Tässä sitä nyt ollaan, lähes puolivälissä sovittua työpestiäni. Viimeksi kipuilin rankasti töihin paluutani, vauvavuoden päättymistä ja lapsettomuuskipuja. Samojen teemojen äärellä olen ollut, mutta muutosta on onneksi tapahtunut. Olon voisi sanoa olleen kuin Suomen kevät tänä vuonna (hehe. En varmaan ole ainut, joka jollain tavoin jossain kanavassaan päivittelee tuota eilistä räntäsadetta tai kylmiä ilmoja).
Ensimmäinen kuukausi töissä oli superrankka. Siihen mahtui oma kriiseilyni töihin paluusta (50% työajalla minähän suorastaan hylkäsin lapseni), kotoa pois oleminen, lasten ikävöinti ja minun ikävä lasten luo, töihin orientoituminen ja oman riittämättömyyden tunteiden käsitteleminen, väsymys, tosi kiireiset ja ylitöiset työpäivät, väsynyt työporukka, meidän jatkuvat sairastelut, öiden huononeminen (milloin heräsin 6 kertaa yössä, milloin nukuin vain 1,5h tuntia ennen aamuvuoroa), Tähti-vauvan 1-vuotissynttärit, sekä juhlat, parisuhteen haasteet, eikä aikaa käsitellä asioita, Huldan päiväkirurgia-reissu, kutsu työhaastatteluun, työhaastattelu ja sitten päätös, etten saanutkaan paikkaa. Näin, kun asioita luettelee, tulee kyllä aika läkähtynyt olo. Huh huh, millaisen prässin läpi sitä tulikaan mentyä helmi-maaliskuussa. Parisuhteelle on ollut tosi vähän aikaa, ja töiden alettua vieläkin vähemmän. Pidän toki tärkeänä yhteyttä ja yhteistä aikaa, mutta siedän ja ymmärrän, että nyt ei mitään superpitkiä treffejä vain ole mahdollista saada. Yhteyden vaaliminen arjen keskellä on tässä mielestäni se juttu, vaikka ei tietenkään voi olla se ainut.
Olin aika läkähtynyt maaliskuun alussa. Tuntui, että olin tehnyt maailman suurimman virheen, ja jotain olisi lopullisesti särkynyt. Havahduin jossain vaiheessa huomaamaan, että ripustauduin ajatukseen, että "kahdeksasosa takana". Mutta enhän voisi elää näin, että yrittäisin vain selvitä ja odottaisin vain elokuuta! Ja sitten - kuin veitsellä leikaten - ensimmäinen kuukausi oli takana ja tunsin sen: flown tunne! Seuraavina vuoroina se vain vahvistui. Se tuttu, kiva tunne siitä, että töissä on kivaa, osaan ja tiedän osaavani ja tunsin muutakin, kuin velvollisuuden tunnetta töihin menemisestä. Aloin nauttimaan, keskittymään enemmän asioiden hyviin puoliin.
Tilanne on siis muuttunut valtavasti, vaikka on ajoittain kuin jokin kylmä muutos kevätsäässä. Milloin Hulda edelleenkin kriiseilee ja ikävöi minua aika rankastikin, milloin itselle tulee raskaita tunteita siitä, että en pärjää ja että olen kuin hanhen selkä, enkä muista mitään. Mutta muutos joka tapauksessa on ollut parempaa kohti. Se, minkä kanssa kovasti painiskelen on toimitilanteeni sekä mitä tekisin hoitovapaan suhteen. Vetoa olisi moneen suuntaan. Ja silti haluaisin muistaa, että lapset ovat pieniä vain kerran. Ja niin nautin heidän kanssaan olemisesta, kotiäitiydestä.
Tähti on kasvanut aivan hurjaa kyytiä. Nyt ikää alkaa olla kohta 1v 3kk ja menokin sen mukaista. Hän kävelee, kiipeilee, nauraa, höpsöttelee, halailee, leikkii, touhuaa, seikkailee, tutkii, ilakoi ja koheltaa. Aivan huipputyyppi. Imetyksen suhteen on ollut aaltoliikettä, mutta edelleen jatkamme ja se on tuntunut molemmista tärkeältä. Kertoja päivässä on 2-5 riippuen paljon siitä, olenko kotona vai töissä. Pidin toisen unikoulun tehdessäni ensimmäisen yövuoron parisen viikkoa sitten. Nyt yritän tehdä taas uniohjausta liittyen päiväuniin, jotta ei tarvitsisi ihan 5-4 maissa heräillä...
Hulda, 4,5 vuotta, on ihana, tunteellinen, herkkä, iloinen, touhukas, luova ja puhelias tapaus. Viime päivien teemat ovat liittyneet sosiaalisten taitojen ja tunnetaitojen vahvistamiseen, jota on myös tapahtunutkin kerhojen myötä.
Lapsettomuussuru on ollut aaltoilevaa. Toisinaan kipu on ollut terävämpää ja on tullut pohdittua konkreettisesti myös imetyksen lopettamistakin. Siihen tosin havahduin jo aiemmin alkuvuodesta, että jos syksyllä olisi aikonut jatkaa hoitoja, niin imetys olisi pitänyt lopettaa huhti-toukokuussa! Eiiii, liian pian! Jonkin sortin maltillisuutta on myös tullut asioihin, ehkäpä myös sellaista lepoakin, hengähdystä. Antaa asioiden mennä omalla painollaan. Ei ole mikään kiire. Olen toisaalta myös pyrkinyt tietoisesti vaalimaan tätä uudenlaista vaihetta, jossa lapset ovat isompia, Tähtikin oppii koko ajan uutta, ja minäkin saan taas ihan eri tavoin omaa aikaa ja mahdollisuuksia mennä ja tulla. En ole niin kiinni vauvassa. Hauskaa tämäkin.
Aiemmin tällä viikolla pääsimme ensimmäistä kertaa sitten Tähden syntymän viettämään treffipäivää. Siis ihan kaksin koko päivän! Kyllähän se aika outoa oli, mutta meni ihan kivasti. Aika meni pääasiassa kuitenkin asioiden hoitamiseen, vaikka täytyy niitäkin jossain vaiheessa tehdä. Jospa vastaava onnistuisi pian uudestaan, ettemme aivan unohda ja vieraannu toisistamme.
Jospa sitä lähtisi kohta tuonne aurinkoon juoksulenkille. Ajatuksen juoksu tuntuu olevan aika poukkoilevaa. Olin viime yönä yövuorossa, ja tämä viikko on ollut sikäli aika hurja. Valvoin ensin vappuna, sitten muutama päivä huonoja öitä (eli heräämisiä 6-5:30-5-4:30-4) ja taas yövuoro... Mutta jospa se tästä.
Mieli laukkaisi ties minne, mutta jospa ottaisi asian kerrallaan.
Väsyneenä huomaan, että ajatuksia voi herkemmin varjostaa jokin ikävä puoli. Täytyy yrittää topakasti pitää pirteämpien ajatusten puolta, sillä ei tässä mitään hätää ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti