Liikunnallinen ja sosiaalinen viikko takana. Tuntuu jännältä miettiä maanantaita, sillä siitä tuntuu olevan jo pitkä aika. Mutta miten hauska tämä viikko onkaan ollut! Olen käynyt juoksemassa ja jumpissa, innostunut spinningistä ja tänään olen menossa kokeilemaan luistelemista järven jäälle tehdylle jääuralle. Stressiä aiheuttanut kortti erääseen liikuntakeskukseen (vanhenee siis helmikuun lopussa ja käyntejä olisi vielä) onkin muuttumassa liikunnan ja uusien lajien iloksi! Olo tuntuu taas omalta itseltäni, sillä toisin kuin loppuvuonna, nyt olen täynnä virtaa ja nautin liikkumisesta - en vain siitä ajatuksesta, että olen liikkunut. En kuitenkaan aio enää uusia korttia, sillä sen verran ylimääräistä järjestelyä siitä on koitunut... Nautin näistä jäljellä olevista kerroista ja jatkan omissa paikallisissa jumpparyhmissä, joista tykkään kovasti.
Mitä sosiaalisuuteen tulee, niin tällä viikolla on tullut mentyä ja tehtyä joka päivä jotain. Olen tavannut hurjasti ihmisiä, joista suurin osa on ollut minulle vieraita. Olenko ahdistunut? Väsynyt? Epävarma? En, en, en. Olen innoissani! On upeaa, kun olen saanut kutsuja eri kekkereihin, ja kuinka omanlaisilta ne ovat tuntuneet. Tuntui hauskalta, kun eräs tapaamani nainen kysyi iloiten minulta viitaten johonkin sanomiseeni: "Ai oletko säkin seurakuntaihmisiä? Sen näkee sun silmistä." Tai se tunne, kun tapaa jonkun, jonka kanssa ei ole vuosia sitten kovin hyvin synkannut, ja nyt vitsailee ja juttelee rennosti. Aah.
Hieman olen kyllä haikealla mielellä, sillä eiliset kekkerit, joissa kävin, olivat rakkaan ystäväni läksiäiset. Kyseessä ei onneksi ole kuin kuukauden reissu, emmekä me muutenkaan näe joka kuukausi välimatkan vuoksi. Pidämme yhteyttä kuitenkin sitäkin enemmän, joten tuntuu oudolta, että hän elääkin hetken aikaa ihan eri vuorokauden ajoissakin. Mutta olen onnellinen siitä, että hän saa tämän mahdollisuuden nähdä maailmaa.
Okei, oli eilisissä juhlissa kyllä aika paljon pieniä, ja erästäkin vauvaa luultiin lapsekseni pidellessäni häntä pitkään sylissä tämän äidin saadessa hetkeksi juoda kahvinsa rauhassa. "Sä pidät häntä niin luontevasti", sanottiin. Ai... Tuollainen asia voisi ehkä jäädä jollain lailla kaihertamaan (Hei! Kaikki on mahdollista lapsettomuuden aikana...), mutta yritän kääntää sen mielessäni ammattini piikkiin. Sylittelenhän töissäkin paljon lapsia, enkä silloinkaan mieti, että mitähän muut ajattelevat...
Tänään jatkuu taas seurakuntaelämä joulutauon jälkeen. Odotan jo kovasti tapaavani rakkaiksi tulleita ystäviä, mutta huomaan myös, että näinkin pitkä tauko seurakuntaelämästä vaikuttaa kyllä oloon. Toki tärkeinhän on se oman jumalasuhteen ylläpito, mutta myös seurakuntaa tarvitaan. Olen silloin tällöin soitellut lauluja, lueskellut Raamattua. Onneksi se on mahdollista. :)
Sellainen outo juttu kävi perjantaista lauantaihin, että tavallaan tulin kipeäksi, mutta en sitten kuitenkaan. Olo oli töissä kuumeinen, otsaa painoi ja väsytti, mutta siinä kaikki. Otin Buranaa ja Panadolia. Olo kuitenkin helpotti iltaan mennessä. Eilen vielä hengästytti jo pienet rappusten nousut ja lumitöiden teot. Lähdin kuitenkin läksiäisiin. Iltaa kohden olo parani ilman lääkkeitä, ja illalla kävin ihan normaalisti juoksemassa koiran kanssa. Olin jo ehtinyt taipua sille ajatukselle, että flunssa nappaa 2 viikko elämästäni. Mitähän tuokin sitten muka oli...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti