"Joulu tulee, hiipii hiljaa arkeen"

Ensin tuli ahdistus ja stressi. Jonkin ajan päästä päätin vain luovuttaa.
Anna tulla, joulukuu, otan sen, mitä tänä vuonna saan!

Pidän itseäni surkeana lahjan antajana. Mielikuvitus ei vain riitä hienojen lahjojen hankkimiseen, ja tänä vuonna tuntui, että ei myöskään aika tai voimat. Tavallaan odotin hirveästi joulukuuta, mutta vain voidakseni tunnelmoida erilaisia asioita samalla, kun hoitelin muita asioita, joista olin innostunut. Onneksi tajusin varsin pian nostaa kädet ilmaan ja luovuttaa. Päätin oikeastaan vetää kaiken hyvin minimiin tuumien, että tulee se joulu ilman minun puuhailujakin.
Sitten alkoi tapahtua.

Tuli erilaisia joulumyyjäisiä, joissa kävin Huldan kanssa. Tuli nautittua riisipuurot ja rusinakeitot, juotua glögit kera piparin. Hulda hurmasi lähetyspiirin mummot, jotka vuorotellen sylittelivät tyttöä samalla, kun minä kävin kiertämässä sukkia, patalappuja ja muita käsitöitä täynnä olevia myyntipöytiä. Kävimme myös eräällä lähiruokatorilla, jolla joulutunnelma oli kohdillaan koristelun, tuoksujen ja myyntituotteiden myötä. Piipahdimme kahvilla ja piparipullalla ja Hulda herkutteli vauvojen pipareilla.

Etsin jouluradion taajuuden heti kuun vaihduttua. Kotona ollessa olen sukkuloinut Indie-, Jazz- ja tavallisen Jouluradion välillä. Osa kappaleista on ilahduttanut ja lisännyt joulumieltä, osa jäänyt päähän ärsyttäväksi korvamadoksi (sori vaan, Mikko Alatalo ja Juice).

On käyty seurakunnan joulujuhlassa, laulettu ihania joululauluja, nautittu joulutorttuja (tai joka niistä on välittänyt. Itse olin vain suunnittelemassa täytevaihtoehtoja) ja jaettu jouluun liittyviä ajatuksia glögimukillisen äärellä ystävien ja uusien tuttavuuksien kanssa. Toivotettu hyvät joulut ja luvattu nähdä taas tulevana vuonna.

Joulumenu on tänä vuonna ihan oikeasti jotain muuta, kuin sitä perinteistä. Tähän olen pyrkinyt menneinäkin vuosina, mutta laatikot ja muut ovat silti päätyneet aina pöytäämme. Minähän kyllä tykkään niistä todella paljon, mutta en usko miehen jaksavan syödä niitä montaa päivää. Ja toisaalta intoa olisi kokeilla niin monia muitakin ohjeita. Niinpä tänä vuonna joulupöytäämme katetaan muun muassa appelsiiniglaseerattua tofupaistia, ja porkkalaa, mutta myös jotain perinteistäkin. Osan valmisteluista olen jo innolla aloittanut.

Ensimmäisinä yhteisinä vuosina leivoin äitini esimerkin mukaisesti tortut, piparit, kakut ja tähtipullat, kunnes ihmettelimme vielä kesäkuussa, että mitä niille pitäisi oikein tehdä. Nykyisin olen tehnyt vain yhden, kaksi juttua, ja usein jollain uudella ohjeella. Tänä vuonna ilo on ollut ylimmillään, kun mahdollisuus ja into ovat kohdanneet, ja olen päässyt väkertelemään vaikka mitä, ja vieläpä joululahjoiksi!

Yksi mieleenpainuvimmista asioista on tässä joulukuussa ollut ehdottomasti pipareiden leipominen koko perheen kesken. Tai se kerta, kun puuhailin granolaa, tryffeleitä ja saaristolaisleipiä pikku-Huldan ollessa kantorepussa joululaulujen soidessa taustalla.

Ehkä joulu ei tänä vuonna ole sitä, että saan koristeltua kodin suht ajoissa tai leivottua ja puuhattua. Ehkä joulurunon puuttuessa joulukorteista se ei haittaakaan, tai että lahjaksi saamani joulutähti on vaarassa kuihtua. Ehkä se ei haittaa, etten pysy aina ihan laskuissa siitä, monesko päivä nyt on, ja milloin on joulu. Ehkä sillekin on aikansa, että miettii jonain muuna vuonna sitä, kuinka joulupukki-tarinaa avaa Huldalle. Ehkä tänä vuonna joulu tulee minulle hiljaa hiipien, vailla suurempaa pakottamista. Rauhasta käsin. Siten, kuinka sen on tarkoitus tullakin.
Oikeastaan kaikkein parhaiten: yhdessä Huldan ja mieheni, siis minun rakkaan perheeni, sekä ystävien kanssa tunnelmoiden. Sitä, mitä olen niin monta vuotta kaivannutkin.

P.S. Vietimme tässä kuussa myös syntymäpäiviäni. Yllättäen olin jo melkein unohtaa koko asian, sillä intoilin vain leipomista kahvivieraille. Olipa vihdoin syy kokeilla puoloffeeta - jouluisella twistillä totta kai!

Minä selvisin sittenkin

Unohduin selailemaan kuvia yrittäen löytää sopivaa kuvaa erääseen kirjoitukseen. Eksyin kuviin, joita olin ottanut raskausuutisen tienoilla, kirjoittamani lehtiartikkelin, kuvia vauvamahasta sekä eri lukuisista eri tilanteista. Pääsin heti mukaan kuvien hetkisiin tuntemuksiin, ajatuksiin ja jopa oloihin ja etovuuksiin (juu ei kiitos ruisleipää tai papuja, mutta salmiakki ja Saarioisten vaaleat riisipiirakat kävisivät!). Voihan haikeus!
Ihon alle hiipi myös nekin olot ja ajatukset, joista olin kirjoittanut kolumnissani.
Yritäpä siinä sitten valita sopivaa kuvaa pari viikkoa hiottuun tekstiin, kun mieli on edelleen aika pöllämystynyt viikonlopun tapahtumista ja samaan syssyyn tulen vielä käymään pienen aikamatkan lähes kahden vuoden takaisiin asioihin.

Tapahtuipa siis niin, että tulin valituksi mukaan Simpukan blogirinkiin. Olin hakenut projektiin innostunein, uteliain mielin, näennäisesti vielä mieheltä "suostumuksen" vielä varmistaen.Veisihän se luultavasti jonkin verran aikaa. Jossain kohdin iski kuitenkin epäilys. Miksi minut on valittu? Miksi ihmeessä? Joukko on varmasti täynnä toinen toistaan taitavampia kirjoittajia. Olikohan tässä tapahtunut erehdys? Ensimmäinen palaveri verkkoalustalla hälvensi kuitenkin rutkasti paineita, sillä mukana oli todella mukavan tuntuista porukkaa. Lisäksi minun oli mahdollista päästä mukaan lehtikirjoittaja-koulutukseen, jonne päätin ilmoittautua samalla innostuksella ja tarmolla. Kun päivä lähestyi olin ehtinyt olemaan jo pari päivää aivan äkäinen ja kiukkuinen. Vähän jopa toivoin, että Huldan sairastama flunssa olisi pahentunut tai ainakin tarttunut minuun. Perjantai-iltana tunnustin miehelleni, että 13 tunnin reissu vain jännitti minua niin paljon. Miten äitini pärjää Huldan kanssa? Kuinka Hulda ilman rintamaitoa? Entä töistä tullut mieheni? Ja oikeastaan mikään noista ei tosiasiassa huolettanut. Isoin kysymys olikin: kuinka minä pärjäisin?

Koitti lauantai-aamu, ja huolimatta kaikista mahdollisuuksista myöhästyä (vetkutteluni lähtiessä (neuvoin sitä ja tätä), auton rapsutus, huono ajokeli, hidas edellä ajaja) istahdin junaan. Hirmuiset tärinät päällä, totta kai. Hirvitti. Mitä ihmettä olin mennyt tekemään? Olisin nyt sentään mennyt vaikka töihin!
Juna kolisteli (kyllä, kolisteli) menemään ja päätin vain antaa päivän kulua hyvin. Tässä sitä nyt oltiin ja kivempaa olisi, kun yrittäisi ottaa ilon irti päivästä.
Loppu onkin historiaa, kuten tavataan sanoa. Päivä oli aivan mahtava.
Jo pelkästään innostavan koulutuksen vuoksi, mutta ennen kaikkea upeiden kohtaamisten vuoksi. Jos sain paljon työkaluja koulutuksen annista, niin vähintäänkin yhtä paljon iloitsin erilaisista keskusteluista ja ihmisistä. Ja kuinka rohkaisevalta koko homma tuntui. Minullapa onkin jo tehtävää tulevalle vuodelle.
Mutta päivä oli erittäin rohkaiseva myös itseni kannalta. Olin pois kotoa 13 tuntia, ja kaikki oli mennyt kotona loistavasti. Minäkin olin pärjännyt hienosti erossa tytöstä. Nyt onkin tankattu läheisyyttä ja rintamaitoa.

Täällä siis puhaltavat hiukan erilaisemmat tuulet. Luvassa on sekä mielenkiintoista kirjoitusprojektia, mutta henkilökohtaisella tasolla myös napanuoran venytystä. Isyyslomalla tätä tulikin kivasti harjoiteltua, vaikka tarkoitukseni ei toki ole päästä olemaan "mahdollisimman paljon pois Huldan luota". Vaikka lähtö on usein ollut itselleni aika kova paikka, niin takaisin tultuani olo on jotenkin raikkaampi. Myönnän, että olen myös muutamaan kertaan pohtinut töihin paluuta keikkailun merkeissä.

Vaikka kuinka tykkään olla lapseni kanssa, niin kylläpä omien ja omanlaisten juttujen tekeminen ihan itsekseen tuntuu hyvältä. Vuosien varrella olen väittänyt, etten osaa olla luova tai en ole ainakaan taitava olemaan luova. Mutta aina kerta kerran jälkeen olen joutunut toteamaan, että luovuutta on jokaisessa, siis minussakin. Rakastan uppoutua milloin mihinkin, oli se sitten kirjoittaminen, ruoanlaitto, leipominen, kuvaaminen tai soittaminen. Sisustaminen olisi myös aika kiva taito, mutta jotenkin paljon mieluummin innostun vaikka koristelemaan tuntikausiksi pikkuleipiä kuin pohtimaan ja hankkimaan erilaisia sisustuselementtejä. (Apua, hankkikaa meille joku sisustusguru!)
Tänään olen saanut posket hehkuen puuhailla seurakuntamme keittiössä ja laittaa pöytää koreaksi.
Joku koputtaa ajatuksissani: no mutta: eikös juuri tuo olekin luovuutta!
Palaan kotiin seurakunnasta hieman väsynein, mutta niin virkistynein mielin. Olen saanut puuhata porukalla, kohdata ja keskustella, koristella ja asetella, auttaa ja antaa, olla ja levätä.
Olen saanut olla tekemässä messua, toteuttaa itseäni ja olla luova hyvässä porukassa.

Tätä vapautuneisuuden oloa toivonkin tuleviin kirjoitusprojekteihin ja ihan arkielämään.
Jos joskus tulee tunne, että kaikki kaatuu päälle, enkä osaa edes ruokaa laittaa arjen hallinnasta huolimatta, niin sille voi sanoa erittäin luovasti: höpö höpö!, ja jatkaa siitä, mihin oli jäänyt. Luovuutta on kaikkialla, kun vain antaa sille mahdollisuuden.
Jääkaappimme ovessa on kaksi korttia, joiden sanat haluan iskostaa päähäni.

Unikoulua ja pohdintaa imetyksestä

Yöt ovat olleet hyvin katkonaisia koko Hulina-Huldan elämän ajan. Minä hoidin häntä yöt, sillä hyvin usein hän saattoi vielä syödä maitoa (tai olla rinnalla) 3-15 kertaa. Toisaalta halusin tukea työssä käyvän mieheni jaksamista vuorotyössä. Silti ajatus yösyöttöjen lopettamisesta alkoi jo tulla mieleen syyskuun paikkeilla, tytön ollessa 10 kuinen. No, tuli leiri, reissu, pitkät sairastelut, muutto ja synttäreiden järjestelyt. Ajatus unikoulusta tuntui huonolta tuohon saumaan.

Unikoulu itsessään jo sanana on saanut itsellä karvat pystyyn. En taatusti jättäisi lasta yksinään itkemään pimeään huoneeseen! Lapsen itkulla on aina joku syy, ja siihen on vastattava!
Sain kuitenkin tietää lempeämmistä keinoista, ja koska kuljin jo päivät aivan sumun vallassa (en ole saanut kertaakaan nukuttua päiväunia), aloin olla jo aivan valmis öiden rauhoittamiseen -kunhan se todella tapahtuisi lempein keinoin. Iltanukutukset olimme saaneet jo muutettua niin, että tyttö ei nukahtaisi enää rinnalle. Tieto siitä, että mieheni olisi jäämässä isyysvapaille (hurraa!!!) sai meidät päätymään siihen, että hän hoitaa unikoulun vapaiden aikana.

Nyt takana on kolme yötä. Huomasin, että tehtävä oli miehelle oikein kunniatehtävä, ja minulla ei todellakaan ollut mitään huolen häivää hänen pärjäämisestään. Olihan hän maailman paras iskä tyttärellemme. Huomasin silti itse olevani aika jännittynyt. Miten Hulda pärjäisi? Itkisikö kovasti? Miten voin vaatia tällaista mieheltäni (no hei haloo! Itsehän olen nukkunut tosi huonosti reilun vuoden...)? Miten minä pärjäisin?

Koitti aamu. Raotin silmiäni uuden peittoni (tämäkin tuli valjastettua käyttöön) alta oikaisten raukeita jäseniäni. Kuulin jostain itkua ja kohta mies toi tytön luokseni. Tämä hihkui minut nähdessään ja konttasi sängyllä luokseni tähdäten pienen suunsa suoraan kohti kivikovia rintoja. Vilkaisin kelloa. Hyvänen aika! Olin nukkunut (ensimmäistä kertaa yli vuoteen) yhteen mittaan 7 tuntia! Mies sen sijaan kellahti nukkumaan ja sanoi yön olleen aika rankka.
Toinen yö kului hiukan huonommin, myös itselläni. Hulda oli heräillyt kovasti, takertunut mieheeni tämän yrittäessä laskea hänet omaan sänkyynsä ensin rauhoiteltuaan tyttöä. Lopulta koitti aamu, ja Hulda pääsi syömään.
Mutta kolmas yö! Johan sentään, kuin oppikirjasta (tai siis neuvolan terkan suusta). Sepä menikin jo paremmin, sillä Hulda oli huudellut unissaan muutaman kerran yön aikana, mutta ei ollut havahtunut kovasti itkemään, vaan oli rauhoittunut itsekseen jatkamaan uniaan. Mies ei ollut käynyt kertaakaan tytön huoneessa. (Ja minä nukuin 7,5h kuin prinsessa konsanaan.)
Tämähän on oikein luksusta!

Unikoulu ja yöimetysten lopettaminen on kuitenkin tuonut yllättäen vastaan myös imetyksen lopettamisen kokonaan. Itsellä on ollut toive pitkästä imetyksestä, ainakin lapsentahtisesta. Toki taustalla on voimakkaana myös toisen lapsen yrittäminen, ja hoitoihin ei voi lähteä imettämisen aikana. Hulda ja imetys ovat kuitenkin minulle nyt tärkeämpiä. Eihän sitä koskaan tiedä, jääkö imetystaipale ainutkertaiseksi. Ennen unikoulua rinnalla käyntejä tuli vuorokaudessa 8-12, mutta nyt huomaan yhtäkkiä, että parina päivänä kertoja on ollut radikaalit 4!!

Eilen aloin jopa hieman kriiseilemään (noh, tekemään luopumistyötä) imetyksen loppumisesta, ja älähdin miehelleni, että onko nyt tarkoitus lopettaa imetys kokonaan? Ilman, että olen ollut tietoinen asiasta? Minäkin reagoin siihen!!Ei se tarkoitus toki ollut ollut, mutta huomasin mieleni yhtäkkiä täyttyneen luopumisen surusta, haikeudesta, meidän kahden hetkien jäämisestä, siitä koko imetystaipaleesta, joka on kestänyt jo 1 vuoden ja 2 viikkoa. Aivan en osaa edes jäsennellä ajatuksiani, sillä se herätti minussa jotain alkukantaista surua. Toisaalta halusin heti alkaa järkeilemään ja miettimään mahdollisuuksia, jos imetys todella jäisi pois. Mitä se mahdollistaisi, mitä se tarkoittaisi? Mietin ihan omia harrastuksia, menoja, reissuja, mutta myös omaa hormonitoimintaa, kropan toimimista (myönnän, myös muuttumista) sekä mahdollista uutta raskautta tai lopulta hoitoihin hakeutumista. Kaikki tuo kieltämättä houkutteli.
Mutta en ollut mitenkään valmistautunut henkisesti siihen, että imetys tulisi pian loppumaan. Ja sen pitäisi todella mennä lapsentahtisesti, jos olisi loppuakseen jo nyt.
Jotenkin tuntui lopulta kovin helpottavalta, kun Hulda kömpi luokseni syömään iloisesti hihkuen.Ja hän söi. Ja söi. Ja söi. Jossain kohtaa oli sydämen sulattava hetki tytön hymyillessä ja hyristessä tyytyväisenä, käsi rinnallani. Kuinka tuollaista voisi kieltää?
Tämän aamun perusteella imetyksen loppumisesta ei ole pelkoa, sillä pienin tauoin imetystä tuli lopulta kestämään pari tuntia, kunnes tyttö suorastaan sammui päiväunille.
Jos nyt ihan yksi muutos kerrallaan, niin pysyy äidinkin pää paremmin mukana.

Flashback! Hulda 1 viikon ikäisenä. Oltiin aamukahvilla ja -maidolla.

Synttärityttö!

Muistan vuoden takaa intoilleeni, että sen kerran, kun meillä järjestetään ristiäiset, niin ne tehdään sitten kunnolla! Ystäväni nauroi tuohon, että odotahan vain, kun pääset järjestämään synttäreitä.
Kuinka oikeassa hän olikaan!

Pari viikkoa sitten saimme viettää tyttäremme ensimmäisiä syntymäpäiviä. Olin toisaalta toivonut, että ne eivät olisi olleet ihan niin nopeasti muuton jälkeen, mutta minkäs teet. Juhlia ei kuitenkaan siirrettäisi. 💜
Pari viikkoa kuluikin flunssan kanssa kotia laittaessa, uuden talon käytön opettelussa ja juhlien suunnittelussa. Innostuinpa sitten toden teolla selailemaan taas kaikenlaisia reseptejä, miettimään koristeita, ompelemaan ja tilaamaan kuvia koristeeksi seinälle. Kutsuimme paikalle isovanhempien ja kummien lisäksi ystäväperheitä, joissa oli suht samanikäisiä lapsia. Leivoin ja touhusin innoissani, ompelin viirinauhaa ja löysin kirppikseltä aivan ihanan asukokonaisuuden tytöllemme. Pakastin täyttyi herkuista, niin aikuisten kuin lasten, mutta mitä lähemmäs juhlapäivä tuli, sen pienemmäksi juhlaväki oli käymässä. Flunssa, kesärenkaat, kihomadot ja samanaikaiset juhlat koituivat ymmärrettäviksi esteiksi, ja hiukan jo aloin suremaan synttäreiden pienuutta. Huldahan nyt ei niistä juuri tajunnut, mutta silti koin erikoista harmia juuri hänen puolestaan. Tilanne onneksi kääntyi voiton puolelle, ja lopulta meillä oli aivan ihastuttava joukko perhettä ja ystäviä juhlimassa tyttöämme ja viettämässä mukavaa iltapäivää.

Oli ihana seurata pienten lasten leikkivän leluilla keskellä tupakeittiötä, limittäin, lomittain, jokainen omissa leikeissään, sulassa sovussa. Iloinen puheensorina (ja toisaalta myös 90-vuotiaan isoisäni kuulolaitteeton monologi) täydensi lasten iloista höpinää. Lauloimme syntymäpäiväsankarille onnittelulaulun ja kutsuin kaikki hakemaan kahvipöydästä syötävää. Oli ollut ihana suunnitella kokonaisuutta, laittaa hyvää meille tulijoille ja nyt keittää heille kahvia. Miten mukava oli myös huomata uuden kotimme toimivuus tällaisella porukalla. Hyrisin ilosta katsellessani väkeä kodissamme.
Elämä oli juuri nyt niin hyvää. Meillä oli tämä ihmeemme, tyttäremme, saimme asua kauniissa talossa (ja saaneet laitettua sitä kivasti!) ja ympärillämme oli joukko perhettä ja ystäviä. Mitä muuta ihminen voisi vielä kaivata?

Muuta en osaa oikein sanoa ihanasta päivästä. Jos ristiäisissä ainoa "murhe" oli ollut pöydillä koristeena olleiden jalankuvien vino rivi, niin nyt ainoa harmini oli ollut se, että en ollut saanut ajoissa Ifolorilta tilaamiani valokuvia Huldan elämän varrelta. Onneksi kummi tietämättä tästä etukäteen oli pelastanut tilanteen tulostaessaan ihania kuvia tytöstä.
Itseni yllättäen innostuin toden teolla väsäämään koristeita, ja lisääkin olisin tehnyt, jos aikaa verhojen ompelulta ja kodin laittamiselta olisi jäänyt. Ompelin tosin lopulta vain viirinauhan, vaikka yritystä oli enempäänkin. Tarjolle laitoin kahvin ja teen lisäksi kahta suolaista piirakkaa (kasvis-feta ja kasvis-pesto), suklaa-vadelmakakun, jonka päällä oli voikreemi ja suklaaganache, kurpitsakakkupiirakkaa, puolukka-toffeekeksejä sekä kurkku- ja porkkanatikkuja ja viinirypäleitä. Halusin huomioida myös lapsia tekemällä heille oman kakun (bataatti-kinuskikakku) kuppikakkujen muodossa sekä apinaeväitä. Ainakin Hulda tykkäsi kuppikakkunsa kermavaahdosta ja vadelmasta.
Hiukan kiireessä nappasimme pari kuvaa perheestä, mutta varsinaisia 1-vuotiskuvia olemmekin sitten jo pariin otteeseen yrittäneet ottaa...

Juhlia onkin sitten riittänyt!
Viikonloppuna vietimme jo toista isänpäivää, ja sen sekä seuraavana päivänä alkavan isyysloman kunniaksi halusin laittaa meille oikein kunnon brunssin kera kakun. Ai sentään, oli taas niin mukavaa laittaa. Brunssi todella tuntui erityiseltä; ei sitä meinaa vieläkään tottua ajatukseen, että saamme ihan oikeasti viettää isän- ja äitienpäiviä!

Eilen pääsimme sitten kaksin käymään kaupungilla sekä lunastamaan heinäkuun synttärisankarin lahjaa. Vanhempani tulivat hoitamaan Huldaa ja vein mieheni nepalilaiseen ravintolaan syömään ja sitten elokuviin. Romanttinen brittikomedia tosin vaihtui lennosta amerikkalaiseen sotaelokuvaan, mutta kunhan sentään pääsimme elokuviin! Ilta oli aivan ihana, ja se vain parani kuullessamme, kuinka mukavasti kotona oli mennyt.

Sitten olikin jo aika siirtyä lempeän unikoulun toiseen yöhön....
Siitä seuraavalla kerralla. 😉
Miten muuten olisikaan paljon kerrottavaa! Tunneryöppyjä vanhojen lelujeni löytämisestä, Huldan niistä innostumisesta, puheen kehittymisestä ja kaikesta mahdollisesta!

Tutun kivun paluu

Saimme eilen vieraaksi tuttavan Huldan ikäisen tytön kanssa. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa, päästä taas vaihtamaan kuulumisia ja ylipäänsä nähdä.
Kierrettiin uutta kotiamme, juteltiin samalla myös heidän vasta valmistuneen talonsa tilanteesta, puheltiin lasten kehityksestä ja touhuista.
Yhtäkkiä satuin huomaamaan jotain tämän tuttavan vatsan seudulla. Ennen kuin ehdin kunnolla noteeraamaan koko asiaa, hän jo kertoo kuulumisia:
"Niin, ja sitten meille on tulossa toinen huhtikuussa!"
Oli se kyllä hieno uutinen ja onnittelin häntä halaten.
Mutta se jokin kuristi saman tien. Meinasin jo mennä aivan lukkoon, mutta niin vain sain koottua itseni, joimme kahvit ja lasten leikkien lomassa juttelimme jo tuosta uudesta elämänvaiheesta, kuluneesta raskaudesta ja tuttavan mietteistä kahden pienen kanssa elämisestä.

Olo on edelleen raskas.
Olen jo aiemminkin kuullut vielä läheisemmiltäkin vauvauutisia, ja olen vilpittömästi ollut onnellinen näistä. Mutta jokin siinä on, että lähes saman ikäisen vauvan äiti, siis tuttavani, lähtee jo toiselle kierrokselle... Jokin siinä pistää ikävästi. Tuttu tunne laskeutui heti ylleni uutisen kuultuani. Se liian tuttu... Ja vaikka meille ei tulisikaan toista näin pian, niin toisesta ei silti ole mitään takeita. Se epävarmuus... kalvava epävarmuus. Nytkin olen aivan varma, että suunnilleen kaikki, joilla on Huldan ikäinen lapsi, ovat pian saamassa uutisia seuraavasta vauvasta.
Illalla hieman itkettikin, vaikka onhan tämä nyt vähän hassua.
En silti voi tunteelle mitään, enkä ole enää moneen vuoteen uskonut lauseeseen: "No, onhan teillä jo tämä yksi." Se on pikemminkin loukkaus. Ei se yksi vie pois sitä lapsettomuussurua.

No niin, nopeasti hutaistu tekstintekele, sillä oikeasti nyt olisi jo korkea aika tehdä jotain hyödyllistä. Tyttö nukkuu kuistilla ja minun olisi tarkoitus tehdä ruoka ja vihdoin paneutua erääseen mielenkiintoiseen kirjoitusprojektiin (jonka salasanankin olin ehtinyt hukkaamaan kaiken muuttotouhun keskellä... En ole pistänyt tikkuakaan vielä ristiin koko projektin suhteen!). Join luvattoman (kenen mukaan?!) monta kuppia kahvia, ikään kuin buustatakseni itseeni energiaa ja virtaa, vaikka käytännössä olen vain vetkutellut ihan kaikkea. Huoh. Olisi kai ihan kiva saada nukuttua jossain kohdin.

Nyt heippa jälleen.
Luultavasti märehdin tuota surua vielä tovin, mutta ainakin olen jo hyvän matkaa kuorimassa kurpitsaa ja pilkkomassa porkkanaa, kun tyttö jossain vaiheessa herää. Toivottavasti olen saanut aikaan enemmänkin.

P.S. Palaan jossain vaiheessa synttärikuulumisiin. Ne sentään ansaitsevat sellaisen kertomisen, johon kipu ja suru eivät kuulu.

Suurten tapahtumien keskellä

Pitäisi kai kirjoittaa, huomaan.
Vilkaisin äsken seuraamieni blogien kuulumisia. Yrityskiertoja ja raskausviikkoja lasketaan jo. Tulee haikea olo. En laske vielä kumpaakaan.

Täällä on kuitenkin tapahtunut sitten viime näkemän, ja oikeastaan sen kertominen vaatisi aivan toisen mielentilan. Mutta toisaalta tällaista se elämä nyt vain välillä on. Tänään olo on ollut alakuloinen, ja syypään virkaa toimittavat mielestäni kymmenennen flunssan paheneminen, väsymyksen suureneminen jälleen hankalan yön jälkeen, stressi sekä verhoihin liittyvä ahdistus. Ehkä jälkimmäisestä en viitsi kertoa tuon enempää, sillä koen jo nyt rasittaneeni kaikkia 40 kilometrin säteellä olevia jo pelkästään olemalla. (Muistutan tässä kohtaa taas väsymyksestä ja stressistä...)

Todellisuudessa kaikki on oikeasti tosi hienosti, mitä nyt osa tavaroistamme on sullottuna banaanilaatikoihin ja jätesäkkeihin odottaen purkamista. Kauan odotettu muuttopäivä nimittäin koitti reilu viikko sitten! Nyt asumme siis omassa kodissamme!❤ Vielä haetaan eri juttujen toimimista, tavaroille hyviä paikkoja ja ylipäänsä totuttelemme asumaan omassa omakotitalossamme samalla, kun aivoni ovat raksuttaneet jo hyvän aikaa seuraavan projektin kimpussa. Koti on ihana.

Mutta jo seuraavana viikonloppuna saamme viettää Huldan ensimmäisiä syntymäpäiviä! Haikeimmat olot ovat jo onneksi menneet, sillä vaikka vauvavuoden hyvästelemiseen liittyy oma haikunsa, niin voi sentään! Kylläpä meillä on ollut hauskaa saada tutustua tuohon vauhtityttöön, joka otti jokunen päivä sitten ensiaskeleensa! Innolla odotan mitä kaikkea saamme tehdä hänen kanssaan!
Toisaalta oman jaksamisen kannalta olisi ollut kiva vetää hiukam henkeä (varsinkin, kun olen ollut koko ajan sitkeässä flunssassa), mutta toisaalta tämä on yksi merkkipaalu, joka tulee omaan aikaansa.
Valmistelut ovatkin jo käynnissä. Tänään suunnittelin kahvipöydän menun ja leivoin kakkupohjan pakastimeen. Huomenna yritän etsiä kangastilkkuja ommellakseni viirinauhan.

Lyhyitä kuulumisia tällä kertaa. Yrityskierrot odottavat vielä aikaansa; nyt tuntuu, että mikään kiire ei ole.
Tässä peruselämässäkin riittää ihania juttuja, joita fiilistellä ja joita odottaa. Olimme esimerkiksi eilen jouluisessa Hilja-lastenkirjan (kirjoittanut Heidi Viherjuuri) julkistamistilaisuudessa ja pääsinpä tonttulakkien, glögin, pipareiden ja Hiljan jouluseikkailuiden myötä joulumoodiin. Sitten tajuntaan iskee jälleen: Huldan ensimmäinen joulu! Siis sellainen, jossa hän voi olla paremmin mukana jutuissa. Vau.

Huijari

Tähän mennessä olen joko unohtanut, ollut kipeänä tai sitten aivan tieten tahtoen järkännyt jotain muuta tekemistä. Mutta nyt keräsin rohkeuteni. Ei se niin paha juttu voi olla; jossain kohtaa aika kuitenkin koittaa. Hyvää se varmasti tekee. Ja niin puin vauvan ja lähdin työntelemään vaunuja kohti perhekerhoa.Joku siinä oli, että olin aika tavalla jopa jännittänyt sinne menoa. Olin ehkä ajatellut, että en osaa olla sellaisessa (siis millaisessa?) porukassa, kaikille selviäisi epävarmuuteni ja... en tiedä. Ehkä minua vain pelotti. Olisiko ympärillä joukko superäitejä neuvoineen ja vinkkeineen? Porukka, joka olisi jo erittäin muodostunut, ja siinä minä sitten olisin, hengailemassa vain yksikseni oman tyttäreni kanssa? Sen voisin tehdä kotonakin.

Mistä näitä ihmeellisiä alemmuuskompleksi- ja "äidit ovat toisilleen susia" -pelkoja oikein tulee? Miksi toisaalta jännitin, siis minä, joka muutenkin olen kulkenut Huldan kanssa vaikka missä? On toki totta, että etenkään pienempänä hänelle olisi ollut aivan sama, istuuko hän sylissäni perhekerhossa vai kotona. Ei minullakaan ole ollut kovin suurta tarvetta hakeutua äitijoukkoihin, sillä sosiaalisuutta sain aivan riittämiin ystävieni kanssa. Nyt olin kuitenkin alkanut pohtia, että tänne olisi mukava juurtua myös hankkimalla harrastuksia yhdessä Huldan kanssa. Jos sitä samalla oppisi tuntemaan myös muita ikäisiäni ja samassa elämäntilanteessa olevia. Joten keräsin rohkeuteni ja päätin, että nyt lähdemme kerhoilemaan.

Menimme seurakunnan perhekerhoon, joka oli avoin kaikille. Paikalle ilmaantui eri aikoihin vauvoja ja lapsia äiteineen tai isovanhempineen (isiäkin kävi kerhossa ajoittain), ohjaajat ottivat jokaisen vastaan lämpimästi. Alkuun tuntui hassulta ja helpottavaltakin jutustella niitä näitä ohjaajien kanssa, joista osa sattui olemaan myös vanhempieni tuttavia. Huldaa arastutti aluksi uusi ympäristö, ja olihan hän vasta herännyt uniltaankin. Pian kuitenkin lelulaatikko alkoi kiinnostaa, vaikka aika ajoin oli tarkistettava äidin olo lähellä. Alku sujui rennosti jutustellen ja lasten leikkiessä, kunnes oli aika käydä puoliympyrään lyhyttä hartautta kuuntelemaan. Lapset jaksoivat hienosti istua aloillaan ja kuunnella kerhon ohjaajan jutustelua. Vaikka sanoma oli sinänsä yksinkertainen (olihan se tehty lasten maailmaa ajatellen), niin sai aikuinenkin siitä kivaa matkaevästä. Loppurukouksen jälkeen oli aika käydä puurolle. Kerhossa on tapana olla vuoroviikoin tarjolla puuroa tai leipiä. Kahvi tuoksui houkuttelevalta (olin itse ollut pätkittäisen yön jälkeen hereillä kello 3 eteenpäin), mutta hienoon ruokajonoon käyneet lapset saivat tietenkin ottaa hyvin haudutettua neljänviljan puuroa ensin. Minäkin otin Huldalle aluksi varovaisen annoksen ja hain vielä lisää, kun tyttö söi puuroa hyvällä halulla suu ammollaan kuin pieni linnunpoikanen. Puurolautasten äärellä olikin mukava jutella toisten vanhempien kanssa, kuulla muista lapsista, mutta ennen kaikkea jutella heidänkin kanssa. Isommille lapsille laiteltiin pöydälle askartelutarvikkeita, osa siirtyi ulkoilemaan ja osa jäi vielä sisälle leikkimään. Lopuksi meidänkin oli aika pukea Huldalle ulkovaatteet unihiekan mentyä silmiin. Palasimme kotiin päin yhdessä toisen äidin ja lapsen kanssa kokemuksia vaihdellen ja molempien tyttöjen syntymäpäivistä jutellen. Olo oli hiukan uuvahtanut, mutta olihan tässä jo monenlaista uutta. Itseasiassa koko perhekerhon konsepti oli minulle aika uusi, puhumattakaan kaikista ihmisistä ja porukasta tulevista äänistä.

Havahduin kuitenkin äsken jännään asiaan. Ensimmäinen kokemus perhekerhosta oli oikein hyvä, ja tekisi mieli päästä heti ensi viikolla uudelleen, samoin perhepiireihin ja pienten lasten äitien saunailtaan. Haluaisin tutustua toisiin äiteihin, ylipäänsä ihmisiin ja olla osa lapsiperheiden yhteisöä paikkakunnallamme. Huomaan hengästyväni ajatuksesta. Hiukan jopa hämmentyväni. Ai siis minäkö? Voisinko minäkin kuulua sellaiseen?
Tunnistan itsessäni jonkinlaisen peittelyn tarpeen. Ikään kuin pelkäisin paljastuvani hetkenä minä hyvänsä. Jos joku vaikka huomaakin, että en oikeasti kuulu joukkoon. Enhän minä kuulu perheellisiin.Lapsettoman identiteetti puskee yhä jostain syvältä. Se liittyy myös siihen kaipuuseen olla yksi lapsiperheistä, siihen kipuun, että olemme vain väliinputoajia. Olemme vain lapsettomia, jolle ei ole oikein mitään yhteisöllistä paikkakunnallamme (todennäköisesti on, mutta esimerkiksi seurakunnalla ei). Olemme niitä, joilla ei ole jotain, joilla ei ole kuin kaipuu, tyhjä syli.
Ihan kuin olisin jokin valeäiti, joka vain huuhailee eri kerhoissa ja paikoissa, yrittää keskustella sujuvasti vauva-arjesta, esittää olevansa enemmän kuin on. Joku, joka olisi raivannut tiensä, ängennyt itsensä johonkin, joka ei ehkä kuuluisi minulle. Kuin olisin tehnyt luvatonta, esittänyt jotain. Huijari.
Ja kohta joku keksii totuuden ja paljastaa minut. En minä oikeasti ole kuin kaikki muut. En minä kuulu joukkoon.

Ihan hullua ajatella edelleen jotenkin noin. Tässähän minä olen, eilenkin pakkasin kasan kaikenlaisen kokoisia pikkukenkiä, kävin läpi ystäviltäni tulleita lasten vaatteita ja tarvikkeita, ostin vauvan ruokia kaupasta ja kävimme eilen perheenä uimassa. Kuinka monta yötä meillä onkaan mennyt vauvan kitistessä ja itkiessä. Miten usein pöytää, syöttötuolia ja lattiaa on putsattu ruoasta. Kuinka monta kierrosta on vedetty taaperokärryllä, ja mikä kikatus ja käkätys kuuluu 6-hampaisesta suusta hassutellessa ja naurattaessa. Mehän olemme lapsiperhe! Minä olen äiti! Minä kuulun lapsiperheyhteisöön, perhekerhoon, äitiporukoihin, hiekkalaatikolle, vauvaryhmiin, univelkaisiin vanhempiin ja ties mihin porukoihin. En ole huijari.

Itkuhälyttimestä kuuluu itkua. Tuo on todellisuutta. Minua kutsutaan, äitiä.

Kun ei tarvitse miettiä mitään

Kävin tällä viikolla uimassa. Rakastan uimista, mutta pääsen tekemään sitä ihan liian harvoin, sillä meillä ei ole uimahallia kunnassamme. Tykkään siitä tunteesta, kun vesi lainehtii ihoa vasten. Siitä, millainen kevyt olo on vedessä. Uin usein matkaa, silloin, kun on mahdollista. Joku voisi sanoa sen olevan todella tylsää, sillä eihän edes omaa musiikkia voi kuunnella. Uidessa minulla on päässäni 13-vuotiaana äidiltäni saadut uimalasit. Ne olivat oiva apu suorittaessani uimamerkkejä, ja ovat olleet useammin käytössä kuin se joku pinssi saatuani priimusmaisterin päätökseen. No, oli miten oli, lasit ovat uineet kanssani kilometrikaupalla. Tällä kertaa ne eivät päässeet mukaan, sillä näppäränä pakkaajana olinkin laittanut ne jo muuttolaatikkoon. Kukapa olisi arvannut, että pääsisin vielä uimaan.
Lasit olisivat olleet siitä kätevät, että uidessa todella olisi voinut olla omassa maailmassa; kauhoa vettä kroolatessa, vedellä rintauintivetoja, käväistä pinnan alla, haukata happea, katsoa kuplia ja veden liikkeitä pinnan alla. Mutta käy se näinkin. Pää koholla vain, melko jäykästi tosin.

Fiilis, kun pääsin uimaan!!
Kuva: Anna.fi

Se tapahtui taas.
Kun olin vetänyt ensimmäiset vedot, kääntänyt mittaria 100 metrin kohdalle, huomasin olevani taas elementissäni. Uin, uin, uin. Uin kuin viimeistä päivää. Laskin mielessäni pikkuradan kierroksia. "Yksi...yksi...yksi...kaksi...kaksi...kaksi..." Saadakseen sata metriä täyteen oli uitava rata päästä päähän kolme kertaa. Ja jos rata on täynnä kanssauijia... no, se ei ole enää niin rentouttavaa. Onneksi pikkuallas sijaitsee pikkukunnassa, joten suurimman osana ajasta sain uida väljästi.
Uiminen tuntui rentouttavalta. Vaikka olinkin nauranut, että voisin väittää uineeni 5 kilometriä, mutta majailleeni koko ajan saunassa, niin lopulta halusinkin uida viimeiseen minuuttiin asti. Jossain kohti vain alkoi olo olemaan jo väsynyt; joten oli sanottava itselle matkan riittävän jo. Ei enempää. Vaikka olen usein uinutkin tietyn matkan, niin nyt ei tarvitse. Tämä riittää ja on hyvä. Veteenkin olisi tehnyt mieli jäädä. Mutta kello kävi, uintiaika väheni.
Istahdin tyhjän saunan lauteille, asettauduin mukavasti. Ihanaa.
Sitten ovi kävi, vanhempi nainen astui sisään, istuutui ja niin aloimme juttelemaan. Eipä siinä mitään, mukavaa tuokin.
Pohdimme uimisen rentouttavaa tunnetta.
"On hienoa, kun ei tarvitse, eikä voi miettiä, kuin kierroksia," sanoin.
"Niin, tai ei tarvitse sitäkään! Voi miettiä mitä vain!", nainen toi esiin.
Juttu jatkui, poukkoili, rönsyili. Toivotettiin hyvät jatkot ja siirryin pesutiloihin.

Minulle uiminen ja ylipäänsä pitkänmatkan urheilu näyttää toimivan parhaiten. Vähän kuin pianonsoitto, jossa ajatukset ovat nuoteissa, rytmissä, nyansseissa ja musiikissa. On keskityttävä vain käsillä olevaan hetkeen. Vaikka nautin samalla tavalla myös vaikka leipomisesta tai ruoan laitostakin, niin liikunta ja musiikki (tai vaikkapa ihan lukeminen!) ovat vain itseä varten. Ei oikeasti voi miettiä mitään muuta, kuin käsillä olevaa tekemistä. Välillä aivan uuvuttaa, kuinka erilaisia ajatuskuvioita omassa päässä oikein pyörii, kuinka eri tasoisia, eri suuruisia, eri tyyppisiä ajatuksia ja prosesseja. On käytännön asiaa arkeen liittyen, tuleviin päiviin, muuttoon ja sen jälkeiseen aikaan (Uujea! Kahden viikon päästä olemme toivoakseni nukkuneet kodissa jo ensimmäisen yön!) sekä Huldan 1-vuotissynttäreihin. On myös ihan prosesseja (voisiko joku keksiä tuolle paremman sanan?). Ilmeisesti olen vähän tällainen tunneihminen kaikilla elämänalueilla, joka on aika ajoin hiukan kuormittavaa. Samanaikaisesti intoilen ja haikeilen sitä, että Hulda on kohta jo vuoden ikäinen (oi että, ihanaa! Oi apua, ei vielä!), kun ajatukseni myös pyörittävät jossain taustalla myös lapsettomuuskipua. Miksi se ei voi jättää rauhaan? Ei se suuremmin häiritse, mutta huomaan sen olevan kuin arpeutunut haava. Ja toisaalta vielä hiukan punottava, sillä tulevaisuudesta ei tiedä. Löysin Facebookista aihepiirin sopivan ryhmän, ja on helpottavaa huomata, että en ole ajatusteni ja toiveideni kanssa yksin.

Mutta onneksi pää ei ole vain täynnä pelkkää ajatusvyyhtiä. Sainkin tässä jo muutaman yön nukuttua suht hyvin (viime yötä lukuunottamatta), ja 4,5 tunnin yhtäjaksoinen unipätkä antoi sellaisen puuhabuustin, että oksat pois. On ollut ihana puuhailla ja touhuta. Nyt on korvapuustipäivää päästy viettämään "oikeana" päivänä ja tupakin puhdas. Enpä arvannut alkavani pyörittelemään pulliakin tässä muuton alla, joten kaulin oli kaivettava esille. Kaapista löytyi hiukan vaille tarvittavat, mutta ajoivat nuo korvapuustit kyllä asiansa. Tänään ei sitten tarvitse niin paljon tehdä. Katsotaan nyt. Olen menossa kotikyläni pikkuiseen juoksutapahtumaan, jonka jälkeen pääsemme miehen kanssa viettämään kaksin aikaa vanhempieni katsoessa Huldan perään. Onneksi aina ei tarvitse puhua suurempia juttuja. Riittää, että vain on. Sen olemme sopineet noina harvoina kertoina, että silloin ei puhuta muutosta tai Huldasta. Ollaan vain ja hengaillaan. Jos nyt vaikka söisikin jotain.

Korvapuustipäivän kunniaksi!

Vauvavuodesta jäljellä pian enää kuukausi - miten on toisen kierroksen laita?

Tapasin tällä viikolla 2 kuukauden ikäisen vauvan. Kuten niin monen muunkin olen kuullut tehneen, niin myös minä ihmettelin, että voiko jotain noin pientä olla. Eihän meidän Hulda ole ollut noin pieni? Oli jännä, kuinka ajatukset sinkosivat tuota pikaa niihin ensimmäisiin viikkoihin Huldan kanssa. Sylittelyihin, rauhoitteluihin, tunteisiin, ajatuksiin, itkuihin, ihasteluihin. Mieleen tulivat ne onnen huumaavat tunteet, mutta haikeuden sävyin. Toisaalta olisi ollut ihana päästä taas niihin samoihin kokemuksiin uudelleen, mutta samalla olin myös onnellinen, että masuvaivat olivat hellittäneet.
Aika jännää huomata kuitenkin ajattelevansa, että vaikka tuo aika oli ihanaa, niin oli se myös rankkaa!

On ihanaa elää vauva-arkea ja kokea pieniä ja suuria seikkailuja ja ihmeitä lähes joka päivä (Oikeasti! Kyllä minä fiilistelen välikausivaatteiden löytämistä, leikkipuistoilua, arkiaskareiden tekemistä ja uusien taitojen oppimista). Koen kihelmöivää ja lämmintä tunnetta siitä, kun näen tyttäreni innostuneen ilmeen esimerkiksi asioiden sanoittamisesta ("Missä lamppu?" Hulda suuntaa katseensa lamppuun ja osoittaa sitä leveästi hymyillen.), liukumäelle portaiden kiipeämisessä tai silloin, kun hän kiskoo rasioita ja kippoja keittiön kaapista lattialle. Toisaalta riemunkiljahdukset ja naurut ovat myös melkoisia silloin, kun hän on tarrautunut kaksin käsin koiraparan turkkiin/kuonoon/häntään/jalkaan/poskeen. Huh. Mutta olen myös tavattoman onnellinen myös omasta oppimisestani. Miten kiva tunne onkaan, kun vaunulenkillä käydessä olen pukenut tytön riittävästi tai että erilaiset päivän aktiviteetit ovat ilostuttaneet häntä. Entäpä se kerta, kun keksin paistaa Huldalle ihan oman letun pienin twistein! Naurakaa pois, mutta yritän löytää pieniäkin onnistumisen kokemuksia myös omasta toiminnastani, sillä liian helposti tulee vain soimattua itseä ja pohdittua sitä, onko ollut liian riski antaa lapsi minun huolehdittavakseni.
Tämä kaikki on ollut todella mukavaa. On ihan arkijuttuja, mutta nyt myös roppakaupalla kokemuksia reissuilta. Olemme käyneet koko perheen voimin leirillä, kummireissussa kylpylässä ja nyt viimeisimpänä pitkän junamatkan päässä opiskelukaupungissani tervehtimässä ystäviäni, joiden joukossa oli myös Huldan toiset kummit. Toki rankkaa, mutta niin mukavaa oli tuo reissaaminen. Hulda oli kyllä niin reipas, vaikka ymmärrettävästi välistä väsyttikin. Onneksi kantorepun suojissa saattoi ottaa makoisat nokoset.

Kumma ristiveto mielessä. Jos samaan aikaan tulee joskus muisteltua haikeudella ihan alkuvaiheita, tai jopa vuosi sitten äitiyslomalle jäämisen tunnelmia, niin kuitenkin olo on myös odottava. Mitä kaikkea saamme vielä kokea ja tehdä Huldan kanssa! Millainen tyttö hän oikein on! Ja kuten vanhempani olivat pohtineet: mitähän hän tulee juttelemaankaan, kunhan nuo pulputushöpinät alkavat muotoutua aivan oikeiksi sanoiksi...

Mutta niin se vain on. Jälleen yksi kuukausi on pian tullut täyteen, ja tyttäremme on jo 11 kuukauden ikäinen. Voin kertoa, että se "vauvavuoden viimeinen kuukausi" hujahtaa kyllä vieläkin nopeammin, sillä tästä päivästä lukien olemme kovaa kyytiä kantamassa tavaroitamme jo uuteen kotiimme. Siitä parin viikon päästä saammekin viettää jo ensimmäisiä syntymäpäiviä. Voi että, maltan tuskin odottaa! Ja sitten: apua, ei tämä vuosi ole voinut mennä näin nopeasti!
Luultavasti olenkin vain osa niin monen muun äidin jatkumoa: kaikki vuorotellen kauhistelevat ajan kulumista.

Tiedostan toisaalta myös lapsettomuusnäkökulman. Jännä, sillä ei se ole oikeastaan missään kohtaa hävinnyt; tuota kuitenkaan olettamatta. Stressiä en ole varsinaisesti kantanut asiasta, mutta jotenkin huomaan jonkinlaisen kellon tikittävän. Meillä on omat pohdintamme lapsettomuuspoliin yhteydessä ottamisesta, ja se toki tuntuu olevan vielä tosi kaukana ja samaan aikaan hurjan lähellä. Tiedämme toki, että meidän tapauksessa (PCO) luomusti raskautuminen on myös varsin mahdollista, mutta oma luottoni kehoani kohtaan on aika nolla. Tai ehkä 10%, sillä olenhan kuitenkin jo ollut raskaana, synnyttänyt ja pystyn ruokkimaan lapseni. Siitä iso kiitos keholleni. Sanotaan sitten 15%. Kuitenkin realistina olen suunnannut ajatuksia jo seuraaviin hoitoihin. Haluaisin jo tietää niistä, mutta en kuitenkaan lopettaa imetystä vielä. Saatan pyöritellä nyt ihan samoja ajatuksia, mitä ennenkin...
Mikä siinä onkin, että vuoden kohdalla sitä alkaa ehkä enemmän pohtimaan jatkoa... Ehkä se liittyy siihen, että oma tavoitteeni imetyksen suhteen on ollut ainakin vuosi... Tai että vauvavuosi tulee juuri täyteen... Tai sitten muuten vain on jotenkin herkillä oman kehonsa kanssa. Jänniä nipistelyjä on tuntunut taas, mutta vaikka en haluaisi miettiä niitä, niin toki joka kerta pieni toivo herää. Tapahtuisiko tässä siis jotain? Edes luomukuukautiset?

Onneksi arki ja muu elämä on sopivan vilkasta ja vaihtelevaa, että ihan tosiasiassa ei tällaisia pohdintoja koko ajan jaksa tai huvita miettiä. Ajankohtaisempaa on ollut lähinnä erilaiset hengelliset prosessit, pohdinnat ja kokemukset, asioiden jakamiset ja keskustelut, aloittamani Tunne lukkosi -kirja, kasvatukseen liittyvät pohdinnat ja aiemmin mainitsemani muutto. Mieluummin suuntaan siis ajatuksiani tällaisiin aiheisiin sen sijaan, että pohtisin oman kehoni hormonitoimintaa tai mahdollisia raskausoireita.

Oma aika ja sen tarve

On sateinen päivä. Vauva nukkuu makuuhuoneessa päiväuniaan; emme siis ole lähteneet tänään vaunulenkille. Mies on iltavuorossa ja voisin oikeastaan kutsua tätä aikaa omaksi ajaksi. Aikaa siis omille ajatuksille, puuhille ja projekteille. Tai ainakin sen verran, miten aikaa jää järkyttävän hitaan tietokoneen käyttämisen jälkeen (ja kuitenkin samalla vauvan heräämisestä ollen varuillaan). Ensin oli hoidettava pois alta pari kirjallista hommaa viikonlopun leirille, jonne olemme menossa perheenä. Jonkin aikaa (jotain muuta, kuin omia pohdintojani) kirjoitellessani tuli jotenkin jännä fiilis. Vähän kuin opiskeluaikoina ja töihin liittyvien kirjallisten töiden parissa puuhatessa. Vaikka ei toki kuitenkaan, mutta vähän ainakin.

On jotenkin merkillistä pysähtyä miettimään omaa aikaa. Sinänsä pystyn tekemään tosi monia asioita Huldankin kanssa, vaikkakin keskittyminen ja ylipäänsä tekeminen voi olla melko lyhytaikaista. Saatan nipistää aamuisin ennen tytön heräämistä hetken aikaa kirjan lukemiseen (hei! Onhan viisikin sivua jotain!), kuuntelen automatkoilla äänikirjaa ja kirjoitan, jos yhtään ehdin.  Toisaalta taas pidän kotihommien tekemisestä, etenkin, jos niissä saa käyttää luovuutta. Ja nyt en suinkaan tarkoita pyykkien viikkaamista (pakkopullaa), vaan esimerkiksi ruoanlaittoa ja leipomista. Olen pyrkinyt opettelemaan myös ottamaan Huldaa mukaan erilaisiin kotihommiin, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että juuri ripustamani pyykit ovat hetkessä lattialla. Huomaan hymähtäväni hiukan näille mietteilleni. Mitäs "omaa aikaa" se tuollainen on? Pianoa pystyn soittamaan jopa useamman kappaleen verran, joskin nyt on nuotitkin jo pakattu, ja täydellisesti musiikkiin uppoutuminen ei kuitenkaan onnistu Huldaa samalla silmällä pitäen. Käyn menoillani ja ystäviä tapaamassa Huldan kanssa, oikeastaan aina.

Tavallaan oma aika ja sen tarve ovat jänniä asioita. Osa äideistä saattaa mutista, että mikäs äiti se tuollainen on, kun miettii omaa aikaa, sillä lapset menevät etusijalle ja he ovat pieniä vain kerran. Mutta uskoisin, että nykyään tiedostetaan äitien hyvinvointi ja tätä myötä lasten hyvinvoinnin turvaaminen niin, että äidin on tärkeä päästä aika ajoin tekemään jotain ihan muuta. Kuka toisaalta pystyisi sitä aiempaa itseään sulkemaan kokonaan poiskaan? Vauvan ollessa ihan pieni, on ihan luonnollistakin kuplailla jonkin aikaa, mutta kuplankin keskellä minulla oli omia puuhia ja projekteja. Onneksi monia asioita on voinutkin tehdä kotona ja vauvan kanssa.

Miehen vuorotöiden vuoksi mitään säännöllistä menoa ei ole voinut ajatellakaan. Onneksi omat harrastukseni ja menoni eivät usein ole olleet kovin sidottuja aikatauluihin, ja niinpä olemme niistä sopineet aina yksi kerrallaan. Nyt rohkenin ilmoittautua vanhoihin tuttuihin jumpparyhmiin sillä ajatuksella, että menen niihin silloin, kun työvuorot ja perhetilanne antavat myöten. Olikin ihanaa viime viikolla taas päästä tauon jälkeen jatkamaan treenejä! Ja miten se tuntuikaan kropassa - hyvällä tavalla!

Oma aika tuo mieleen kasan ristiriitaisuuksia. Ehkä suurin pohdintani on ollut kautta vauvavuoden, että enhän mene liikaa. (Tätä järkeillen epäilen  suuresti!) Toiseksi on ollut jännä huomata, mitä oloja oma aika tuo. Se toki virkistää, piristää ja antaa energiaa, kun on saanut tehdä jotain omaa ja parhaimmillaan saanut kosketusta siihen omaan itseen. Mutta olo on myös haikea. Aika ajoin se on suoraan jonkinlaista ikävää Huldaa kohtaan, mutta eräänlaista nostalgisuutta myös. Saada kosketusta  elämään, joka ei palaa sellaisenaan enää koskaan. Tämä lieneen samaa sarjaa kuin opiskeluvuosien muistelot tai jonkun muun vaiheen ajatteleminen. Kuten sanonta kuuluu: aika kultaa muistot. Tässä tilanteessa on toki ihanaa, että mitään ei ole menetetty. Omia juttujaan voi tässä vaiheessa tehdä mukaellusti, myöhemmin taas enemmän. Ja lapsi (toivottavasti myöhemmin lapset) on ilman muuta tärkein. Omille ajoille ehtii sitten jossain vaiheessa enemmänkin, mikäs hoppu tässä nyt on. Hyvä siis, kun joitain tuokioita saa kokea ja latautua.

Niin. Hyvin usein juuri perhearki on sitä, mitä olen elämältäni toivonut. Mutta huomaan, että niin moni asia siinä pitää sisällään sellaisia elementtejä, jotka pystyvät vastaamaan siihen oman ajan tarpeeseen. Ja ajatuksissa on myös prioirisointi. Nyt perhe menee edelle, ja tasapainon ylläpitämiseksi me vanhemmat käymme silloin tällöin, yhdessä sopien, omissa jutuissamme.

Kun unelmat jatkavat toteutumistaan

Sisälläni kuplii.
Jos olisin hymiö whatsapp-viestissä, olisin ehdottomasti se tyyppi, joka soittaa juhlapilliä tötterö päässään. Nyt, kun nimetkin ovat paperissa, on tuleva varmaa.
Sormia syyhyttää. Mitenköhän sen oikein muotoilisin, sillä haluan sanoa sen juuri oikein. Tämä ei onneksi ole unta! Se, mistä ja millaisesta elämästä olemme haaveilleet, on ihan oikeasti toteutumassa!
Me muutamme omakotitaloon!

Tästä se lähti jo pari viikkoa sitten!

Tuntuu oikeastaan vain uskomattomalta. Olen leijaillut pilvissä jo hyvän aikaa (siis pari viikkoa), ja tänään, kun nimet ovat vihdoin paperissa, se on ihan oikeasti toteutumassa. Mielessäni sinkoilee ja poukkoilee kasapäin ajatuksia, haaveita, arkijuttuja, juhlahetkiä ja kaikkea maan ja taivaan väliltä, mitä tuleva elämänmuutos tulee tarkoittamaan. Lyhyesti ajateltuna jo pelkästään se, että voimme vaikka istua aamupalapöydässä koko perhe ja katsoa ulos omalle pihalle tiivistää sen kaiken. Perhearki omassa kodissa.

Olen aina haaveillut elämästä omakotitalossa, mieluummin maalla. Ihan maaseutua ei tässä tule toteutumaan, mutta meidän elämäntilanteeseemme nähden aivan täydellistä muuten. Talokauppoihin on sisältynyt vuosien etsintää, pohdintoja asuinpaikoista, asumismuodosta ja ylipäänsä koko projektista. On käyty katsomassa taloja, asuntoja ja jopa tontteja monissa eri kunnissa ja jossain kohdin on lähipiirissäkin ehkä kuiskittu, että eikö meille kelpaa mikään. Olihan noita tosi hyviä taloja paljonkin, toimivia ratkaisuja ja sopivia vaihtoehtoja, mutta jokin puuttui. Ja se Jokin tuli vastaan heti, kun astuimme sisään tulevaan kotiimme. Rauha.

Tuntuu huimalta ajatella, että kaikkea ei tarvitse tehdä heti ja saman tien. Meillä ei ole mihinkään kiire.
Voimme rauhassa katsella kotia, miettiä, mitä tekisimme esimerkiksi makuuhuoneiden tapeteille tai mihin kasaisin lavakasvimaat. On päätä huimaavaa ja aivan superihanaa (heh, näitä superlatiivi-adjektiiveja, joita täynnä mieleni nyt on) huoahtaa, että meillä on koko elämä aikaa tutustua kotiimme, hyödyntää sitä, elää ihanaa elämää siellä ja nauttia myös sen ympärillä olevista asioista.
Ja mikä ihan parasta: tehdä se kaikki Huldan kanssa.
Sehän se onkin se sydäntä sykähdyttävä ajatus: tästä kaikesta olen haaveillut ja nyt se on toteutumassa! Ilman Huldaa ei omakotitalossa asuminen olisi tuntunut näin täydelliseltä.
Voiko jotain näin ihanaa olla!!
Jotenkin haluaisin uskoa myös siihen, että se kolmas makuuhuone ei tule jäämään vain vierashuoneeksi, vaan sen jonain päivänä sen saa sisustaa Huldan pikkusiskolle tai -veljelle sopivaksi.

Eikä. En ehkä kestä. Olen ihan älyttömän onnellinen.

Muksahteluja, hyviä unia ja syksyn tuulia

Huomenta!

Täällä me ollaan, aamukahvilla Huldan kanssa. Nyt olemme nukkuneet peräkkäin 11 (siis YKSITOISTA!!!) hyvää yötä, ja oma sumu alkaa toivon mukaan jo hiukan hälvetä. Parina aamuna, kuten tänään, Hulda on havahtunut nousuuni kello 7, ja olenkin kopannut hänet kantoreppuun jatkamaan uniaan (hän ei ole siis halunnut jäädä yksin) samalla, kun voin itse puuhailla jo aamutoimia. Aika ihanaa. Kantoreppu muutenkin on ollut viime aikoina tosi iso juttu. Voisikohan olla niin, että kaiken menon ja melskeen, kopsahtelun ja muksahtelun vastapainoksi Hulda kaipaa läheisyyttä. Nykyisin ollaan taas nukuttu unia repussa ja jonkin verran ollaan kuljettu niin ostoskeskuksessa ja metsän poluilla tuohon tyyliin. Mutta ihanahan tuo vain on; hetken aikaa ehdin jo miettimään, että olenkohan hankkinut oman repun lainareppujen jälkeen aivan turhaan, kun suurin tarve oli ollut refluksikuukausien aikana... Mutta huoli pois; syli kelpaa ja tämä äiti kyllä oikein mielellään kantaa!

Vaikka yöt ovatkin olleet selvästi paljon parempia on kroppa ehkä jäänyt jumittamaan tajutessaan, että tässä huushollissa saakin taas unta. Se kaipaisi sitä lisää ja lisää. Tietynlainen pöhnä on ollut siis päällä, mutta ei voi mitään. Menoa ja tekemistä on piisannut; olemme olleet keräämässä niin karviaisia kuin laittamassa kirpputoripöytää.

Tietynlainen haikeus ja kenties lapsettomuussurun sukulainen on hieman vallannut mieltä. Pääasiassahan elämä on hyvin pitkälti tässä ja nyt, mutta taustalla on hääräillyt kummallinen tunne. Se lienee saanut alkunsa joistakin kuulemistani vauvauutisista (ihanaa!), viikon takaisesta valokuvien menettämis -episodista sekä siitä, kun hinnoittelin niitä Huldan pikkuriikkisiä vaatteita kirpputoripöydälle. On kuin syystuuli alkaisi puhaltamaan, ruskan värjäämät lehdet tipahdella puista ja kesä auttamattomasti jäädä taakse. On vain muistot ja kaunis ruska. Ikävöin Huldan pikkuvauvavaihetta, ja samalla lähes nyyhkin päivittäin sitä, miten onnellinen olen tyttärestämme. Iloitsen hänen kanssaan vietetyistä hetkistä ja päivistä. En tarkalleen ottaen tiedä, haluaisinko varsinaisesti palata takaisin, sillä koko ajan tapahtuu jotain uutta ja mielenkiintoista ja mielessäni siintävät jo asiat, joita voi tehdä Huldan kanssa sitten hiukan vanhempana. Ehkä se on se ainutlaatuisuus, jota en saa enää koskaan kokea sellaisenaan, jota kaipaan. Ja toisaalta pelko siitä, saako raskautta, synnytystä, pikkuvauva-aikaa ja kaikkea siihen liittyvää kokea enää uudelleen. Pelko, joka on jossain hyvin taka-alalla, mutta on kuitenkin. Onneksi arki ja muut elämässä olevat asiat vievät niin paljon aikaa ja mielenkiintoa, ettei siihen ole tarvetta liiemmin keskittyä.
Mutta tiedostan sen olemassaolon.

Piipahdimme eräänä päivänä moikkaamassa työkavereitani. Ajaessani kohti työpaikkaani mielessä kihelmöi; jännitti, innosti, oli haikea ja nostalginen olo. Oli kiva huomata, kuinka iloisen vastaanoton saimme. Hulda katseli kiinnostuneena ihmisiä ja me saimme jutustella kuulumisia. Kuinka merkillinen käynti. Tavallaan tekisi hirveästi mieli päästä keikkailemaan (lienee "oman itsen" ja "omien juttujen" sekä ammattitaidon ylläpidon tarvetta), mutta en siltikään ole vielä valmis. En halua rikkoa vauvavuotta vielä yksittäiselläkään työvuorolla. Oli myös ihanaa kuulla ihmisten positiivisesta ja erittäin rohkaisevasta suhtautumisesta hoitovapaani pituuteen.

Syksy saapuu väistämättä, ja on ollut yritettävä suuntautua jotenkin sellaiseen moodiin. Olen toki vietellyt koko tämän vuoden aika aikataulutonta elämää, mutta kenties kesä saa vieläkin rennomman olon. Syksyn tullen sitä kuitenkin usein kaipaa jonkinlaista ryhtiliikettä, edes jonkin säännöllisen menon. Olen jo katsellut hiukan yhteistä harrastusta minulle ja Huldalle sekä kartoittanut omia juttuja (okei. Myönnän. Tästä aloitin, mutta voin sanoa, että olin jo ollut tietoinen yhteisistä jutuista, joten paljon selvitettävää ei ollut). Nyt voisin lähteä käymään jonkinlaisessa perhekerhossa tytön kanssa, ja ilmeisesti myös muskaria ollaan laittamassa käyntiin samalla taholla. Toista muskaria katsoin jo, mutta ajankohta on melko hankala meille. Ei meillä mitään minuuttiaikataulua ole arjessa, mutta sen vain tietää, että kello 11 Hulda joko nukkuu tai syö. En jotenkin näe, että olisimme juuri silloin muskarissa. Oli aika jännä huomata, että vanhempi-vauva-jumpparyhmiä olisi, mutta -hyvänen aika!- Hulda ei kohta ole enää vauva. Mitä yksivuotiaan kanssa voi harrastaa täällä päin?
Itse olen ajatellut ilmoittautua useaan jumpparyhmään ja katsoa sitten mieheni työvuorojen ja perhe-elämämme puitteissa, mihin milloinkin pääsen. Palaan takaisin tuttuihin kuvioihin, mutta jotain uuttakin olen huomannut orastavan. Olen vuosia muistellut haikeudella, kuinka hauskaa oli kouluaikoina pelata niin jääkiekkoa, ringetteä, pesäpalloa, jalkapalloa, sählyä, lentopalloa ja koripalloa. Niin hauskaa! Nyt vasta olen alkanut tajuamaan, että voisihan niitä varmaan nykyäänkin pelata. Jostain syystä totuin aina miettimään, että olisin tosi huono, en joukkuelajien harrastaja, enkä varsinkaan urheilullinen. Kuka nyt minua haluaisi joukkueeseensa! Mutta nyt olen halunnut rikkoa tuota varmasti virheellistä käsitystä itsestäni, tai ainakin ajatella: mitä sitten!? Jos kyse on vain pelaamisesta ja hauskanpidosta urheilemalla, niin mitä sillä on väliä, mikä oma taso on? Ja itseasiassa: saakoon mennä koko itsensä mollaamiskäsitys! Vuosien varrella olen onneksi löytänyt itseni haastajan, useita liikuntamuuotoja harrastukseksi ja voin jopa sanoa olevani niissä hyvä. Joten enköhän nyt yhteen lentopalloon osu. Katsotaan, mihin palloon pääsen lopulta käsiksi.

Mutta tällaista meille. Kovasti mennään ja muksahdellaan. Sitten taas sylitellään, luetaan kirjoja ja viipotetaan taas menemään.

Mitä Sinulle kuuluu?

Haikeuden ja riemun ristiaallokko

Viime aikoina olen herkistellyt sitten oikein olan takaa.
Eräänä iltana, katsellessamme yhdessä tv:tä (historiallista!), tuli yhden ohjelman aikana sama mainos kolme kertaa. Itkin joka kerta. Voi, se mainos oli minusta vain niiiin liikuttava.

Voisikohan kaiken saaneen alkunsa siitä päivästä, kun mies pohti Huldan sängyn siirtämistä minun vierestäni sänkymme jalkopäähän. Minusta se tuntui aluksi oudolta. Jalkopäähän! Mutta sittenhän hän olisi niin kaukana! Joutuisin myös nousemaan ylös nostaakseni Elean syömään - viisikintoista kertaa! Jossain vaiheessa tajusin, että ilmeisesti napanuoran pituutta tässä koeteltiin. Oli yhtäkkiä outoa, että vauva ei tuhissut enää siinä aivan vieressä. Nyt hän on nukkunut jalkopäädyssämme jo neljä yötä, ja voin sanoa, että napanuoran venytys on kannattanut. Jostain syystä illat ovat sujuneet nykyään paljon paremmin; Hulda nukahtaa yöunille puolesta tunnista tuntiin ja sen sijaan, että heräilisi lyhyehkön hetken päästä kerran pari uudelleen, hän nukkuu pari kolme tuntia putkeen sängyssään! Hurraa! Olenkin ollut aika ihmeissäni, kun monena iltana olen joko voinut kömpiä nukkumaan suht aikaisin, tai sitten olemme voineet vaikka katsoa tv:tä yhdessä (eli viettää yhteistä aikaa jutellen siinä niitä näitä). Virkistävää!
Ja kuten mainospätkä menee: eikä siinä vielä kaikki! Yöt ovat nimittäin kokeneet melkoisen mullistuksen muutenkin: 8-15 heräämiskerran sijasta olemme pärjänneet 2-4 heräämisellä! Mitä ihmettä?!
Ensimmäisen paremmin nukutun yön jälkeen olin kuin puulla päähän lyöty: mitäs tämä oikein on... Mutta kiitos joo, kelpaa!

Merkillistä tunteiden kimaraa on kuitenkin liittynyt ympärillä pyörineisiin vauva- ja raskausuutisiin, mutta myös omiin mietteisiini raskaudesta, synnytyksestä ja Huldan pikkuvauva-ajasta. Haikeudella hinnoittelin Huldan pieneksi jääneitä vaatteita kirppiksellä myytäväksi. Voi, minun pieni vauva ei enää ole niin pieni! Jonkin verran olen ehtinyt istahtaa koneelle ja kirjoitella jatkoa omaan päiväkirjaani. Siis ihan oikeaan päiväkirjaan, johon kirjoitetaan käsin, en ole edes yrittänyt tarttua; ajatukset virtaavat liian nopeasti voidakseni kirjoittaa kaiken ylös. Koneellakin se on niin ja näin ajan oltua rajallinen. Jatkoin siis eräänlaista päiväkirjaa, jonne olin kirjoitellut ajatuksiani eri teemoista marras-joulukuulta, eli Huldan parilta ensimmäiseltä kuukaudelta. Huh! Olipa erikoista palata noihin mietteisiin! Jos pohdin kolmeviikkoisesta Huldasta, että en oikein osaa uskoa tätä kaikkea todeksi, niin voin sanoa vieläkin ihan samaa. On aikoja, jolloin joudun (henkisesti) nipistämään itseäni ja vakuuttelemaan, että kyllä, tämä todella on totta!

En ole juuri ehtinyt katsomaan kuvia näiltä ajoilta, mutta olen yrittänyt järjestellä kuvia nyt koneella voidakseni jossain vaiheessa siirtää ne järjestyksessä ulkoiselle kovalevylle sekä tilata paperikuvia tehdäkseni vanhan kunnon valokuva-albumin. Järjestelyn ohessa huokailin taas:" Voi pieni!" Onpa Hulda ollut sentään pieni! Ja miten ihana! Voi sitä vauvakuplailua! Sairaala-aika! Eikä, ja tuokin...
Eilen kuitenkin koin melkoisen järkytyksen, jonka vuoksi itkin silmät päästäni ja soitin paniikissa ensin miehelleni töihin (tietenkään hän ei voi vastata, ymmärrän) ja sitten äidille. Äiti oli aivan hädissään, kun niiskutin puhelimeen pystymättä ensin sanomaan mitään.
"Mikä hätänä?! Mitä on tapahtunut?"
Eihän mitään vakavaa ollutkaan tapahtunut, mutta silti. Olin nimittäin huomannut, että suurin osa Huldan kuvista oli kadonnut! Ne eivät olleet tallentuneet järjestellessäni niitä, ja esimerkiksi osa sairaala- ja joulukuvista oli vain hävinneet! Olo oli kamala, ja samalla myös tuntui tyhmältä. Itkeä nyt valokuvien vuoksi! Mutta silti. Ne olivat valokuvia meidän rakkaasta aarteestamme. Äiti ymmärsi hyvin, rauhoitteli ja lopulta pyyhin nenäni paitaan ja lähdin katsomaan sängyssään hihkuvaa Huldaa, joka oli herännyt.
Asiat tärkeysjärjestykseen: Hulda oli kuitenkin tässä, voi hyvin ja on terve, iloinen tyttö.
(Kerrottakoon, että päivän myötä sain monia yhteydenottoja ja avuntarjouksia. Uskon myös löytäneeni osan kuvista ihmeellisistä paikoista, ja osa on vielä etsinnässä. Mutta tietokoneet!! Tästä siis opiksi: AINA useampi eri talletuspaikka.)

Samaan aikaan, kun sydämeni itkee haikeudesta ja rakkaudesta pientä Huldaa kohtaan, kaipaan alkuvaiheisiin sekä haikailen uutta raskautta, synnytystä ja vauvaa, niin ai että. Tuntuupa toisaalta vapauttavalta (ja myös haikealta!), kun yhtäkkiä huomaankin muutaman imetysvälin olleen jopa viisi tuntia. On ollut mukavaa päästä tekemään "omia juttuja" ja saada tiettyä itsenäisyyttä ja väljyyttä takaisin. Eilen kokeilimme myös ensimmäistä kertaa viedä Huldaa hoitoon vanhemmilleni useammaksi tunniksi. He ovat siis tähän mennessä olleet meillä. Nyt siis vein tytön isovanhemmille, näytin ruoat, vaipat ja vaihtovaatteet ja jätin seikkailemaan lähtevän tytön hyvään hoitoon. Kovasti joka paikka täytyy siis tutkia, nousta seisomaan tukea vasten ja kokeilla. Kävimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa kaksin ulkona syömässä ja kahvilla. Olipas sekin! Molemmat nauroimme, että onpa outoa. Mutta yhteinen sopimus piti: hänestä, joka ei ollut mukana, ei puhuttu sitten sen enempää.
Lopulta Hulda oli hoidossa 3,5 tuntia, ja itku pääsi vasta siinä vaiheessa, kun tyttö näki meidät. Hänellä ei ollut ollut mitään hätää. Vanhempani olivat iloisia tilanteesta, joskin totesivat aktiivisen vauvan kanssa olemisen olevan "aika rankkaa". Minä huomasin Huldan kanssa sylitellessäni, että olipa jo oikeastaan ikävä.

Nyt mieli ja olo on siis ristiriitaisuuksien mylläkkää.
Samaan aikaan janoan uusia kokemuksia, itsekseen ja pariskuntana menemistä, imetysvälien pidentämistä, vapautta, omaa itseä ja ylipäänsä tietynlaista helpotusta. Ja sitten taas samaan aikaan haikeus imetyksen mahdollisesta vähenemisestä, kaipuu uudesta raskaudesta, synnytyksestä ja vauvasta. Haikeus pikkuvauvavaiheesta... Moni toki liittyy sellaisiin pohdintoihin, jotka nivoutuvat lapsettomuuskokemuksiin ja -suruun. Sen kerran, kun meillä on vihdoin vauva.... ja  Jos tämä jääkin vain ainutkertaiseksi...
Mutta kuten niin monesta muustakin ajasta, niin tästäkin voi vain todeta: tämä on vain vaihe.

Voi! Hän oli niin pieni!

Äitiys on kuin tietokonepelin kenttä

Lapsena pelasin veljeni kanssa tietokoneella SuperMario-peliä (aaah!). Se oli jotenkin asennettu meidän pöytätietokoneelle, sillä meillä ei ollut pelikonsolia. Toinen saattoi pelata perinteisillä nuolinäppäimillä ja toinen kirjaimilla (miksi ihmeessä noin, jos kerran Mario ja Luigi seikkailivat eri aikoihin). Meillä oli lisäksi hampurilaisen mallinen kello, jonka äiti oli hankkinut meille mittaamaan peliaikaa. Se oli tunti per päivä. No jaa, saattoi toisinaan olla, että hampurilaisen sämpylät kääntyilivät vähän enemmänkin...
Meille oli asennettu muistaakseni kolme tai neljä eri Mario-peliä, ja niitä sitten tahkottiin. Oli jännää ja kutkuttavaa, kun saattoi vahingossa löytää "ilmasta" piilolaatikon, jota Marion päällä kopauttamalla sai kolikoita tai sieniä, jolla tuo pikku peli-ukko kasvoi isoksi Marioksi, tai jopa tähden (lentämään!). Voin oikeastaan kuulla mielessäni pelin tunnusmusiikin tai erilaiset merkkiäänet kulloisestakin tapahtumasta. Kenttiä veivattiin uudestaan ja uudestaan. Joskus elämät loppuivat, sitten taas pelattiin lisää. Joskus supervoimat auttoivat niin pitkälle, että pääsi johonkin suurempaan taistoon.
Ja hampurilaista käännettiin hieman lisää.

Äitiys on metka juttu. Se on vähän niin kuin tuo Mario-peli, joka opettaa aina vain uusia juttuja, jonka eri tasoilla löytää kätköjä, lisäpisteitä tai uusia supervoimia ("super"! Haha!!). Vaikka päiviä ja asioita ei voikaan tehdä tismalleen uudetta kierrosta, eikä "elämiä" ole seitsemää, niin erilaisia tilanteita voi onneksi harjoitella ja kokeilla uudelleen. Päätäni olen kyllä kopautellut joko pelkästään ilmaan tai sitten kätköjä löytäen. Olen onneksi saanut ympärilleni melkoisen superjoukon "Luigeja", joiden myötä äitiyden kivikot ovat olleet hieman pehmeämpiä kulkea. Eri "ratoja" on kuljettu, kokeilun, erehdyksen ja onnistumisen kautta. Pahin "vastustaja" lienee ollut ihan minä itse, vaikka olenkin kokenut olleni jokseenkin rento. Mutta miten kivalta on tuntunut, kun kolikot ovat kilahdelleet pistetilille, tähdestä on saanut itselleen superviitan ja taivaalla on voinut liidellä lentävien kilpikonnien kanssa tai hypähdellä pilvien päällä. Siis niinä hetkinä, kun on joko oivaltanut jotain pientäkin, saavuttanut jonkin isomman asian tai keksinyt tai jutustellut ystävän kanssa tehden oivalluksia. Äitiys ei toki ole suorituksia ja saavutuksia, mutta tietenkin eri asiat välillä tuntuvat siltä, kun yrittää tahkota vauvan vaatetuksen, ruokailun, nukkumisen, kontaktin, leikin, lelujen, tarvikkeiden, virikkeiden, puhtauden, pottailun JA NIIN EDELLEEN (tarkoituksella korostaen) välillä. Syöttötuoli mummolaan? Check! Isompia vaatteita kirppikseltä? Check! Välipalajutut reissuun mukaan? Check! Check!Check! Vauva itkee kärsimättömästi junassa? No nyt siihenkin on tullut opittua ja ratkaistua edes aika ajoin. Siispä check! Ja kolikot kilisevät!

Äitiys on aika jännä tanner siinä mielessä, että se kaiken väsymyksen, 24/7 vastuussa olemisen ja monenlaisen huolehtimisen sekä mahdollisten (=todennäköisten) parisuhderiitojen lisäksi laittaa itsensä myös aika tiukille henkisesti. Sitä haluaisi pystyä tekemään yhtä sun toista, ja vaikka aiemmin olisi pystynytkin, niin yhtäkkiä huomaakin olevansa herkillä, väsynyt, kuormittunut, ehkä myös pettynyt, harmistunut, epävarma, arka ja kaikki uusi tuntuu kuin suurelta vuorelta kivuttavaksi ilman puuhaan tarvittavia varusteita. Vaikka synnytyssairaalasta lähtiessä saakin mukaansa pienen vauvan, niin mitään manuaalia ei sen mukana kyllä tule. Oikeastaan ihan hyvä niin. Siksi tuollaiset arjen tai "juhlan" onnistumiset ovat itselleni olleet hetkiä, jolloin tsemppaan itseäni ja iloitsen oivalluksista, onnistumisista ja kehittymisistä. Aivan, kuin kannustaisin ystävääni.

Aina pistetili ei kerry, ja osan kolikoista voi suosiolla jättää keräämättä. Mennä vähän sieltä, mistä aita on matalampi. Olla armollisempi itseä kohtaan. Voikin nimittäin olla, että suorittajamaisen kolikoiden keräämisen sijasta nauttisi pelikentästä, sen haasteista, tilanteista, yllätyksistä ja tapahtumakäänteistä, olisi itse pelaaminen paljon rennompaa ja hauskempaa.

Siispä.
Kyllä sinä ja minä riitämme. Me olemme juuri hyviä äitejä ja isiä, opettelemme ja teemme, siten, mikä tuntuu hyvältä juuri sillä hetkellä. Mitä luultavammin lapsistamme kasvaa ihan mahtavia tyyppejä, siitäkin huolimatta, että itse ei saanutkaan tehtyä asioita juuri sillä Tietyllä Tavalla, miten oli etukäteen ajatellut. On ihan varmasti hetkiä, jolloin löydämme sen tähtikätkön ja saamme harteillemme superviitan. Se on mielestäni sellainen viitta, joka on tarkoitettu ennen kaikkea rohkaisemaan ja kannustamaan meitä itseämme, sillä väittäisin jokaisen (tai ainakin hyvin usean) potevan jonkinasteista huonommuuden tai epävarmuuden oloa suhteessa muihin vanhempiin. Viittaa ei ole tarkoitettu lyttäämään ketään toista, vaan olemaan ilona vain itselle.

Ja jotta elämä ei olisi vain eri askareiden suorittamista, kolikoiden keräämistä ja ratojen läpitahkoamista, niin erittäin paikallaan ovat myös ne lepohetket, joita myös Mario muistaakseni harrasti. Silloin ainakin minultakin kysytään supervoimia. Mikä fiilis ja jaksaminen nyt on? Mitä oikeasti haluan tehdä? Mikä todella tukisi omaa jaksamista? Tiukka porrastreeni vai rauhallinen venyttelytuokio? Hetki pianon ääressä vai kirjan lukeminen? Kodin siivoaminen vai heittäytyminen sängylle lepäämään? Tai jos ihan vain vauva-arjessakin tekisi vieläkin enemmän fiiliksen mukaan? 
Huomaan kirjoittavani aika epämääräisesti, ja toisaalta haluaisin hirveästi painottaa: "Olen oikeasti aika rento! En ole suorittaja! Kyllä minäkin teen paljon fiiliksen mukaan!"
Ja toisaalta haluaisin täyttää tekstin elävillä esimerkeillä, mutta jotenkin en vain uskalla. Mitä minusta sitten ajateltaisi? Nipo? Niuho? Suorittaja?En siis kirjoita kumpaakaan. Luultavasti teksti ymmärretään silti, ja uskon myös sen taustalla olevien ristiriitaisuuksien ja monimuotoisuuksien tulevan esiin. Ei kukaan ole täysin joko tai.

Äitiys on siitä mainio pelikenttä, että vaikka se laittaakin itsensä aika koville, niin miten hienoja löytöjä elämästä, itsestä, maailmasta ja yhteiskunnasta voi tehdä!

"Monta lasta haluaisitte?"

Sosiaalisen ja varsin vilkkaan heinäkuun jälkeen on outoa ja orpoa katsoa elokuun kalenterisivua, jossa lukee vain muutama merkintä. Eräs isompi reissu siirtyi (taas), joten sekin vähän latisti oloa. Toisaalta en ole lainkaan huolissani; tekemistä ja puuhaa, ystäviä ja monenlaisia sosiaalisia juttuja tuntuu kuitenkin tulevan jatkuvasti. Heinäkuu on pitänyt sisällään myös uuden oppimisia, niin Huldan kanssa menemisissä, että ihan hänelle itselleenkin: konttaamista, tukea vasten seisomista ja pillimukista juomista. Sorminäppäryyskin on kehittynyt hienosti ruokaillessa ja ruoat maistuvat yleisesti ottaen. Ja miten monia uusia juttuja onkin koettu! On tehty piknik-reissuja, ensimmäistä perhereissua Suomessa, mökillä oloa, marjastusta ja ihan vain arjen keskellä puuhailua. On luovittu sään mukaan, kehitelty kivoja hetkiä arkeen ja välillä väsymyksen iskiessä kellahdettu molemmat sängylle pötköttämään. Ja tuo helle-aika! Mepä uitiin eräänkin viikon aikana joka päivä 1-3 kertaa! Melkoinen vesipeto tuo tyttö! Vaikka kuumuus koettelikin, niin onneksi rannalle ja myös mökille pääsi viilentämään oloa. Ja miten hauskaa olikin istuttaa tyttö laiturille vaippasiltaan, antaa vesimelonin palasia popsittavaksi ja sitten pestä tahmaiset kädet ja suupieli syömisen päätteeksi. Ylipäänsä sellainen tietynlainen rentous on tekemässä muuttotyötään meille. Koen olleeni jokseenkin rento tähänkin mennessä, mutta pientäsuurta murrostyötä on ollut vielä tuloillaan.

Ajatella, että jos palaisin töihin äitiysloman päättyessä, tekisin sen luultavasti ensi viikolla. Ensi viikolla!
Siitä olen kuitenkin hurjan onnellinen, että yhteiskunta mahdollistaa tällaisen vaihtoehdon jatkaa vielä hoitovapaalla vauvan kanssa kotona. Pidän kiinni tästä mahdollisuudesta, enkä pode tästä huonommuutta. Olen vain niin kiitollinen, että meillä on Hulda, ja koska hän vihdoin on, niin haluan olla häntä lähellä. Töitä ehtii vielä tekemään. Jonkin verran toki kaipaan jo kentälle, ja keikkailu on ollut mielessä kaiken aikaa. Se ei kuitenkaan ole mahdollista niin kauan, kuin minua tarvitaan imetykseen  viimeistään 4 tunnin välein.

Eräässä keskustelussa sivuttiin lasten lukumäärää. Hätkähdin, kun minulta kysyttiin, monta lasta haluaisimme. Havahduin siihen, että en itsekään ollut aikoihin miettinyt sitä, mitä minä haluaisin. Sitä on niin kauan ajatellut, että kunhan edes yhden lapsen saisi. Toki vauvakuume on jyllännyt koko ajan, ja toinen olisi vahvasti toiveissa. Mutta kaikki on tuntunut kovin epämääräiseltä. Kolmas olisi jo tosi, tosi iso toive, enkä edes uskalla vielä miettiä niin pitkälle. Tämä yksikin on niin valtava lahja.
Toisaalta huomaan itsessäni jo nyt pieniä surun oloja miettiessäni tilannetta, jos toista ei ala kuulumaan.
Toiset ovat yrittäneet tsempata, että ei sellaisia kannata vielä miettiä, vaan keskittyä Huldaan.
Toiset taas kertoneet niistä kumminkaimankissanhoitajannaapurinkaverista, joka rankkojen hoitojen jälkeen sai toisen luomusti.
Totta molemmat. Mutta pelkkä "keskityn 100% Huldaan ja tähän hetkeen" -ajatus ei voi olla vallalla koko aikaa, vaikka usein niin teenkin. Totta kai keskityn ja iloitsen hänestä, mutta mietin elämää muutenkin.
Ja totta kai on olemassa lukuisia onnellisia tilanteita, joissa toinen lapsi on tullut ilman mitään ulkopuolisia apuja. Mutta on myös niitä tilanteita, joissa näin ei ole käynyt. En voi tuudittautua siihen, että kuulumme ensimmäiseen joukkoon. Eihän kukaan lähtökohtaisesti kuvittele itselleen lapsettomuuden kokemustakaan.

Meillä on pakkasessa yksi alkio.
Yksi pieni pakkas-ukko, Huldan sisko tai veli.
Toivo luomusti onnistumisesta tietenkin on voimakkaana, eivätkä hoidot ole mikään kepeä juttu, jonne lähdetään fanfaarit soiden. Se edellyttäisi myös imetyksen loppumista ja moni taho pitää myös vuotta synnytyksestä aikarajana. Kuukautisia minun on aivan turha odottaa; luotto omaan kroppaani on aikalailla nolla. Joistakin aikamääreistä olemme mieheni kanssa keskustelleet, mutta silloinkin on molemmista tunnuttava hyvältä ja oikealta. Ja niin kauan, kuin imetys sujuu ongelmitta ja se on Huldalle tärkeää, en tule hoitojen vuoksi sitä lopettamaan. Kiirehän tässä ei vielä lainkaan ole.
Toisaalta sekin, että tietäisi uuden raskauden tulevan jossain vaiheessa, auttaisi.
Mutta eipä näitä kukaan osaa etukäteen tietää. Aika näyttää, enkä halua murehtia liikaa sitä, mistä en vielä tiedä mitään. Ja oikeastaan en edes ehdi sellaiseen; arki rikkonaisine öineen ja vastaavasti puuhakkaine päivineen vievät enemmän aikaa ja energiaa. Tästäkin riemuitsen jollain erikoisella tavalla: on aivan ihanaa olla pystyyn-nukahtamis-väsynyt vauvan vuoksi !! En vain siksi, että jostain epämääräisestä syystä olen väsynyt/huono/liian herkkä. Teen asioita vauvan vuoksi!