sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Kiitos ja tervetuloa

Kun vuosi 2015 oli käymässä vähiin oli minulla jo kiire siirtyä seuraavaan vuoteen. Vuonna 2015 tuntui tapahtuvan paljon ikäviä asioita, joskin myös paljon hyvää. Mutta jotain psykologista vaikutusta on sillä, että vaikka samalla tavoin päivä vaihtuu, kuten joka päivä muutenkin, niin vuosi vaihtuu myös. En haluaisi sanoa, että voi aloittaa alusta, tuoreeltaan, puhtaalta pöydältä, mutta sanon niin silti. Tuntui, että vuosi 2016 olisi mahdollisuuksien vuosi, täynnä iloa ja onnea. Ja täysi vastakohta edelliselle vuodelle.

No, sitä kulunut vuosi on todella ollut. Hengästyn oikeastaan jo siitä, mitä kaikkea olen vuoden aikana päässyt tekemään. Vuosi 2016 on todella ollut upea, ja monessa hetkessä olen jo ollut lähellä tai jopa itkeä tirauttanutkin muutaman onnen kyyneleen. Kaiken kattava otsikko vuodelle voisi olla Kotiutumisen vuosi. Ja kun taas pysähdyn miettimään kaikkea, niin olen mykistynyt. Todellako? Tällaistako elämää saan elää? On myös ihmeellistä, kuinka olen silti täysin samaa mieltä edellä kirjoitetusta, vaikka vuoteen on samalla sisältynyt äärimmäisen raskaita tuntemuksia, itkun turvottamia silmiä, tuntien unettomuutta, apeuden ja alakulon päiviä, epätoivon hetkiä, lapsettomuuden tuskaa. On ihmeellistä, etten kuitenkaan osaa ajatella noista hetkistä, että ne olisivat jotenkin pilanneet vuoden tai elämäni. Voisiko tätä kutsua jonkinlaiseksi hyväksymiseksi? Uskon myös, että elämäni muut osa-alueet ovat muotoutuneet niin hienoiksi (sanon tuon nöyryydellä ja kiitollisuudella. Koen saaneeni niin paljon.), että ne ovat olleet omiaan kannattelemaan minua tuskan ja epätoivon hetkinä. Ei ole vain me, lapsettomuus ja työ. Tuotakin on koettu, eikä se johda kuin uupumukseen.

Tapanani on ollut vuosittain tehdä lista vuoden tapahtumista ja merkittävistä asioista kuukausi kerrallaan. Lisäksi olen tehnyt myös toivomuslistan tulevalle vuodelle. En ole vielä saanut järjestettyä aikaa näille, sillä työ on tällä viikolla ollut poikkeuksellisen raskasta. Nyt vapaille jäätyäni voisin käpertyä sohvan nurkkaan päiväkirjoineni ja keskittyä elämäni hetkiin.


On vuosi 2017. Minulla on kutkuttava tunne, että tästä tulee hyvä vuosi. Ja täsmällisempi.
Olen kuluneena vuonna saanut heittäytyä - sanoisin, että täysillä - elämän vietäväksi, ja samaa asennetta haluaisin jatkaa tänäkin vuonna. Heittäydyin kuitenkin niin kovasti elämään, että olen joistakin asioista saanut huomata, etteivät ne ole ihan minua varten, ja että tulipahan kokeiltua. Olen loppuvuotta kohden huomannut, että todellisuudessa minun ei tarvitse olla yhtään mitään muuta, kuin olen. Ja tällä ajatuksella olen tullut johdatetuksi upeisiin tilanteisiin, tutustunut ihaniin ihmisiin. Ja tällä tiellä haluan jatkaa.

Tässä kohtaa minun tekee mieli siteerata Raamattua. Lukiessani sitä viime päivinä, on tuntunut siltä, kuin saisi vettä erämaan jälkeen. Tai ainakin metsäretken, jolta on juomavesi unohtunut. On kuin saisi maadoittua, levätä, jättää kaiken Jumalan käsivarsille. Kaikki on Hänen käsissään.

"Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen."
2. Tim.1:7

"Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on jo lähellä. Älkää olko mistään huolissannem vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa."
Fil.4:4-7


Vuosi 2017. Tervetuloa. Vietetään mukavia hetkiä.


-------

Tilannepäivitystä.
Olisiko kenties reilun kuukauden sokerittomuudesta ennen joulukuuta, vai omega-3:sta vai mistä, mutta kroppani heräsi talviuniltaan. Unohti kai, ettei minulla ole omaa kiertoa. Tai siltä se on ainakin vähän vaikuttanut. Ei siitä oikein ota vieläkään selvää, mutta tavallaan olen iloinen tästä. Minultahan yleensä katoaa normaali kuukautiskierto heti, kun lääkkeiden vaikutukset lakkaavat. Tämä tosin tarkoittaa sitä, että tammikuun alussa emme todellakaan ole jatkamassa vielä polilla. No, odottamiseenhan tässä on jo vähän totuttu. Voisin olla asiasta pettynyt, mutta jostain syystä olen innoissani. Jotain tapahtuu itsestään. Jatkan tästä päivästä lähtien taas sokerittomalla. Haluaisin kovasti jo jatkaa hoitoja, mutta samaan aikaan en. Inhoan sitä tunnetta, kun ajatukset ovat koko ajan hoidoissa samalla, kun hormonit riepottelevat mieltä ja kroppaa. Ajatukset ovat nytkin hoidoissa mielessä, mutta jonkinlaista vapautta tässä on enemmän. Paitsi eilen, kun kilahdin miehelle ja rupesin itkemään. Enkä oikeastaan tiedä syytä. Niin no, kumpikohan tässä sitten on helpompaa.. :D


Odotellessa voin jatkaa elämääni. Ja katsoa Gilmoren tyttöjä (taisin jäädä koukkuun. Mies hankki Netflixin).



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti