Välillä kannattaa miettiä, mitä toivoo

Jos aiemmin kirjoitin, kuinka olisi toisaalta "kiva" olla kipeä, jotta voisi katsoa koko päivän Gilmoren tyttöjä, niin eipä olisi kannattanut toivoa. Viikonloppuna olin jo edellisestä oudosta sairastelusta täysin toipunut, ja juoksulenkit ja luistelut sujuivat ongelmitta. Maanantaina olin taas oudosti väsynyt ja valitin flunssaa potevalle miehellekin ties mistä turhasta asiasta. Milloin maustepussit olivat korissa väärin päin, milloin auton lämmityspiuha auton penkillä, tai astiat jääneet ruokapöydälle syömisen jälkeen. Ihan typeriä asioita siis. Sain kuin sainkin tehtyä viikkosiivouksen, mutta jostain syystä en jaksanut lähteä lenkille. Käperryin sohvan nurkkaan, kun joka paikkaa särki. Illalla saimme aikaan oikein riidan pikkumaisuudestani ja määräilystäni, mutta se saatiin onneksi sovittua lähtiessäni yövuoroon.

Siellä se palelu ja paikkojen kolotus vasta sitten alkoikin. Lopulta oli vain annettava periksi ja ajelin kotia kohti aamuyöstä. Onneksi osastolla oli rauhallista.
Nyt me molemmat olemme siis kipeitä. Eilen vietimme Netflix-päivän katsellen elokuvia. Ihan rentoahan se oli, vaikka ei tällaista jaksaisi montaa päivää. Olokin on niin outo; tavallaan on heikko olo, mutta kun syö, tulee paha olo jo pienestä määrästä. No, ei tässä varmasti kauaa mene, kun olen jo kunnossa. Harmittaa vain, että jos tästä kehittyy ihan kunnon flunssa, niin menee kaksi viikkoa, että on taas voimissaan harrastamaan kunnolla liikuntaa...

Sairastuvassa

Vieläkin puhuttelee yksi katsomistamme elokuvista, kiinalainen The Stolen Years. Siinä päähenkilö menettää muististaan viisi edellistä vuotta,ja kyseltyään sairaalassa aviomiestään saa kuulla eronneensa. Hänen viimeiset muistinsa liittyvät lisäksi heidän häämatkaansa! Onneksi mies lähtee auttamaan naista, mutta vain ystävänä. Nainen saa useita kertoja huomata olevansa ihan eri ajassa ja tilanteessa. Ei ole enää vuosi 2008, vaan 2013. He eivät enää ole yhdessä. Mutta mieskin saa huomata, että jotain on tapahtunut. Nainen onkin taas se alkuaikojen iloinen, kupliva, rento ja huoleton. Viimeisten avioliittovuosien niuho suorittaja on hävinnyt jonnekin. Ajan kanssa vanha rakkaus nousee taas pintaan ja he päättävät aloittaa alusta. Mutta jos tuossa ei ollut vielä riittävästi traagisuutta, niin lopussa elokuva heittää pariskunnan ihan uudenlaiseen selvitymistaisteluun.

Elokuva itsessään itketti, vaikka olikin kriitikoiden mielestä melkoista chicklittiä. Minustakin loppuosan käänne oli hieman liikaa. Mutta ajattelemaan se ainakin sai. Itkin elokuvan juonta, mutta itkin myös meitä. Olen muutama vuosi aiemmin lukenut kirjan hieman samankaltaisella juonella,What Alice forgot. Tuntuisi aika järkyttävältä herätä yhtäkkiä ja kuulla asioiden muuttuneen täysin. Aviomies, jota rakasti palavasti ja jonka kanssa kaikki vaikutti olevan niin onnellisesti suhtautuukin nyt jäätävästi. Eropaperit ovat vireillä, eivätkä entiset hyvät ystävätkään halua pitää enää yhteyttä.Molemmissa tarinoissa päähenkilöstä oli vuosien varrella tullut menestyksen myötä kylmäkiskoinen ja inhottava. Mitä jos itsekin huomaisi jonain päivänä saman? Muistaisi ne onnen hetket, seurustelun alun, häät, yhteen muuttamisen. Sitten jotenkin havahtuisi muutaman vuoden päästä, eikä tietäisi välissä olleistä kipeistä vuosista mitään.Tai mitä jos saisi kuulla olevansa vain niuho suorittaja, joka on jo ehtinyt tekemään tuhojaan niin pitkälle, että on karkottanut oman rakkaan kauas. Minulla ei olisi edes muistinmenetystä "auttamassa" tilanteessa. Meillä menee kyllä nyt hyvin, eikä ero alkuvaiheeseen ole niin suuri. Mutta on ollut aikoja, jolloin on tullut mietittyä, että mihin se rakkauden hehku hävisi.

The Stolen Year puhutteli ainakin siinä, että koskaan ei voi tietää, milloin joutuu päästämään toisesta irti. Alkuaikojen rakkauden ja hellyyden ei tarvitse jäädä vain alkuaikoihin. (Näinhän me aina mietimme) Kriisien keskellä eläessä voi edelleenkin nähdä sen saman rakkaan, jonka kanssa halusi mennä naimisiin, ja jonka kanssa haluaa olla edelleen. Hauskanpidon, hellän kiusoittelun ja keskinäisen yhteyden ei tarvitse katketa. Ei, vaikka maustepussit olisivatkin välillä väärinpäin ja astiat jääneet pöydille.

Niin, ehkä välillä kannattaakin olla kipeä.