Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 2

Onko sillä mitään väliä, millä täyttää vapaa-aikansa? Entä, jos taustalla on tietyt arvot? Vai riittääkö, että saa vain "jotain muuta" arjen keskelle?

Iltapäiväkahviseuraa

Olen huomannut tulleeni herkemmäksi sille, mihin haluan käyttää vapaa-aikani. Naurattaa tosin juuri käyttämäni sana. Mikä "vapaa-aika"? Koen olevani vapaalla kaiken aikaa, iloisessa sekamelskassa keskellä vauvaperhe-elämää. Tarkoitan tuolla sanalla tässä yhteydessä sitä aikaa, jonka voi ottaa omiin ajatusprosesseihin, latautumisiin, hengähtämisiin, sosiaalisiin tilanteisiin ja vaikka sitten somen käyttöön. Kovin tarkka portinvartija en tässä suhteessa ole, sillä toisinaanhan tulee jaksoja, jolloin vain kaipaa "höttöä" (esim juuri niiden kevyempien romaaninen lukemista, joiden luettua ei viikon päästä enää muista, mistä kirjat kertoivat), siis välillä myös aivot narikkaan -ajanvietettä.

Kuvia lenkiltä, jolle pääsin poikkeuksellisesti ilman vaunuja

Pidän valtavasti ihmisten seurassa olemisesta, ja vastakohtana minulla on myös tarve olla itsekseni, pohdiskella, puuhastella, olla ja elellä. Jos ensimmäisinä vuosina tänne muutettuamme janosin saada ystäviä saatoin lähteä kahvittelemaan ihan vain siksi, että joku lähti kanssani. Ja olihan se kivaa, molemmista. Mutta silti se "jokin" puuttui. Joidenkin kanssa ystävyys on säilynyt tietyllä tasolla, mutta vuosien varrella oikeasti ystäviksi kutsuttavia on alkanut kertymään muista yhteyksistä. Vauvan tulon myötä olen lähtenyt kotoa tapaamaan ystäviä ja käynyt eri paikoissa, mutta huomaan, että nykyisin mieluummin harkitsee, kuinka usein lähtee, kuinka moneen paikkaan päivän aikana ja kenen kanssa. Itse jaksaisin, mutta mitä enemmän olen alkanut tuntemaan tytärtäni, huomaan, milloin hän kaipaisi esimerkiksi leikkimatolla leikkimistä, eikä vain sylissä istumista meluisassa kahvilassa. Olen alkanut myös ymmärtää ystäväni sanoja vauvan "suuritarpeisuudesta" etenkin eilisiltaisen tapahtuman perusteella. Kotimatkalla mies nimittäin pohti: "On tää meidän vauva aika eloisa [muihin vauvoihin verrattuna]. Ihanaa, kun hän on niin eloisa."
Vauva on siis tavallaan myös turvani. Silloin, kun en tajua itseni takia pitää "vapaapäiviä" menoista, on hänen takiaan mietittävä menoja tarkemmin.

Vauva-arki ottaa myös veronsa, myönnetään (nimimerkillä Hulina-Huldan kanssa viime viikolla yöt valvoneena. Tyttö söi joinakin öinä 1-2 tunnin välein ja päivisin nukkui tuskin tuntiakaan yhteen mittaan). On joitakin tilanteita, jolloin olen esimerkiksi lähtenyt tapaamaan tuttua kahvilaan, mutta jota olen etukäteen jännittänyt hiukan. Ja jopa miettinyt jälkeen päin, että olinkohan ihan höhlä, toiminkohan oudosti, pitiköhän hän tuota ihan ajanhukkana. Tapaamiset ovat useimmiten olleet mukavia, mutta huomaan, että mieluummin vetäydyn pääasiassa mukavuusalueelle niissä tilanteissa, kuin voin. Heti tämän kirjoitettuani tajuan, että tuskin tulen ikinä kuitenkaan kieltäytymään kahvikutsuista ja saatan jopa itsekin kysyä tuttavalta tapaamista. Tärkeämpää on silti miettiä omia voimavaroja kulloisenakin hetkenä. Onko nyt se aika, jolloin erilaisten kuormittavampien tekijöiden lisäksi kannattaa sopia tapaaminen, joka saattaa olla enemmän kuormittavampi kuin rakentavampi?

En tarkoita, että ihmissuhteita tulisi arvottaa niin, että vain ne, joista minä saan, voi pitää tai niiden eteen voi nähdä vaivaa. Joskus vain monen kuormittavan tekijän vuoksi tuskin kannattaa haalia itselleen lisää tilanteita, joissa joutuu vähän jännittämään. On ihan hyvä olla välillä vain sellaisessa seurassa tai tehdä niitä asioita, jotka ravitsevat. Uusien kokemusten ja tilanteiden aika tulee myöhemmin.

Saimme kokea ihanan esimerkin tästä viime viikolla. Se oli se kauan odotettu isyyslomaviikko, joka sitten menikin aivan toisin, kuin olimme ajatelleet. Minä ärhäkässä alilämmöstä kuumeeseen sahaavassa flunssassa, mies angiinassa ja vauvalla hulinavaihe. Ou jea. Olin jo aiemmin kutsunut vanhempani meille syömään, mutta koska olimme vasta loppuviikkoa kohti alkaneet tervehtymään, ja kaipasimme jo kipeästi normaalia perheaikaa yhdessä,joten päädyimme perumaan lounaan (itseasiassa heidän ehdotuksestaan). Tulin myös tuon viikon aikana itkeneeksi väsymystäni joidenkin pikkuasioiden keskellä ja kaiken tämän myötä tuli tajuttua, että nyt tarvitsemme latautumista.
Lopulta vanhempani kuitenkin tulivat meille. He veivät Huldan ja koiran vaunulenkille ja me kävimme miehen kanssa kaksin kahvilla, vieläpä kävellen ihanassa aurinkoisessa säässä. Miten hyvää se tekikään.
Muutamat hyvät hetket ja olin taas takaisin raiteillani. Ja siis miettimässä uutta ruokailukutsua (ja sopimassa muitakin tapaamisia).

Entä muu vapaa-aika, ilman toisia ihmisiä?
Tällä hetkellä en jaksa lukea kevyttä kirjallisuutta, vaan nyt mennään asiakirjalinjalla. Jossain vaiheessa saatan ehkä siirtyä joihinkin kertomakirjallisuusromaaneihin, mutta sen aika tulee, kun se tulee. Toisinaan (äitiyslomallakin) luen oman alani liiton lehtiä. Kunhan en lue "paineen alla".
Television katsomisesta olen luopunut jo aikapäivää sitten. Odotin pitkään uuden Selviytyjät Suomi -kauden alkamista, sillä katsoin vuosi sitten ensimmäisen kauden (mitäpä muutakaan pitkillä sairaslomapäivillä olisi tehnytkään). Nuorempana olin kovin kiinnostunut ensimmäisistä amerikkalaisista Selviytyjät -kausista, ja toisaalta nyt hiukan haikeudella mietin vuoden takaisia hetkiä ja oloja.
Mutta se, että pystyisin olemaan oikeaan aikaan ruudun äärellä ja vieläpä koko ohjelman ajan... ei vain onnistu! Yritin katsoa paria ensimmäistä jaksoa Ruudusta myöhemmin, mutta ensin tuli stressi katsomisesta ja lopulta vain tajusin, että en oikeasti edes saa jaksoista mitään. Niissähän on vain pelkkää juonittelua. Silläkö haluan täyttää vähäisen "oman aikani"? Päätin siis olla katsomatta ohjelmaa, ja hyvä niin.

Miten tämä liittyy kasvatukseen?
Ehkä ei vielä kovin paljon mitenkään, mutta koen, että tässä vaiheessa on minun itseni tärkeä tehdä hyvä pohjatyö. Olla avoin, rehellinen, herkkä, kuulosteleva, tunnusteleva, rohkea ja lempeä itseäni kohtaan. Mistä minä pidän? Mikä oikeasti tuo minulle hyvää? Mikä ravitsee minua? Mikä tuo minulle sisäistä rauhaa? Mistä nautin? Mistä ammennan voimavaroja huolehtia perheestäni, itsestäni, ystävistäni, työstäni, arjen koko paketista?
Uskon, että ollessani rehellinen itselleni suhteessa omaan aikaani voin jo nyt sekä tulevaisuudessa luoda parempaa kasvuilmapiiriä tyttärelleni. Toivon, että joskus voimme sitten yhdessä lähteä metsän poluille ja laavuretkelle tai miksi ei jopa huvipuiston vuoristorataan! Mutta kaikkein eniten toivon, että saisin kuorittuani oman sydämeni ympäriltä niitä kerroksia pois, jotka estävät kuulemasta aitoja toiveitani. Ja ettei tyttäreni koskaan rakentaisi niitä oman sydämensä ympärille.