Uutinen raskaudesta oli iloinen ja onnellinen, ja lämmin aalto pyyhkäisi yltäni. Kuinka ihanaa!
Hetkeä myöhemmin kateuden kalvava tunne alkoi hiipiä mieleeni. Tunsin oloni surulliseksi ja hämmästyneenä huomasin yhä edelleen murehtivani lapsettomuutta, toivetta raskaudesta ja tämän hetkisen raskauden henkistä vaikeutta. Iloitsin uutisesta, mutta saman aikaisesti kadehdin jo häntä, joka tulisi hehkumaan ja loistamaan onnellisuudesta ja pienen elämän kasvattamisesta. Pukeutuneena kauniisiin raskausajan vaatteisiin, iloisena valmistelemassa pienokaisen tuloa.
Jäin hetkeksi aikaa yksin ajatusteni ja oloni kanssa. Oliko vielä liian myöhäistä hehkua, intoilla odotuksesta ja olla raskauskuplassa? Miten olisinkaan halunnut elää menneet viikot uudestaan, ilman sumua, surua, murhetta ja epävarmuutta! Kuinka paljon olisinkaan toivonut voivani heittäytyä, iloita raskaudesta, uskaltaa puhua siitä, tehdä hankintoja vauvalle, laittaa asioita valmiiksi, soittaa pianoa kasvavalle vauvalle, iloita vielä enemmän kasvavasta vatsasta ja vauvasta... Miksi en vieläkään osannut kunnolla olla "mukana" tässä, vaan olen saattanut innostua jostain muusta, jostain sellaisesta, joka ei todellakaan ole realistinen? Miksi yhä edelleen suhtaudun "tilanteeseen" niin, että tämä vaihe tuntuu olevan vain sumuinen väliaikatila, joka päättyy synnytykseen? Sen jälkeen kaikki palaa taas ennalleen, eikä mikään muutu.
Surin menetettyä "suhdetta" vauvaan. Murehdin sitä, voinko ikinä kiintyä häneen niin, kuin olisin toivonut. Harmitti, että niin kauan toivomani raskaus olikin mennyt näin. Kauan toivomani, ja kuka tietää, vaikka tämä olisi myös viimeiseni.
Koin oloni sen verran turvalliseksi tässä seurassa, että saatoin kertoa ajatuksistani. Olihan tällainen tilanne tultava eteen jossain vaiheessa, ja tämä taisi olla paras mahdollinen hetki ja seura tällaiselle.
Yritin tehdä tulkintoja tunteistani ja niiden alkuperistä.
Voisinko kenties vieläkin pelätä kiintyä kunnolla vauvaan siksi, että yhä edelleen pelkäsin niin kovasti hänen menettämistä? Ja taustalla olivat lisäksi ne odotuksen odotukset, haaveet ja unelmat.
Minua ymmärrettiin täysin, enkä onneksi saanut pohdinnoillani kenellekään vaikeaa oloa.
Olen oikeasti aika lailla itkun partaalla onnesta, kun vain mietinkin sitä hetkeä, kun saan vauvaan syliini ensimmäistä kertaa. Luultavasti se on sitten mieheni, joka tulee olemaan pulassa, kun ensin itkee vauva, ja sitten iki-onnellinen vaimo.
Tunsin kovan potkaisun kyljessäni. Kyyneleet pyrkivät taas silmiin ja vähän nauratti. Ihan kuin vauva olisi tuumannut:
"Kaikki hyvin, äiti!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti