Tähän mennessä olen joko unohtanut, ollut kipeänä tai sitten aivan tieten tahtoen järkännyt jotain muuta tekemistä. Mutta nyt keräsin rohkeuteni. Ei se niin paha juttu voi olla; jossain kohtaa aika kuitenkin koittaa. Hyvää se varmasti tekee. Ja niin puin vauvan ja lähdin työntelemään vaunuja kohti perhekerhoa.Joku siinä oli, että olin aika tavalla jopa jännittänyt sinne menoa. Olin ehkä ajatellut, että en osaa olla sellaisessa (siis millaisessa?) porukassa, kaikille selviäisi epävarmuuteni ja... en tiedä. Ehkä minua vain pelotti. Olisiko ympärillä joukko superäitejä neuvoineen ja vinkkeineen? Porukka, joka olisi jo erittäin muodostunut, ja siinä minä sitten olisin, hengailemassa vain yksikseni oman tyttäreni kanssa? Sen voisin tehdä kotonakin.
Mistä näitä ihmeellisiä alemmuuskompleksi- ja "äidit ovat toisilleen susia" -pelkoja oikein tulee? Miksi toisaalta jännitin, siis minä, joka muutenkin olen kulkenut Huldan kanssa vaikka missä? On toki totta, että etenkään pienempänä hänelle olisi ollut aivan sama, istuuko hän sylissäni perhekerhossa vai kotona. Ei minullakaan ole ollut kovin suurta tarvetta hakeutua äitijoukkoihin, sillä sosiaalisuutta sain aivan riittämiin ystävieni kanssa. Nyt olin kuitenkin alkanut pohtia, että tänne olisi mukava juurtua myös hankkimalla harrastuksia yhdessä Huldan kanssa. Jos sitä samalla oppisi tuntemaan myös muita ikäisiäni ja samassa elämäntilanteessa olevia. Joten keräsin rohkeuteni ja päätin, että nyt lähdemme kerhoilemaan.
Menimme seurakunnan perhekerhoon, joka oli avoin kaikille. Paikalle ilmaantui eri aikoihin vauvoja ja lapsia äiteineen tai isovanhempineen (isiäkin kävi kerhossa ajoittain), ohjaajat ottivat jokaisen vastaan lämpimästi. Alkuun tuntui hassulta ja helpottavaltakin jutustella niitä näitä ohjaajien kanssa, joista osa sattui olemaan myös vanhempieni tuttavia. Huldaa arastutti aluksi uusi ympäristö, ja olihan hän vasta herännyt uniltaankin. Pian kuitenkin lelulaatikko alkoi kiinnostaa, vaikka aika ajoin oli tarkistettava äidin olo lähellä. Alku sujui rennosti jutustellen ja lasten leikkiessä, kunnes oli aika käydä puoliympyrään lyhyttä hartautta kuuntelemaan. Lapset jaksoivat hienosti istua aloillaan ja kuunnella kerhon ohjaajan jutustelua. Vaikka sanoma oli sinänsä yksinkertainen (olihan se tehty lasten maailmaa ajatellen), niin sai aikuinenkin siitä kivaa matkaevästä. Loppurukouksen jälkeen oli aika käydä puurolle. Kerhossa on tapana olla vuoroviikoin tarjolla puuroa tai leipiä. Kahvi tuoksui houkuttelevalta (olin itse ollut pätkittäisen yön jälkeen hereillä kello 3 eteenpäin), mutta hienoon ruokajonoon käyneet lapset saivat tietenkin ottaa hyvin haudutettua neljänviljan puuroa ensin. Minäkin otin Huldalle aluksi varovaisen annoksen ja hain vielä lisää, kun tyttö söi puuroa hyvällä halulla suu ammollaan kuin pieni linnunpoikanen. Puurolautasten äärellä olikin mukava jutella toisten vanhempien kanssa, kuulla muista lapsista, mutta ennen kaikkea jutella heidänkin kanssa. Isommille lapsille laiteltiin pöydälle askartelutarvikkeita, osa siirtyi ulkoilemaan ja osa jäi vielä sisälle leikkimään. Lopuksi meidänkin oli aika pukea Huldalle ulkovaatteet unihiekan mentyä silmiin. Palasimme kotiin päin yhdessä toisen äidin ja lapsen kanssa kokemuksia vaihdellen ja molempien tyttöjen syntymäpäivistä jutellen. Olo oli hiukan uuvahtanut, mutta olihan tässä jo monenlaista uutta. Itseasiassa koko perhekerhon konsepti oli minulle aika uusi, puhumattakaan kaikista ihmisistä ja porukasta tulevista äänistä.
Havahduin kuitenkin äsken jännään asiaan. Ensimmäinen kokemus perhekerhosta oli oikein hyvä, ja tekisi mieli päästä heti ensi viikolla uudelleen, samoin perhepiireihin ja pienten lasten äitien saunailtaan. Haluaisin tutustua toisiin äiteihin, ylipäänsä ihmisiin ja olla osa lapsiperheiden yhteisöä paikkakunnallamme. Huomaan hengästyväni ajatuksesta. Hiukan jopa hämmentyväni. Ai siis minäkö? Voisinko minäkin kuulua sellaiseen?
Tunnistan itsessäni jonkinlaisen peittelyn tarpeen. Ikään kuin pelkäisin paljastuvani hetkenä minä hyvänsä. Jos joku vaikka huomaakin, että en oikeasti kuulu joukkoon. Enhän minä kuulu perheellisiin.Lapsettoman identiteetti puskee yhä jostain syvältä. Se liittyy myös siihen kaipuuseen olla yksi lapsiperheistä, siihen kipuun, että olemme vain väliinputoajia. Olemme vain lapsettomia, jolle ei ole oikein mitään yhteisöllistä paikkakunnallamme (todennäköisesti on, mutta esimerkiksi seurakunnalla ei). Olemme niitä, joilla ei ole jotain, joilla ei ole kuin kaipuu, tyhjä syli.
Ihan kuin olisin jokin valeäiti, joka vain huuhailee eri kerhoissa ja paikoissa, yrittää keskustella sujuvasti vauva-arjesta, esittää olevansa enemmän kuin on. Joku, joka olisi raivannut tiensä, ängennyt itsensä johonkin, joka ei ehkä kuuluisi minulle. Kuin olisin tehnyt luvatonta, esittänyt jotain. Huijari.
Ja kohta joku keksii totuuden ja paljastaa minut. En minä oikeasti ole kuin kaikki muut. En minä kuulu joukkoon.
Ihan hullua ajatella edelleen jotenkin noin. Tässähän minä olen, eilenkin pakkasin kasan kaikenlaisen kokoisia pikkukenkiä, kävin läpi ystäviltäni tulleita lasten vaatteita ja tarvikkeita, ostin vauvan ruokia kaupasta ja kävimme eilen perheenä uimassa. Kuinka monta yötä meillä onkaan mennyt vauvan kitistessä ja itkiessä. Miten usein pöytää, syöttötuolia ja lattiaa on putsattu ruoasta. Kuinka monta kierrosta on vedetty taaperokärryllä, ja mikä kikatus ja käkätys kuuluu 6-hampaisesta suusta hassutellessa ja naurattaessa. Mehän olemme lapsiperhe! Minä olen äiti! Minä kuulun lapsiperheyhteisöön, perhekerhoon, äitiporukoihin, hiekkalaatikolle, vauvaryhmiin, univelkaisiin vanhempiin ja ties mihin porukoihin. En ole huijari.
Itkuhälyttimestä kuuluu itkua. Tuo on todellisuutta. Minua kutsutaan, äitiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti