Täällä me ollaan, aamukahvilla Huldan kanssa. Nyt olemme nukkuneet peräkkäin 11 (siis YKSITOISTA!!!) hyvää yötä, ja oma sumu alkaa toivon mukaan jo hiukan hälvetä. Parina aamuna, kuten tänään, Hulda on havahtunut nousuuni kello 7, ja olenkin kopannut hänet kantoreppuun jatkamaan uniaan (hän ei ole siis halunnut jäädä yksin) samalla, kun voin itse puuhailla jo aamutoimia. Aika ihanaa. Kantoreppu muutenkin on ollut viime aikoina tosi iso juttu. Voisikohan olla niin, että kaiken menon ja melskeen, kopsahtelun ja muksahtelun vastapainoksi Hulda kaipaa läheisyyttä. Nykyisin ollaan taas nukuttu unia repussa ja jonkin verran ollaan kuljettu niin ostoskeskuksessa ja metsän poluilla tuohon tyyliin. Mutta ihanahan tuo vain on; hetken aikaa ehdin jo miettimään, että olenkohan hankkinut oman repun lainareppujen jälkeen aivan turhaan, kun suurin tarve oli ollut refluksikuukausien aikana... Mutta huoli pois; syli kelpaa ja tämä äiti kyllä oikein mielellään kantaa!
Vaikka yöt ovatkin olleet selvästi paljon parempia on kroppa ehkä jäänyt jumittamaan tajutessaan, että tässä huushollissa saakin taas unta. Se kaipaisi sitä lisää ja lisää. Tietynlainen pöhnä on ollut siis päällä, mutta ei voi mitään. Menoa ja tekemistä on piisannut; olemme olleet keräämässä niin karviaisia kuin laittamassa kirpputoripöytää.
Tietynlainen haikeus ja kenties lapsettomuussurun sukulainen on hieman vallannut mieltä. Pääasiassahan elämä on hyvin pitkälti tässä ja nyt, mutta taustalla on hääräillyt kummallinen tunne. Se lienee saanut alkunsa joistakin kuulemistani vauvauutisista (ihanaa!), viikon takaisesta valokuvien menettämis -episodista sekä siitä, kun hinnoittelin niitä Huldan pikkuriikkisiä vaatteita kirpputoripöydälle. On kuin syystuuli alkaisi puhaltamaan, ruskan värjäämät lehdet tipahdella puista ja kesä auttamattomasti jäädä taakse. On vain muistot ja kaunis ruska. Ikävöin Huldan pikkuvauvavaihetta, ja samalla lähes nyyhkin päivittäin sitä, miten onnellinen olen tyttärestämme. Iloitsen hänen kanssaan vietetyistä hetkistä ja päivistä. En tarkalleen ottaen tiedä, haluaisinko varsinaisesti palata takaisin, sillä koko ajan tapahtuu jotain uutta ja mielenkiintoista ja mielessäni siintävät jo asiat, joita voi tehdä Huldan kanssa sitten hiukan vanhempana. Ehkä se on se ainutlaatuisuus, jota en saa enää koskaan kokea sellaisenaan, jota kaipaan. Ja toisaalta pelko siitä, saako raskautta, synnytystä, pikkuvauva-aikaa ja kaikkea siihen liittyvää kokea enää uudelleen. Pelko, joka on jossain hyvin taka-alalla, mutta on kuitenkin. Onneksi arki ja muut elämässä olevat asiat vievät niin paljon aikaa ja mielenkiintoa, ettei siihen ole tarvetta liiemmin keskittyä.
Mutta tiedostan sen olemassaolon.
Piipahdimme eräänä päivänä moikkaamassa työkavereitani. Ajaessani kohti työpaikkaani mielessä kihelmöi; jännitti, innosti, oli haikea ja nostalginen olo. Oli kiva huomata, kuinka iloisen vastaanoton saimme. Hulda katseli kiinnostuneena ihmisiä ja me saimme jutustella kuulumisia. Kuinka merkillinen käynti. Tavallaan tekisi hirveästi mieli päästä keikkailemaan (lienee "oman itsen" ja "omien juttujen" sekä ammattitaidon ylläpidon tarvetta), mutta en siltikään ole vielä valmis. En halua rikkoa vauvavuotta vielä yksittäiselläkään työvuorolla. Oli myös ihanaa kuulla ihmisten positiivisesta ja erittäin rohkaisevasta suhtautumisesta hoitovapaani pituuteen.
Syksy saapuu väistämättä, ja on ollut yritettävä suuntautua jotenkin sellaiseen moodiin. Olen toki vietellyt koko tämän vuoden aika aikataulutonta elämää, mutta kenties kesä saa vieläkin rennomman olon. Syksyn tullen sitä kuitenkin usein kaipaa jonkinlaista ryhtiliikettä, edes jonkin säännöllisen menon. Olen jo katsellut hiukan yhteistä harrastusta minulle ja Huldalle sekä kartoittanut omia juttuja (okei. Myönnän. Tästä aloitin, mutta voin sanoa, että olin jo ollut tietoinen yhteisistä jutuista, joten paljon selvitettävää ei ollut). Nyt voisin lähteä käymään jonkinlaisessa perhekerhossa tytön kanssa, ja ilmeisesti myös muskaria ollaan laittamassa käyntiin samalla taholla. Toista muskaria katsoin jo, mutta ajankohta on melko hankala meille. Ei meillä mitään minuuttiaikataulua ole arjessa, mutta sen vain tietää, että kello 11 Hulda joko nukkuu tai syö. En jotenkin näe, että olisimme juuri silloin muskarissa. Oli aika jännä huomata, että vanhempi-vauva-jumpparyhmiä olisi, mutta -hyvänen aika!- Hulda ei kohta ole enää vauva. Mitä yksivuotiaan kanssa voi harrastaa täällä päin?
Itse olen ajatellut ilmoittautua useaan jumpparyhmään ja katsoa sitten mieheni työvuorojen ja perhe-elämämme puitteissa, mihin milloinkin pääsen. Palaan takaisin tuttuihin kuvioihin, mutta jotain uuttakin olen huomannut orastavan. Olen vuosia muistellut haikeudella, kuinka hauskaa oli kouluaikoina pelata niin jääkiekkoa, ringetteä, pesäpalloa, jalkapalloa, sählyä, lentopalloa ja koripalloa. Niin hauskaa! Nyt vasta olen alkanut tajuamaan, että voisihan niitä varmaan nykyäänkin pelata. Jostain syystä totuin aina miettimään, että olisin tosi huono, en joukkuelajien harrastaja, enkä varsinkaan urheilullinen. Kuka nyt minua haluaisi joukkueeseensa! Mutta nyt olen halunnut rikkoa tuota varmasti virheellistä käsitystä itsestäni, tai ainakin ajatella: mitä sitten!? Jos kyse on vain pelaamisesta ja hauskanpidosta urheilemalla, niin mitä sillä on väliä, mikä oma taso on? Ja itseasiassa: saakoon mennä koko itsensä mollaamiskäsitys! Vuosien varrella olen onneksi löytänyt itseni haastajan, useita liikuntamuuotoja harrastukseksi ja voin jopa sanoa olevani niissä hyvä. Joten enköhän nyt yhteen lentopalloon osu. Katsotaan, mihin palloon pääsen lopulta käsiksi.
Mutta tällaista meille. Kovasti mennään ja muksahdellaan. Sitten taas sylitellään, luetaan kirjoja ja viipotetaan taas menemään.
Mitä Sinulle kuuluu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti