Niinpä keksin viedä äitini synttäreidensä kunniaksi katsomaan elokuvaa, jonka edeltäjää olimme vuosikausia katsoneet jouluisin. Joten äiti kyytiin, syömään nepalilaista ruokaa (oma lehmä ojassa!) ja yllätyksen paljastaminen. Oli kuulemma arvannut, joskaan ei puheistani. Mutta mieleinen juttu se joka tapauksessa oli!
Leffa oli hauska. Toki musikaalimaisen yliampuva ajoittain, ja elokuvan "selittämättömyys" edelliseen elokuvaan vaati hieman totuttelua. Mutta miten se tempaisikaan mukaansa! Kaikki tutut ja hieman tuntemattomammat Abban laulut sekä vauhdikkaasti tanssivat ihmiset Kreikan saariston upeissa maisemissa sai melkein itsenikin pomppaamaan pystyyn teatterin penkistä ja liittymään tanssijoiden sekaan. Minua on myös aina kiehtonut nykyisyyden ja menneisyyden kietoutuminen yhteen, historian ja tänäisen mysteerien ratkaisujen raottuminen.
Mutta se, mikä yllätti elokuvan aikana, oli sen koskettavuus. Minua alkoi muutamia kertoja aivan itkettämään, ja jossain vaiheessa mietin jo huolestuneena, että mukanani ei ole edes nenäliinaa. Ja sitä paitsi: elokuvanhan piti olla hauska! Ja siellä minä vain itkeä tihrustin!
Ehkä ne kuuluisat hormonit olivat tällä(kin) kertaa asialla. Toki sekä Donnan että Sophien raskaaksi tuleminen ja vauvan syntymä olivat koskettavia...
Äiti kysyi lähtiessämme, että potkiko vauva.
Ja todellakin potki! Ehkäpä hänkin piti Abban musiikista.😉
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti