Turvoksissa jalka ja kai vähän muukin

Melkoisia päiviä, aikamoisia tunneskaaloja.
Huh, sanon minä. Ei ole helppoa olla raskaana olevan puoliso.
Olen ollut innoissani ja onnessani. Olen tanssinut itsekseni latinorytmien tahdissa, haikaillut tanssitunneille.
Mutta olen myös istahtanut mättäälle istumaan niiskuttaen ja kovasti loukkaantuneena.
Halaus olisi auttanut. Mutta kukapa osaisi lukea ajatuksiani, jos en puhu niistä ääneen?
Olen kiukustunut appelsiinille, jonka sisuksiin laitettu suklaakakun taikina ei kypsynyt nuotion loimussa sitten millään. Lopuksi se tipahti maahan ja nappasin sen suutuspäissäni ja viskasin roskikseen. Painuin syvemmälle metsän turviin itkemään sitä, kuinka "kaikki menee pieleen". Lopulta oli koottava itsensä, juotava kahvi kuksasta ja lähdettävä pois. Saivatpahan toiset retkeilijät ihmeteltävää. Ei tainnut pieni rakko jalassa olla enää niin iso murhe.
Itkeä tihrustin loppumatkan. Ai että hävetti,  hävetti silmät päästäni.
Mies ojensi minulle löytämänsä valkoisen kiven. Se oli sydämen muotoinen.
"Mulla ainakin oli kivaa," sanoi.
Uusi itkun puuska iski. Mokoma itku!
Mentiin mökille, lämmitin kiuasta kyynelvanojen kuivuttua poskille.
Voi minua typerää typerää!
Runttasin vanhoja sanomalehtiä luukkuun, asettelin puuklapeja perään. Tuikkasin tulitikulla tulen sytykkeisiin. Pieni kipinä leimahti ja hiipui lähes saman tien. Ja tämäkään ei onnistu!!

Myöhemmin istuimme saunan lauteilla. Tuijotimme järvelle kumpikin omissa mietteissämme. Sydäntä korvensi edelleen. Itketti ja inhotti myös se, millainen olin. Miksi tunteet ja reaktiot ovat joskus tuhatkertaisia siihen nähden, miten toimisin (luultavasti) normaalisti?
Miten kukaan voisi jaksaa raskaana olevaa, miten minua?
Juttelimme päivästä, sen aikana tapahtuneista kommervenkeistä, eripurista ja sattumuksista saunan lempeissä löylyissä. Selviteltiin, kuunneltiin, pohdittiin.
Pulahdin uimaan, otin muutaman rintauintivedon ja sukelsin vielä pari kertaa.
Mies heitti löylyä kiukaalle. Vesi sihahti kuumaa vasten.
"On oikeastaan aika outoa tällaisen päivän jälkeen," mietin ääneen.
"Ai mikä?"
"No se, että silti tuntuu, että olipa ihana, kun olimme patikkaretkellä."
Maratonitku alkoi hiukan jomottaa päässä.
"Metsässä on aina ihanaa," lisäsin.

---

Eilisiltana sanottiin heipat mukaville iltavieraille. Oli tullut juteltua, vertailtua raskauskokemuksia ja mahoja, ja annettua jopa kiitokset tuolle uuninrämälle, jonka kanssa olin saanut kuin saanutkin leivottua melko kelpo piirakoita illaksi.
Tunsin kivun vihlaisun jo hiukan ennen oven sulkeutumista, mutta jalka nyt oli kipuillutkin jonkin aikaa.
Istahdimme sohvalle ja satuin katsomaan paljaita jalkojani.
"Oho! Katso!", hätkähdin.
Mieskin sen huomasi. Vasen jalkapöytä oli silmin nähden turvonnut, kun taas oikea ei ollut yhtään.
Toki tiesin, että raskaudessa erilaiset turvotukset olivat normaaleita, mutta että toispuoleiset?
Mies käänteli ja väänteli jalkojani, paineli turvonnutta ihoa kimmoisuutta tutkien, tunnusteli lämpörajaa ja tarkkaili verisuonia tai mahdollisia ötököiden puremien jälkiä.
"Ei se varmaan mitään erikoista ole," arvelin, joskin miehen huolenpidosta liikuttuneena.
"Mietitään jotain muuta. Seuraan tilannetta", mutisin miehen lueteltua googlaamansa verisuonitukokset ja raskausmyrkytykset.
"Kyllä muitakin oireita varmasti olisi," tuumin kaivaen omankin luurin käteen googlattavaksi.
"Soita aamulla synnärille," mies varmisteli käydessään nukkumaan.

Aamulla jalan turvotusta oli vielä jäljellä, mutta se oli hiukan laskenut. Olin aamupuuhien jälkeen tekemässä lähtöä kaupungille, kun huomasin turvotuksen lisääntyneen jälleen.
"Millainen sun jalka on?", mies mumisi peiton alta.
Hän katseli turvotusta ja kuunteli huolestuneena, kun kerroin, etten ollut soittanut vielä mihinkään.
"Mut mä seuraan tilannetta!", huikkasin ovelta ja lähdin kaupungille hakemaan ystävääni juna-asemalta.
Iltaan mennessä jalka oli jälleen melkoinen räpylä. Sitä särkikin jonkin verran.
"Eipähän tarvitsisi itsekseen arpoa," tuumin ja näppäilin synnytysosaston numeron.
Jos sieltä pyydettäisi näytille, niin olinpa joka tapauksessa ajamassa kaupungille viedessäni ystävääni takaisin junalle.
Päädyin lopulta keskustelemaan koivestani lääkärin kanssa. Hän kyseli, kuunteli kertomaani, tarkensi ja kertoi, että turvotus vaikuttaisi normalilta raskauteen kuuluvalta.
No, tulipa varmistettua, vaikka oma huoli ei ollut ollutkaan niin kovin suuri.
Illalla nostin jalat sohvan selkänojalle kohti kattoa. On tämäkin! Kun vain tietäisi selkeästi, niin jäisi turha arpominen..