Kun unelmat jatkavat toteutumistaan

Sisälläni kuplii.
Jos olisin hymiö whatsapp-viestissä, olisin ehdottomasti se tyyppi, joka soittaa juhlapilliä tötterö päässään. Nyt, kun nimetkin ovat paperissa, on tuleva varmaa.
Sormia syyhyttää. Mitenköhän sen oikein muotoilisin, sillä haluan sanoa sen juuri oikein. Tämä ei onneksi ole unta! Se, mistä ja millaisesta elämästä olemme haaveilleet, on ihan oikeasti toteutumassa!
Me muutamme omakotitaloon!

Tästä se lähti jo pari viikkoa sitten!

Tuntuu oikeastaan vain uskomattomalta. Olen leijaillut pilvissä jo hyvän aikaa (siis pari viikkoa), ja tänään, kun nimet ovat vihdoin paperissa, se on ihan oikeasti toteutumassa. Mielessäni sinkoilee ja poukkoilee kasapäin ajatuksia, haaveita, arkijuttuja, juhlahetkiä ja kaikkea maan ja taivaan väliltä, mitä tuleva elämänmuutos tulee tarkoittamaan. Lyhyesti ajateltuna jo pelkästään se, että voimme vaikka istua aamupalapöydässä koko perhe ja katsoa ulos omalle pihalle tiivistää sen kaiken. Perhearki omassa kodissa.

Olen aina haaveillut elämästä omakotitalossa, mieluummin maalla. Ihan maaseutua ei tässä tule toteutumaan, mutta meidän elämäntilanteeseemme nähden aivan täydellistä muuten. Talokauppoihin on sisältynyt vuosien etsintää, pohdintoja asuinpaikoista, asumismuodosta ja ylipäänsä koko projektista. On käyty katsomassa taloja, asuntoja ja jopa tontteja monissa eri kunnissa ja jossain kohdin on lähipiirissäkin ehkä kuiskittu, että eikö meille kelpaa mikään. Olihan noita tosi hyviä taloja paljonkin, toimivia ratkaisuja ja sopivia vaihtoehtoja, mutta jokin puuttui. Ja se Jokin tuli vastaan heti, kun astuimme sisään tulevaan kotiimme. Rauha.

Tuntuu huimalta ajatella, että kaikkea ei tarvitse tehdä heti ja saman tien. Meillä ei ole mihinkään kiire.
Voimme rauhassa katsella kotia, miettiä, mitä tekisimme esimerkiksi makuuhuoneiden tapeteille tai mihin kasaisin lavakasvimaat. On päätä huimaavaa ja aivan superihanaa (heh, näitä superlatiivi-adjektiiveja, joita täynnä mieleni nyt on) huoahtaa, että meillä on koko elämä aikaa tutustua kotiimme, hyödyntää sitä, elää ihanaa elämää siellä ja nauttia myös sen ympärillä olevista asioista.
Ja mikä ihan parasta: tehdä se kaikki Huldan kanssa.
Sehän se onkin se sydäntä sykähdyttävä ajatus: tästä kaikesta olen haaveillut ja nyt se on toteutumassa! Ilman Huldaa ei omakotitalossa asuminen olisi tuntunut näin täydelliseltä.
Voiko jotain näin ihanaa olla!!
Jotenkin haluaisin uskoa myös siihen, että se kolmas makuuhuone ei tule jäämään vain vierashuoneeksi, vaan sen jonain päivänä sen saa sisustaa Huldan pikkusiskolle tai -veljelle sopivaksi.

Eikä. En ehkä kestä. Olen ihan älyttömän onnellinen.