"Palaan. Nyt itkuväsymys.", vastasin tänään ystävälleni. En jaksanut (enkä toisaalta Huldalta pystynyt) vastata heti. Peilistä katsoivat turvonneet silmät, sekainen tukka ja en oikeastaan edes näitäkään nähnyt. Hulda katsoi minua hiukan kummissaan, sitten taivutti jalkojaan niin, että sai varpaista otteen ja nappasi sukan suuhun. Pieni kikerrys. Hymyilytti silmiin pyrkivien kyynelten takaa. Voi toista.
Edellisilta oli jälleen niitä hetkiä, jotka kuuluvat sarjaan "äitiyden kurjuuksia". Toisaalta mietin aamulla tilanne myös niin, että tällaisen musertavan väsymyksen ottaa vastaan paljon rennommin (vai niin, ettei jaksa edes muuta ajatella?), kuin sellaisen, jolloin uuvutti lapsettomuussurun ja -hoitojen aikana. Tällainen väsymys koetaan jonkun vuoksi, ja se on jotenkin paljon ymmärrettävämpää, kuin se, että taustalla velloo epämääräinen suru ja kaipaus. Lapsettomuus ei näy päälle, eikä sitä voi oikein kenellekään sitä kokemattomalle selittää. Toisaalta ei myöskään tätä vauvaperhe-arjen väsymystä voi ymmärtää, ennen kuin sitä on kokenut. Toivon sydämeni pohjasta, etten ole erehtynyt joskus vähättelemään tai mitätöimään kenenkään väsymystä tai sitä, kuinka sinänsä yksi pieni asia saattaa saada aivan järkyttävän suuret mittasuhteet ja reaktiot. Kuten vaikka tuo eilinen. Lienee sanomattakin selvää, että se yksinään ei ollut riittävästi aiheuttamaan sitä tunnemyräkkää, vaan toimi ikään kuin ponnahduslautana siihen, mihin kaikki purkautui.
Olin ollut aikeissa katsoa jääkiekkoa. Siis ensimmäistä kertaa katsoa tv:tä niin, että saisin olla rennosti. Tähän mennessä en muista, että olisin koko Huldan elinaikana oikeastaan katsonut mitään tv:stä, tai jos olenkin, on tilanteisiin liittynyt jonkinnäköistä vauvan huomiointia. Olen pomppinut jumppapallolla, kanniskellut vauvaa ympäri asuntoa, heijannut, sylitellyt, syöttänyt, höpötellyt ja leikkinyt. Taisin siinä sivussa ehkä saada jonkinlaisen silmäyksen ohjelmasta. Mutta nyt olin päättänyt (kun tajusin vasta muutamaa päivää aiemmin jääkiekon MM-kisojen alkaneen), että nyt minäkin katsoisin peliä. Yleensä olemme katsoneet pelejä mieheni kanssa, joten tokihan nyt tänäkin vuonna. Hulda oli edeltävästi ollut todella tarvitseva ja tavallaan katsoinkin pronssiottelun. Hyvissä ajoin iltaa tyttö alkoi kuitenkin näyttää väsymisen merkkejä, joten toiveikkaasti tein hänelle iltatoimet ja siirryimme makuuhuoneeseen. Kaksi tuntia myöhemmin Hulda söi edelleen, uneen. Sitten hän havahtui hereille ja olikin täynnä tarmoa. Peli oli alkanut aikoja sitten. Minun oli jo päästävä syömään itsekin; oli tullut huono olo. Hulda sai nyt tulla seuraamme, mutta väsyi taas melko pian. Seurasi syömistä... ja viimeisen tunnin ajan puremista, joka oli minulle aika kova pala. Itketti, kun sattui niin kovasti. Imetys alkoi myös ahdistaa ja pelottaa, eikä se tieto, että kiinteitä menee vielä varsin vähän, eikä tyttö ymmärrä tuttipullon päälle, auttanut asiaa. Minun oli ruokittava hänet. Lisäksi kodissamme paleli ihan vietävästi, kiitos putkisaneerauksen. Ja me molemmat olimme vielä aika flunssaisia. Tärisin hormoneissani kuin horkka, itkin väsymystäni, säikyin Huldan puremista (, joka kaiken lisäksi remahti kihertävään vauvannauruun joka kerta, kun älähdin, kiljahdin, parahdin tai tuskastuin puruleluna olemiseen) ja lopulta kuulen, kuinka mies sammuttaa television.
"No, miten kävi?", niiskutin peiton alta.
"Suomi voitti maailmanmestaruuden."
No just.
Uusi itkuaalto oli valmis. Pitikö sen juuri nyt voittaa; siis kaikista päivistä juuri nyt?!
Some täyttyi pian mörkö-hästägeistä, joista minulla ei vieläkään ole tietoa sen tarkoituksesta. Eikä sen koommin halua selvittää.
Oikeasti en elä sumussa koko aikaa. Mutta välillä on niitä päiviä, jolloin tuntuu, että pienikin vastoinkäyminen kaataa koko pakan. Ja sitten sen pakan keskeltä tulee ajatelleeksi, että onpas nyt sormiruokailuprojektit ihan sekaisin, kun vaihtelua ei ole ollut nimeksikään. No, oikeasti en jaksa edes miettiä tuollaista. Kunhan vauva edes saa harjoitella jotain. Jonkinlaista järkeä ajatuksissani siis on; en jaksa potea enää huonommuutta vaikkapa siitä, että viime viikko oli aika porkkanapainotteista tai osittain syötän Huldalle soseita ja puuroa. Tai siitä, että kesällä ostamani kankaat seistä napottavat edelleen koskemattomana hyllyssä.
Mutta aika sumussa tässä silti mennään. Olen sanonutkin miehelleni, että puhu vain, kerro vain; minä en pysty tai jaksa kommentoida, mutta kiva on kuunnella. Huomio menee niin suurelta osin Huldaan, että suurempien keskustelujen käyminen on tuntunut liki mahdottomalta.
Nytkin kirjoitan tätä Huldan kanssa. Saa nähdä, miltä tämä vaikuttaa myöhemmin.
Oma aika.
Sitä kaipaan toisinaan. Siis muutakin, kuin syömistä, suihkussa käymistä ja kotihommien tekemistä rauhassa. Olisi kiva katsoa jotain, lukea kirjaa, käydä tanssitunnilla ja tavata ystäviä tarvitsematta huomioida Huldaa.
Mutta nyt lopetan. Hermo meni, siis Huldalla. Välipala-aika.
P.S. Jännityksellä odotan ylihuomenna alkavaa reissua, jolle olemme suuntaamassa kaksin. Ajomatkaa on noin kuusi tuntia, joka varmasti tulee koettelemaan Huldan ajokestävyyttä.Toivottakaa onnea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti