yhdessä käytännön ratkaisuja, heittäydyimme leikkiin täysin rinnoin (vaikkakin tästä hmm... kielikuvasta tulee toki mieleen se pikkutyyppi, jota on tulevaisuudessa myös huomioitava), mietimme vaihtoehtoja, hyviä ja huonoja puolia.
Ja sitten mies totesi:
"Mun täytyy myös miettiä omaa ja meidän hyvinvointia ja huolehdittava riittävästä unenmäärästä. Täytyy käydä nukkumaan."
Pian mies jo hengitti raskaasti. Koirakin tuhisi omalla pedillään. Minä hymyilin yön hämärään.
Vaikka tästä ei mitään tulisikaan, niin ainakin uusien vaihtoehtojen miettiminen on virkistävää ja toivoa tuovaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti