Isojen ja pienten kysymysmerkkien keskellä

Tänään on päivä, jolloin en haluaisi miettiä lapsettomuusasioita lainkaan. Tekee mieli kuitenkin kirjoittaa. Elämämme on tällä hetkellä täynnä isompia ja pienempiä kysymysmerkkejä. Asuntomme on myynnissä, ja siitä tulee näyttö tämän viikon sunnuntaina. Tuleva asuinpaikkamme on vielä epäselvä. Löydämmekö taloa täältä? Täytyykö muuttaa vuokralle lähikaupunkiin, jossa minä, ja kenties vielä mieheni, käy töissä? Löydämmekö talon sieltä? Koko neljä vuotta, jonka olemme asuneet nykyisessä asuinpaikassamme, pikkukunnassa, olemme pyöritelleet ajatuksia muutosta. Milloin se on ollut maalle, milloin lähikaupunkiin, milloin Ouluun (!), milloin Tampereelle, milloin taas tänne. Elämä on kuitenkin hiljalleen ollut siirtymässä lähikaupunkiin, joten alkaisi tuntua hyvin loogiselta muuttaa itse elämän perässä. Mutta toisaalta minä niin pidän omasta rauhasta, ja siitä, että lenkillä ei vättämättä tule ketään vastaan. Ei tämä nyt mitään maaseutua ole, mutta pikkukunnan kuntakeskuksen iltaelämää ei voi ihan kaupungin vilkkauteen verrata. Eikä lenkkipolullakaan tarvitse jonottaa. Maalaistyttönä kaipaisin kyllä vielä rauhallisemmalle seudulle, vaikka sitten toisaalta viihdyn sosiaalisessa vilkkaudessa. Tosin onhan se eri asua ihmisten keskellä kuin tavata heitä silloin, kun itse haluaa.

Mies on menossa tänään työhaastatteluun toiseen kaupunkiin. Tätä on periaatteessa jo odoteltu, mutta olen myös ylpeä hänestä, että hän on on sinnitellyt nykyisessä työpaikassaan näinkin pitkään, eikä vain luovuttanut heti. Mutta nyt on aika katsella jo uusia tuulia. Samalla reissulla käymme ajelemassa hieman lähikaupunkin asuinalueita läpi.

Olemme tänään myös menossa suksiostoksille! Tätä odotan myös kovasti! Usean vuoden ajan olen räpiköinyt omilla ja veljeni vanhoilla suksilla. Lentänyt nurin, liukastellut, vahannut ja taas suhannut menemään. Niistä kummatkaan eivät ole toimineet, ja keväällä aloin miettimään suksien alkuperää tarkemmin. Sillä saattaahan olla, että sukset, jotka on ostettu meidän ollessa 14- ja 15-vuotiaita, eivät ehkä ole enää priimakunnossa. Laitoinkin kovasti kuluneet sukset pois keväällä. Eipähän tule uusien hankkimista siirrettyä "enköhän mä vielä noilla pärjää" -ajatuksella.

Olen katsellut edelleen Gilmoren tyttöjä Netflixistä. Rentouttavaa puuhaa. Joulun välipäivinä naureskelin jo, että kun saisi olla kipeänä, niin voisi katsella vaan jaksoja! Välillä nauran edelleen samoin, mutta totuus on, että en vain malttaisi. On niin paljon kivoja juttuja tapahtumassa, että eihän nyt ehdi sairastelemaan! Olen kyllä valtavan onnellinen, että voin sanoa noin. On niin paljon kivoja juttuja tapahtumassa, että eihän nyt ehdi sairastelemaan. Vau. Elämä on todellakin sitä, mistä tänne muuttaessamme haaveilin.

Eilinen vertaistukitapaaminen sujui muuten hienosti. Hauskaa, kuinka avoin toinen parista oli. "Miten tällaisissa tilanteissa toimitaan?", hän saattoi kysyä. Kahvipöytäkeskustelu soljui luontevasti toisiimme tutustuen, sitten tilanteistamme kertoen (heikompihermoisilla saattaisi ehkä mennä kokikset väärään kurkkuun suorasanaisuuksista) palaten taas yleiseen ajatusten vaihtamiseen ja koirista höpöttelyyn. Tuntui mukavalta, että heistäkin ilta oli ollut mukava, ja että voisimme vielä tavata "kun hyvältä tuntuu". Olin ehkä kuitenkin jännittänyt iltaa huomaamattani, sillä heti, kun ovi meni kiinni humahti väsymys päälleni. Jälkijännitys iski myös, ja vieläkin ehkä hieman kihelmöi. Aika jännä.