Voiko lapsettomuudesta puhua ääneen?

Aloin pohtimaan lapsettomuuden julkisuutta. Kuinka siitä tulisi puhua muille? Miten paljon muiden täytyisi tietää? Täytyykö siitä puhua töissä?

Minulle lapsettomuus ei, kaikessa kipeydessään, ole ollut salattava asia. En toki koe tarvetta lähteä toreille ja turuille, varmuuden vuoksi vielä työpaikan käytäville, huutelemaan asiasta. En myöskään esittäydy uusille ihmisille kertomalla heti kättelyssä ammattini lisäksi myös lapsettomuudesta. Enkä oikeastaan koskaan päivitä mitään lapsettomuudesta Facebookiin. Mutta ei se silti ole salaisuus.

Avoimuudella ja avoimuudella on eroa. En koe tarvetta mainita joka mutkassa lapsettomuudesta tutuille ja tuntemattomille. Mutta saatan mainita työkaverille asiasta, jos välimme ovat hyvät ja läheiset. Joskus joku on kysellyt surusilmistä, ja silloin olen pienen empimisen jälkeen kertonut tilanteesta. Nykyisin töissä on pieni joukko ihania työkavereita, jotka kysyvät tilanteestamme ja elävät hetken aikaa vierellä. Lämmittää mieltä, kun he kysyvät jaksamiseta.
Väärinymmärryksiä olen tullut välillä korjanneeksi, mutta ei silloinkaan ole aina tarve mennä niin tarkaksi kertomalla hoidoista.

Välillä on tehnyt mieli tölväistä töissä asiasta. Meinasin kerran pyörtyä, ja eräs kollega alkoi vitsailemaan: "oletkohan raskaana?". Sanoi tämän vielä kolme kertaa. Meneillään oli lisäksi ensimmäinen ovulaation induktio, ja luulen lääkkeiden aiheuttaneen silmien pimenemisen ylösnoustessa. Olisi tehnyt mieli tölväistä, että en ole, vaan lapsettomuushoidoissa. Mutta ei sellaista mennä sanomaan.

Töiden ja polikäyntien yhdistämisen olen saanut tähän mennessä hoidettua suhteellisen näppärästi. Olen delegoinut hoidokkini siksi aikaa toisille hoitajille, viitannut lääkärikäyntiin, kipaissut polilla ja hilpaissut takaisin. Jotain etua siitä, että on töissä sairaalassa. Nykyinen esimieheni ei tiedä hoidoista, enkä miehelle oikein välittäisi kertoakaan siitä.

Vanhempani kuulivat asiasta vasta vuosi sitten, kun yritystä oli ollut 3,5 vuotta. Mieheni perhe ei muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tiedä. Tämän perusteella lapsettomuutta voisi siis ajatella salaisuudeksi. Mitä vanhempiini tulee, niin minun on ollut aina vaikea puhua heidän kanssaan isoista asioista. Saatan kyllä kuulla pitkät tarinat harrastusporukan tutun tytöstä, metsäveroista sekä edellisen viikonlopun juhlien ruokatarjoilusta, mutta minusta tai sellaisista asioista kuin lapsettomuus tai parisuhde, ei koskaan kysytä. Töistä kyllä. Ja mieheni töistä. Ehkä koirasta. Mutta ei lapsettomuudesta. Jos oikein haluaisin puhua, niin joudun valmistelemaan vanhempiani tovin, juttelemalla erilaisista asioista ja kaartaa hiljalleen kohti pääpointtia. Kuten tein viime elokuussa puolukkaretkellä isäni kanssa. Tulipahan puhuttua suu puhtaaksi. Mutta se olikin elokuussa. "Onhan teillä Hippu", totesi isäni.

Blogini on ollut melko pimennossa, eikä minulla ole ollut sen suurempaa syytä alkaa "mainostaa" sitä. Toisaalta olisi kiva vaihtaa ajatuksia aiheista, joista olen kirjoittanut enemmän kuin Facebook-ryhmissä. Silti blogin "julkistaminen" hieman mietityttää. Ehkä tänne eksyy joskus joku.

Lapsettomuudesta puhuminen on ristiriitainen asia. Toisaalta siinä ei ole mitään hävettävää tai salattavaa, mutta samaan aikaan joutuu miettimään hienovaraisuutta. Kenelle, miksi, missä ja miten siitä voi puhua? Vaikka lapsettomuus olisi itselle arkipäivää, niin toiselle se voi tulla järkytyksenä tai liian tungettelevana. Ehkä kaikki eivät edes halua kuulla noin intiimeistä asioista. Tai sitten pohdin vain omassa päässäni, että joku voisi ajatella lapsettomuudesta kertomisen olevan vain säälipisteiden keräämistä. Kuten se eräs työterveyslääkäri varmaankin ajatteli. "Vieläkö suret sitä?", hän kysyi hieman halveksivaan sävyyn, kun tuomiosta kuulemisesta oli kulunut 1,5 vuotta. Jep. Vielä.
Kaikki vain eivät ymmärrä, ja siksi riskiä tuollaiselle kohtelulle ei aina edes halua ottaa. Vaikka lapsettomuus itsessään ei tee (siis ei oikeasti!) minusta lapsellisia huonommaksi, niin kaikki eivät ehkä ajattele niin. Tai sitten he menevät vain hämilleen, eivätkä tiedä, kuinka suhtautua.

Onneksi olen saanut elämääni paljon ihania ystäviä, joiden kanssa olen voinut halutessani puhua. Lapsettomuutta ei ole tarvinnut hävetä.