Olen useita kertoja silmäillyt ulos, ihastellut pakkasen ja auringonsäteiden loistoa, lumen kimallusta ja pilvetöntä taivasta. Kuvitellut, miltä tuntuu antaa pakkasen nipistellä poskia reippaalla kävelylenkillä tai hiihtoreissulla. Kuinka lihakset lämpiävät ulkona liikkuessa samalla, kun raikas talvisää saa sisuksetkin virkistymään. Ja sitten taas kuunnellut tytön kiherrystä, katsellut koko kasvoille leviävää kaunista hymyä. Ihastellut hänen piirteitään, jutellut päivän touhuista.
Pakkasta on ollut useampana päivänä yli -15, siis ihan liian paljon vaunulenkeille.
Vilkaisen taas ulos, puiden lumiset oksat säteilevät auringonpaisteessa. Aika ihanaa.
Mutta me jäämme sisälle.
Voisin sanoa olevani innokas liikkuja, oli laji vuodenaikojen mukaan mikä milloinkin. Kävely, juoksu, pyöräily, hiihto, luistelu, sali, jumppatunnit... Joukkuelajeja lukuunottamatta melkein kaikki on käynyt. Tämäkin vain siksi, etten ole vain koskaan sattunut lyöttäytymään mihinkään joukkuejuttuun, vaikka esimerkiksi täälläkin vireänä oleva lentopallo kiinnostaisi tai sitten pesäpallo. Tai sähly! Tai jalkapallo! Olisihan näitä!
Olen melkein pitänyt mielessäni "kirjaa" siitä, minkä verran olen viikon aikana harrastanut mitäkin lajia, ja olen pitänyt tärkeänä, että kauniilla säällä ulos todellakin mennään. Mikäs sen parempaa. Melko huvittuneena olen viime päivinä myös miettinyt, että juoksulenkillekin on tullut lähdettyä oikeastaan säässä kuin säässä - niin loskassa, sateessa kuin -25 asteen pakkasessakin.
Liikunta on ollut minulle henkireikä, nollausjuttu, paineiden purku ja nautinto. Nautin sen tuomasta hyvästä olosta, vetreyttävästä ja raikastavasta vaikutuksesta sekä tunteesta, että kroppani pystyy ja siinä on sekä voimaa, notkeutta, sitkeyttä että kestävyyttä. Selkärankaa. Tietyllä tapaa olen tottunut näkemäänkin itseni jos en superkunnossa, niin ainakin tietyllä tavalla liikunnallisena.
Ennen raskautta olen ollut välillä melko ahdistunutkin, jos olen joutunut olemaan pitkiä aikoja sisällä, vailla kunnon liikuntaa. Minulle vaatii melko paljon itselleni järkeilyä ja selittämistä, jos esimerkiksi vaikka itse valitsemani reissunkin vuoksi liikunta jää vähäisemmälle. Onneksi järkeä on tarttunut vuosien varrella sen verran päähän, että olen selvinnyt (sekä lähelläni olleet).
Olin etukäteen pohtinut, että jos olisin raskausaikana kovin huonovointinen ja kipeä, enkä pääsisi liikkumaan, niin miten pääni kestäisi. Onnekseni pääsin liikkumaan tietyin huomioin aivan loppumetreille saakka, ja se koituikin onnekseni. Sen verran minulla oli selvitettävää ajatusteni ja tunteideni kanssa, että liikunta ja ulkoilu olivatkin se paras purkukeinoni. Ja niin minä sitten hiihdin, poljin, kävelin, ulkoilin, retkeilin, jumppasin ja liikuin.
Tiesin, että vauvan kanssa liikuntaan tulisi muutos. En toki ollut ajatellut, että vauva sulkisi minut neljän seinän sisälle, mutta jonkinlaista muutosta olin uumoillut. Ajattelin kyllä, että vauva menee mukana, ja kyllähän sitten vaunulenkille pääsee tai minäkin omille jutuille miehen katsoessa vauvan perään. Mutta siinäpä se suurin muutos ja asia piilikin, johon en ollut osannut valmistautua. Kyllähän vauva eri paikkoihin kulki mukana, mutta sen verran olin onneksi saanut jo äidinvaistoa, että en sentään voisi nukuttaa pientä ensin vaunulenkillä ja olettaa hänen sitten nukkuvan esimerkiksi monen tunnin ajomatkaa. Nopeasti halusin lähteä kuuntelemaan vauvankin rytmiä. Jos nyt on sopiva aika käydä pitkille unille, niin mehän lähdemme ulos! Ei silloin, kun syöminen on ollut vähäistä ja leikit vasta aluillaan.
Omat liikuntahetkeni ovat jääneet hyvin minimiin. Olen päässyt käymään salilla korkeintaan kerran viikossa, jos sitäkään, sillä illat ovat olleet itkuisia, ja usein mies on hätyyttänyt minua takaisin aiottua aikaisemmin. Olen myös ollut melko huono pyytämäänkään "omaa aikaa". Salille pääseminen on tuntunut putoavan tärkeysjärjestyksessäni melko alas, ja en myöskään ole tohtinut kovin paljoa vaivata työssäkäyvää miestäni. Ja toisaalta... en ole ihan kovin suurta tarvetta kokenutkaan "omalle ajalle". Niin moni tekemäni asia tällä hetkellä on sellainen, mihin voin ottaa vauvan mukaan.
Voisin onnitella itseäni.
En ole sinkoillut pitkin seiniä joutuessani jättämään väliin omat salitreenini tai ulkoilun ihanan kutsuvassa pakkassäässä. Tiedän, että liikunta tukisi omaa jaksamistani ja hyvinvointiani, ja siitä aionkin pitää kiinni. Mutta sen mukaan, miten vauvalta on mahdollista. Jos eilen oli pakkasta -18, eikä vaunulenkkiä voinut ajatella, niin päädyin sitten tekemään pientä jumppaa kotona. Jos mies on väsynyt ja tarvitsisi hiukan lepoa, niin salin sijasta lähdemmekin tytön kanssa vaunulenkille. Ja kaikki on hyvin. Tilanteen mukaan mennään. Jos jonain päivänä ei pääsekään, niin ei voi mitään. Mutta sitten, kun liikkumaan pääsee, niin nautin todella.
Olen päässyt ulkoilemaan ja liikkumaan varastoon niin paljon. Tulee aika ja mahdollisuudet, jolloin vauvan voi ottaa eri juttuihin mukaan. Ja tulee vielä aika, jolloin talviset päivät kutsuvat taas ulkoilemaan, ja silloin minä vedän taas sukset jalkaan ja hilpaisen järven jäälle. Silloin saatan vain enää muistella haikeudella, kuinka pieni vauvamme olikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti