Kävikin vähän toisin

Olin eilen poliin yhteydessä omituisten oireiden vuoksi. Toisaalta en olisi halunnut, koska en haluaisi vaivata kiireisiä hoitajia asioillani. Toisaalta mietin myös sitä, etteivät ne ehkä ole kummoisia.
"Kyllä minä pärjään", ajattelin, ja kävin kävelylenkillä.
Mutta koska en eilisaamuna edelleenkään pysynyt kunnolla pystyssä söin tai join mitä vain, ja sama tunne jäi päälle töissä, oli asia tarkistettava. Kyllä minä muiden asioiden kanssa pärjäisin; turvonneen vatsan, tukalan olon, ajoittaisten särkyjen ja huonosti nukuttujen öiden.
Suoriuduin töistä melko hyvin, mutta olihan asia selvitettävä. Tulevat aamu- ja tuplavuorot alkoivat stressaamaan moisen vaivan vuoksi.
Laitoin kainosti viestiä polille, ja sain myöhemmin soiton sekä liudan kysymyksiä.
"Miten voit? Onko vatsa kipeä? Onko vatsa turvonnut? Onko turvotus lisääntynyt? Entä raajat, ovatko me turvonneet? Saatko juotua, tuleeko pissa? Onko määrä vähentynyt tai muuttunut suhteessa juotuun? Onko painoon tullut muutosta?"
Kysymykset olivat hyperstimulaatiota silmällä pitäviä. Sain sittemmin ohjeeksi tulla seuraavana aamuna verinäytteiden jälkeen polille näytille. Mitään hätää ei ollut, mutta jos vointi menisi tukalammaksi illalla tai yöllä, niin saisin tulla päivystykseen saman tien.

Jaaha, ei varmaan sen kummempaa, ajattelin, ja kävin (luvan saatuani) kävelyllä. Leivoin illalla vegaanisia laskiaispullia miehelleni, koska en löytänyt tavallisia enää mistään.
Kävin nukkumaan levollisin mielin. Ei tässä mitään hätää.

Aamulla kävin verinäytteillä ja suuntasin suoraan polin odotustilaan. Ei huvittanut jäädä palloilemaan muuallekaan, vaikka tiesin labravastauksissa menevän ainakin tunnin. Sain todistaa upean Krista Pärmäkosken pronssisijoituksen naisten vapaalla 10km matkalla. Minähän olin kuin varsinainen urheilun seuraaja konsanaan. Kisasta keskusteltiin, alkoi naisten ampumahiihto. Naiset oikealta ja vasemmalta puoleltani kutsuttiin tutkimushuoneisiin, kaikki jälkeeni tulleita. Lopulta oli mentävä kysymään oliko minut unohdettu, sillä olin istunut odotustilassa 3,5 tuntia. (Oli minut huomioitu, muuten olisin tiedustellut asiaa aiemmin) Onneksi asia ei ollut noin, vaan kohdallani oli jouduttu odottamaan yhtä sun toista.
Ja kohta pääsinkin jo tutkittavaksi.

Tässä vaiheessa olin jo niin väsynyt nälästä, että minua jo itseänikin epäilytti koko tilanne. Jos olinkin täällä ihan turhaan, ja pian jo menisin töihin lopuiksi neljäksi tunniksi.
Mutta ilmeisesti myös ultraäänitutkimuksessa oli jotain, joka sai sekä lääkärin ja hoitajan kallistamaan päätään. Pitkä hiljaisuus.
"Ovat ne molemmat munasarjat aika kookkaita. Ja jotenkin vasemmalle puolelle taipuneita."
Mitä??
Lääkäri kääntyi tietokoneensa puoleen ja soitti konsultaatiopuhelun, jonka aikana keskustelin hoitajan kanssa tilanteesta. Kiinnittymisestä ei pystyisi sanomaan vielä mitään. Ja ei, kyse ei ollut munasarjan kiertymisestä, sitä ei nimittäin voisi olla huomaamatta.
Sitten lääkäri kääntyi puoleeni.
"Nyt pitäisi levätä ja juoda. Ja mennä osastoseurantaan."
Eikä.
Yritin tinkiä kotiin pääsyä, sillä osaisin minä sielläkin levätä ja seurata nestetasapainoa. Mutta pään pudistus oli topakka. Osastolle hyperstimulaation seurantaan, ja siellä aloitettaisi vielä Klexane ehkäisemään veritulppia. Sellainenkin vaara on.

Niinpä keräsin tavarani järkyttyneenä, kävin kertomassa osastonhoitajalle loppuviikon sairaslomasta ja tilanteesta, uusilla verinäytteillä ja kanttiinissa syömässä. Sitten menin ilmoittautumaan osastolle potilaaksi.

Typertyneenä puin ylleni sairaalavaatteet ja ryhdyin tuijottamaan kisoja. Hoitaja kävi ottamassa minulta alkumittaukset, mukaan lukien painon ja vatsan ympäryksen, joita myös seurataan. Sovimme, että voin itse pitää kirjaa nestetasapainosta.
Jotain tehdäkseni ryhdyin järjestelemään asioita, ilmoittamaan tilanteesta heille, joiden olisi hyvä tietää, tein listaa tarvitsemistani tavaroista miehelle ja pohdin viikonlopun juttuja. Ja toisaalta vain väsytti.
Kyllä minä voin olla tässä rakennuksessa hoitaja vaikka kellon ympäri, mutta potilaana oleminen ei houkuta.

Mies kävi iltapäivällä ja vietti kanssani pari tuntia. Toi pyytämiäni tavaroita ja oli ostanut matkalehdenkin lukemiseksi. Huolehti myös, että minulla olisi täällä tarpeeksi lämpimät sukat. Voi toista. 😍

Ja nyt olen taas yksin.
Kuulen, kuinka lähihuoneissa vauvat itkevät ja isovanhemmat ja sisarukset ihastelevat pienokaisia.
Ja täällä minä olen, ilman ammattiroolia. Miettien, mahtaako viime viikolla siirretty vauvan itu tarrata.
Ja että olen ollut aika kiltti tyttö, kun olen juonut iltapäivästä lähtien lähes 3 litraa.

P.S. Äsken kävi lääkäri katsomassa minua. Kertoi, että kyse on "keskivaikeasta hyperstimulaatiosta". No just.