Raskaana olevan tunnustuksia

Mieleni tekisi kirjoittaa alkuviikon kesälomareissusta, jolloin kiertelimme etelä- ja länsi-Suomea. Kerrottakoon, että poikkesimme aivan päämäärättömästi myös sellaisiin paikkoihin, jotka vaikuttivat kivoilta, kuulostivat mielenkiintoisilta tai jonne osoitti jonkinlainen nähtävyyskyltti. Ihan kaikkea emme toki kolunneet, mutta tulipa tutustuttua muun muassa Raaseporin linnan raunioihin, Dragsfjärdin kauniisiin maalaismaisemiin, Sauvon jylhään kirkkoon kera varsinaisten kohteidemme, Hangon, Rauman, Turun ja Naantalin. Kuinka kaunis Suomi onkaan! Mutta ehkä kerron reissusta myöhemmin. Nyt pohdin enemmänkin tuota veijaria, joka on alkanut heittelemään kärrynpyöriä ja tänäänkin tinttasi käpälänsä suoraan ylävatsaani. Ihan kiva.

Naantalissa

Useimmat olettavat, että viimeistään tässä vaiheessa, tänään rv 30+4, odottava äiti on jo aivan onnessaan, ihmeissään, tohkeissaan ja keskellä valtavaa pesänrakennusviettiä. Whatsapp-ryhmässä, jossa on muitakin "lokakuisia" on jo moni huokaillut, että tulisipa se vauva jo. Moni on sanonut myös meidän vauvastamme, että kuinka ihanaa on, kun hän on jo pian täällä. "Palkinto" odottaa.
Ja toki pystyn allekirjoittamaan kaiken tuon. Kyllä minä haluaisin sulkea tyttäremme jo syliini. Eräänä aamunakin heräsin siihen, kuinka olin imettänyt vauvaa koko yön ja hetken kesti tajuta, että sellaista ei vielä tapahtunut oikeasti. Silti mieleni askaroi enemmänkin äitiysloman aikana tehtävistä reissuista kuin vauvan huoneen laittamisesta. Voi minua.

Tänäiseltä pyöräretkeltä

Luultavasti kyse on kuitenkin vain äidiksi kasvamisesta ja kasvamisesta siihen, että vauva on todella tulossa elämäämme. Saatan vieläkin intoilla jotain liikuntajuttua, patikointireissua tai erästä työasiaa, kun tajuan vasta hetken päästä, että en voi liikkua, kuten ennen, mies huolehtii, etten lähtisi yksinäni vieraille alueille patikoimaan tai että tuo mainittu työjuttu ei tulisi toteutumaan vielä pitkään aikaan.Aihe heräsi mieleeni tänäisellä pyöräilyretkellä, jolloin jouduin kuulostelemaan oloani. Onko asento vielä hyvä, mahtuuko "etureppu" todella vielä mukavasti kyytiin, jaksanko koko reissun ja jos kovasti supistaa, niin huilaanhan riittävästi. Vähän turhauttavaa puuhaa tällaiselle, joka on tottunut vain painamaan ja menemään. Sykkeitäkin tuijottelin, vaikka nykyään olen oppinut jo jonkin verran luottamaan kroppaani ja tuntemuksiini, kiitos sykemittarin, vinkkien ja oman olon kuuntelun. Mutta tällainen aihe tuli mieleen lähinnä hymyn saattelemana. Vaikka raskaus ja vauvan odottaminen ovatkin ihanaa aikaa, niin voi sentään. Ei se aina sitä ole, siitä on todisteena muun muassa edellinen tekstini minun ja mieheni patikkaretkestä. Ja luultavasti tunnustettavaa raskauden kääntöpuolista on jos jonkinmoista, jokaisella omansa.

Tunteiden moninkertaisuus
Pakkoko sitä on kiukustua, kun koko kylästämme ei tahdo löytyä toimivaa pyöränpumppua (vaikka lopulta löytyikin)? Eikö vähempikin riittäisi.
Oikeasti. Kuka itkee Mielensäpahoittajan viime minuuteilla (niinä ainoina, jotka näin selaillessani kanavia)?
Jotain rajaa saisi olla myös äkisemisellä ja huomautteluilla. Kielestäni on tullut liukas kuin saippua, ja ennen kuin olen huomannutkaan, olen teilannut sanoillani kuulijan. Ups.
Tunteet ovat hieno juttu, mutta miten on tuntunut, että etenkin ne "negatiiviset" ja muihin ihmisiin vaikuttavat ovat ilmenneet ihan liian moninkertaisina...

Väsymys ja kropan jaksamattomuus
Ärsyttää, kuinka nopeasti väsähdän asioista, tai kuinka uupunut olen yhdenkin aktiivisen päivän jälkeen. Tympii, kun nukkumisesta ei ole tullut mitään, ja vähänkin puuhatessani tai urheillessani hengästyn ja hiki lentää.
Mutta täytyy sanoa, että siihen nähden, että olen raskaana, olen jaksanut yllättävänkin hyvin.

Painon nousu
Kyllä, tämä on alkanut häiritsemään. Käyn kerran viikossa vaa´alla, jotta pää pysyisi tahdissa mukana. Ja eihän neuvolan punnituksiin voi luottaa, sillä ne ovat ihan mihin aikaan tahansa päivästä ja suoritetaan vaatteet päällä. Sehän ei ole lainkaan verrannollinen.😬 Tiedän taustani vaikuttavan tähän, vaikka en silti koe varsinaisesti antavani sen vaikuttaa tilanteeseen. Järki sanoo, että näin nyt on ja vauva tarvitsee sen painonnousun, mitä hän tarvitsee. Onni on, että hän tulee joka tapauksessa saamaan tarvitsemansa ravintoaineet ensin. Yritän olla vertaamatta itseäni muihin tai sellaisiin kommentteihin, jossa kertoja "hämmästelee", ettei ole saanut kuin 200 grammaa painoa viimeiseen kolmannekseen mennessä. Lähtöpaino ja -tilanne on jokaisella erilainen ja vaikuttaa varmasti myös painonnousuun.
Mutta ei hätää; syön kyllä riittävästi ja säännöllisesti. Mikäli en tekisi näin, niin se kostautuisi pian olossani pahoinvointina.

Krempat ja kolotukset
Lonkka menee jumiin istuessani liian pitkään paikallani, kuten kolmen päivän automatkalla. Jalkoja (ainakin toista) turvottaa herkästi. Ja nyt samainen koipi on alkanut kipuilemaan jalkapöydän päältä. Liekö kyseessä rasitusvamma kroppani painopisteen muuttua?
Kääntyilyt sängyssä ovat myös oma lukunsa. En sentään heräile niihin, mutta melkoista punnertamista se jo on. Saati sitten sukkien pukeminen jalkoihin! Ääh, miksi syksy tulee; kesällä ei tarvinnut käyttää sukkia!
Ja.. noh.. joskus erinäisiä kolotuksia tuntuu niin kyljissä, selässä ja alakerrassa. Ihan hirveän kiva.

Kuumuus
Puuh lääh. Jos mies on ennen naureskellut tapaani nukkua "turkki päällä" (toim. huom. ylläni on ollut aivan tavallinen yöpuku tai -paita), niin nyt se olen ollut jo pitkään minä, joka riuhtoo tuuletusikkunan auki, vaatteet pois päältä (itseltäni), lakanan sivuun (peitosta ei ole ollut pitkään aikaan tietoakaan) ja valittelee silti kuumuutta. Olen selvinnyt kyllä; jotenkin tuntuu ihan typerältä valittaa tällaisesta, kun tilanne voisi olla vielä pahempi. Olisin saattanut olla viimeisilläni raskaana kodissa, jossa oli öisinkin +30 astetta. Ei onneksi ollut näin, mutta kuuma on.

Laskelmointi
Jos ennen ramppasin reissuissa, ystäviä tapaamassa, harrastuksissa ja hoidin kodin, liikunnan ja ruoanlaiton, niin nyt joudun laskelmoimaan voimavarojani, ennakoimaan jättämällä liiat suunnitelmat tekemättä ja epäilemään omaa vointiani silloinkin, kun suunnittelen työvuoroja autonomiseen listansuunnitteluohjelmaan. Toisinaan muut tekevät tätä enemmän, ja minä haluaisin yhä edelleen uskoa omaan jaksamiseeni, kykenemiseeni ja pystyvyyteeni (vrt. halu lähteä Lappiin vaeltamaan näillä viikoilla tai hoitaa muutamat kyläilyt, leipomiset, kylävieraat tiiviiden työpäivien lomassa). En ole vielä oppinut.

Elämän muuttuminen
Tätä olemme halunneet, ja ehdottomasti haluamme edelleenkin. Silti aika ajoin iskee haikeus ja pieni epäilys. Olenko sittenkään valmis ottamaan vastuulleni pienen ihmistaimen? Entä jos en osaa? Jos toiminkin väärin tai huonosti? Entä jos olenkin liian itsekäs, enkä osaa huomioida vauvaa riittävästi? Mitä, jos mokaan kaiken?

Minun tuskin tarvitsee kuitenkaan vääntää rautalangasta, kuinka kaikesta huolimatta en vaihtaisi tätä tilannetta mihinkään. En Lapin vaellukseen, en säännölliseen juoksuharrastukseen, en sushi-annokseen, en normaaliin olotilaan tai haavetyöhöni. Kaikista suurin haave on käymässä toteen aivan kulman takana.
Krempat ja kolotukset, tunnekuohut ja kaikki nämä raskauden lieveilmiöt tulevat olemaan jossain vaiheessa vain muisto (jos sitäkään), ja mitä luultavammin olen aivan täynnä onnellisuutta vauvasta, kun hän syntyy.