Tapahtui evakkoreissuilla

Palasimme eilen Huldan kanssa kotiin. Hetkeä aiemmin olin tosin käynyt pulittamassa 5 minuutin lääkäriajasta 74 euroa vain kuullakseni kaiken olevan hyvin. Parkkipaikalla en oikein tiennyt ajaako suoraan kaupungin päivystykseen vai mitä oikein tekisin. Joka tapauksessa täyden auton purkaminen tuntui yhtäkkiä todella uuvuttavalta urakalta. Onneksi Hulda teki ratkaisun puolestani ja nukahti aika pian. Kipaisin apteekissa täydentämässä lääkearsenaalia ja sain lisäksi purettua tavarat ja ladattua pyykkikoneen pyörimään. Kodin vastaanotto ei ollut kovin lämmin; tavarat olivat sikin sokin, lattiat totta kai suojapahvein suojattuna, eivätkä patterit toimineet. Keitin itselleni tulokahvit ja tuumin hetken. Hulda heräsikin uniltaan, joten kauan ei seuraavaa siirtoa tarvinnut miettiä.

Olemme siis kotona. Takana on noin 1,5 viikon mittainen evakkoreissu putkisaneerauksen alta pois. Nyt huomaan, että etukäteen stressaamani aika on jo onneksi ohi ja sujunutkin oikeastaan varsin mukavasti ja monisävyisesti. Paljon olen ainakin saanut ajattelemisen aihetta. Tällä hetkellä, kun olen saanut nauttia harvinaisesta hiljaisesta aamusta ja omasta ajasta kahvikuppeineni, huomaan väsymyksen ottavan taas valtaa. Oikeastaan viikot ovat imeneetkin aika paljon, vaikka ovat antaneetkin.

Mikäs maaseudun rauhassa ollessa! Olen tullut lenkkeilleeksi tunteja noissa samoissa metsissä, joissa niin usein kävin nuorena. Nyt suhasin siellä milloin Huldan kanssa, milloin myös koiran, milloin kaksin koiran ja milloin ihan yksinäni - kahdesti jopa juosten! Kyllähän se metsässä oleminen on vain niin ihanaa ja rauhoittavaa. Jos alkuvaiheessa nautin lukemattomista sini- ja valkovuokoista, niin nyt sain haistella jo tuomen kukkien tuoksua.

Juoksulenkkiä - vai kukkien ihastelua?

Ensimmäiselle viikolle mahtui myös paljon suunnittelu- ja toteutushommia. Olin mukana seurakunnan kevätpäivän järjestämisessä, mutta myös ottanut suunnitellakseni vohvelimenun sunnuntaiselle kevään viimeiselle messulle. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, että innostuin, mutta minua huvitti, kuinka tohkeissani todella olinkaan, kun lopulta olin päässyt vohvelitäytepyörittelyissäni jonkinlaiseen päätökseen. Olimme suunnittelutiimissä vielä keksineet, että kuinka hauskaa olisi saada kuvat malliannoksista. Ja minähän niitä sitten innolla toteuttamaan! Oli niin hauskaa väkertää annoksia ja etsiä kuvaustaustoja. Lopulta kuvailin annoksia pyrstö pystyssä, sillä minusta aivan täydellinen tausta oli tuo ihana, keväisen kirjava Mummon tekemä räsymatto. Tärisin, sillä olin niin innostunut. Tulipa myöhemmin harjoiteltua myös annostäytteiden tarvemäärän laskua. Mitoitimme täytteet 120:lle vohvelille, joten siinäpä olikin sitten pohtimista. No, mukava ja mielenkiintoinen haaste tuokin!Kevätpäivälle leivoin sitten kasan korvapuusteja, joka sekin oli niin hauskaa.
Ilman evakkomatkaani en olisi kyennyt noihin urakoihinkaan; Hulda tapansa mukaan oli varsin osallistuvainen, joten äitini nautti saadessaan viettää laatuaikaa tytön kanssa.
Viikonlopun tapahtumat puuhailuineen menivät varsin mukavasti, eivätkä vain etukäteisleipomisten vuoksi.
Aaah. Kerroinko jo, kuinka nautin ja iloitsen toisille leipomisesta ja kokkaamisesta!

Mikä vohveliannos maistuisi sulle?

Korvapuusteja kevätpäivään

Metsämessussa

Seuraava viikko pyörähti aikanaan käyntiin, ja me Huldan kanssa saavuimme evakkomajoitukseen vanhemmilleni jo sunnuntai-iltana. Tuntui uuvuttavalta pakata jälleen tavaroita, joita oli häthätää ehtinyt pyykkäämään viikonlopun menojen keskellä. Mutta yhteispelillä mieheni kanssa oli autoon tuupattu taas niin rattaat kuin syöttötuoli, vauva ja kasa vaatteita ja vaippoja. Täältä taas tullaan.
Alkuviikosta pääsimme retkelle työkavereideni kanssa. Olo oli kuin rekan alle jäänyt, enkä olisi jaksanut nyt yhtään mitään järjestelyä ja valmistelua. Tiesin kuitenkin, että luonnossa ja yhdessä oleminen tekisi hyvää. Ja tavallaan tekihän se, vaikka Hulda oli koko reissun ajan todella itkuinen.

Nokipannukahvit kuksassa ja suklaabanaania vaniljakastikkeella - nam!

Kesä pääsi sitten yllättämään tämän äidin! Olin nimittäin kovalla tohinalla etsinyt aiemmin vaatteita Huldalle 68 ja 74 cm koissa, ja etenkin pitkähihaisia bodyja. Jo viikonlopun kevätpäivä todisti sen, että noilla varusteilla vauvan kantaminen kantorepussa läkähdyttäisi meidät molemmat; puin hänet hihattomaan mekkoon. Niinpä tiistaille suunnittelemani kaupunkipäivä todellakin keskittyi kirppiskiertelyyn. Toki löysin joitakin juttuja jo tulevaisuuteenkin, mutta myös sopivia kesävaatteita tuolle lämpöpatterille. Mutta taas vastaavasti olikin jännää pukea tyttöä loppuviikosta, kun keli heitti sitten taas vilpoiselle.

Ai tätä lämpöä!

Mehuthan nuo kaikenlaiset menot ja tapahtumat ovat aika lailla vieneet. Tai ei ehkä ne, vaan huonosti nukutut yöt. Onneksi vanhempani eivät kuulemma ole kuulleet mitään Huldasta. Päivät ovat olleet myös työntäyteisiä tytön kanssa, etenkin, kun flunssa mokoma asettui myös taloksi. Parin päivän menot peruuntuivat pikkuhiljaa, ja varsinkin perjantaille suunnitellut menot oli lopulta todella viisasta jättää. Tyttö on ollut kovin kipeä, ja Panadolia olen antanut nyt useammin. Onneksi nenä on pysynyt keittosuolaliuoksella auki ja syöminen on sujunut. Korviaan hän on kuitenkin haronut, ja sillä lähdinkin häntä näyttämään lääkärille. Mutta kuulemma kaikki on tosi hyvin. Mutta miten hauskaa olikaan eilisiltainen tuokio mieheni tullessa kotiin iltavuorosta. Ihan paras lääke! Tytön kasvoille levisi Naantalin auringon kokoinen hymy ja hän hihkui, pomppi, heilui ja huojui nähdessään iskänsä. Aivan itseäkin nauratti.
Omaa vauhtia hiukan hidastaa myös minuunkin tarttunut flunssa. Olisi mukava saada kotia taas siistimmäksi, kukkapenkkiä laitetuksi ja puuhatuksia yhtä sun toista. Mutta evakkouskin verottaa tietyllä tavalla. Toisaalta huomaan, että olisi vain ihana käydä nukkumaan, ihan sellaisen asentoon, kuin huvittaa. Tai lähteä vain jonnekin. Mutta tietenkään se ei ole mahdollista. Ja kyllä päivä tästä taas reipastuu, kun Hulda heräilee kunnolla. Aiemmin teki jo heräilyä itkien käheästi kipujaan ja kurkkuaan. Annostelin Panadolin jo valmiiksi, mutta tyttö pääsi lopulta taas uneen iskänsä kainalossa.

Edellisen päivän puuhat pyörivät myös mielessä. Isoisäni terveydessä alkoi tulla outoja asioita, ja kävimme häntä katsomassa ja hoitamassa useita kertoja päivässä päätyen siihen, että oli paikallaan lähteä päivystykseen. Nyt hän on osastolla.

Oma lukunsa ovatkin sitten ajattomat hetket, lyhyetkin keskustelutuokiot, lapsuus- ja nuoruusmuistoissa viivähtäminen. Ja vastaavasti taas nähdä, kuinka uusi polvi - Hulda - asettuu perhekuntaan. Kuinka hän ja vanhempani ovat jo varsin tuttuja. Elämä jatkuu.

Minun vanhat astianit!