Ihon alle hiipi myös nekin olot ja ajatukset, joista olin kirjoittanut kolumnissani.
Yritäpä siinä sitten valita sopivaa kuvaa pari viikkoa hiottuun tekstiin, kun mieli on edelleen aika pöllämystynyt viikonlopun tapahtumista ja samaan syssyyn tulen vielä käymään pienen aikamatkan lähes kahden vuoden takaisiin asioihin.
Tapahtuipa siis niin, että tulin valituksi mukaan Simpukan blogirinkiin. Olin hakenut projektiin innostunein, uteliain mielin, näennäisesti vielä mieheltä "suostumuksen" vielä varmistaen.Veisihän se luultavasti jonkin verran aikaa. Jossain kohdin iski kuitenkin epäilys. Miksi minut on valittu? Miksi ihmeessä? Joukko on varmasti täynnä toinen toistaan taitavampia kirjoittajia. Olikohan tässä tapahtunut erehdys? Ensimmäinen palaveri verkkoalustalla hälvensi kuitenkin rutkasti paineita, sillä mukana oli todella mukavan tuntuista porukkaa. Lisäksi minun oli mahdollista päästä mukaan lehtikirjoittaja-koulutukseen, jonne päätin ilmoittautua samalla innostuksella ja tarmolla. Kun päivä lähestyi olin ehtinyt olemaan jo pari päivää aivan äkäinen ja kiukkuinen. Vähän jopa toivoin, että Huldan sairastama flunssa olisi pahentunut tai ainakin tarttunut minuun. Perjantai-iltana tunnustin miehelleni, että 13 tunnin reissu vain jännitti minua niin paljon. Miten äitini pärjää Huldan kanssa? Kuinka Hulda ilman rintamaitoa? Entä töistä tullut mieheni? Ja oikeastaan mikään noista ei tosiasiassa huolettanut. Isoin kysymys olikin: kuinka minä pärjäisin?
Koitti lauantai-aamu, ja huolimatta kaikista mahdollisuuksista myöhästyä (vetkutteluni lähtiessä (neuvoin sitä ja tätä), auton rapsutus, huono ajokeli, hidas edellä ajaja) istahdin junaan. Hirmuiset tärinät päällä, totta kai. Hirvitti. Mitä ihmettä olin mennyt tekemään? Olisin nyt sentään mennyt vaikka töihin!
Juna kolisteli (kyllä, kolisteli) menemään ja päätin vain antaa päivän kulua hyvin. Tässä sitä nyt oltiin ja kivempaa olisi, kun yrittäisi ottaa ilon irti päivästä.
Loppu onkin historiaa, kuten tavataan sanoa. Päivä oli aivan mahtava.
Jo pelkästään innostavan koulutuksen vuoksi, mutta ennen kaikkea upeiden kohtaamisten vuoksi. Jos sain paljon työkaluja koulutuksen annista, niin vähintäänkin yhtä paljon iloitsin erilaisista keskusteluista ja ihmisistä. Ja kuinka rohkaisevalta koko homma tuntui. Minullapa onkin jo tehtävää tulevalle vuodelle.
Mutta päivä oli erittäin rohkaiseva myös itseni kannalta. Olin pois kotoa 13 tuntia, ja kaikki oli mennyt kotona loistavasti. Minäkin olin pärjännyt hienosti erossa tytöstä. Nyt onkin tankattu läheisyyttä ja rintamaitoa.
Täällä siis puhaltavat hiukan erilaisemmat tuulet. Luvassa on sekä mielenkiintoista kirjoitusprojektia, mutta henkilökohtaisella tasolla myös napanuoran venytystä. Isyyslomalla tätä tulikin kivasti harjoiteltua, vaikka tarkoitukseni ei toki ole päästä olemaan "mahdollisimman paljon pois Huldan luota". Vaikka lähtö on usein ollut itselleni aika kova paikka, niin takaisin tultuani olo on jotenkin raikkaampi. Myönnän, että olen myös muutamaan kertaan pohtinut töihin paluuta keikkailun merkeissä.
Vaikka kuinka tykkään olla lapseni kanssa, niin kylläpä omien ja omanlaisten juttujen tekeminen ihan itsekseen tuntuu hyvältä. Vuosien varrella olen väittänyt, etten osaa olla luova tai en ole ainakaan taitava olemaan luova. Mutta aina kerta kerran jälkeen olen joutunut toteamaan, että luovuutta on jokaisessa, siis minussakin. Rakastan uppoutua milloin mihinkin, oli se sitten kirjoittaminen, ruoanlaitto, leipominen, kuvaaminen tai soittaminen. Sisustaminen olisi myös aika kiva taito, mutta jotenkin paljon mieluummin innostun vaikka koristelemaan tuntikausiksi pikkuleipiä kuin pohtimaan ja hankkimaan erilaisia sisustuselementtejä. (Apua, hankkikaa meille joku sisustusguru!)
Tänään olen saanut posket hehkuen puuhailla seurakuntamme keittiössä ja laittaa pöytää koreaksi.
Joku koputtaa ajatuksissani: no mutta: eikös juuri tuo olekin luovuutta!
Palaan kotiin seurakunnasta hieman väsynein, mutta niin virkistynein mielin. Olen saanut puuhata porukalla, kohdata ja keskustella, koristella ja asetella, auttaa ja antaa, olla ja levätä.
Olen saanut olla tekemässä messua, toteuttaa itseäni ja olla luova hyvässä porukassa.
Tätä vapautuneisuuden oloa toivonkin tuleviin kirjoitusprojekteihin ja ihan arkielämään.
Jos joskus tulee tunne, että kaikki kaatuu päälle, enkä osaa edes ruokaa laittaa arjen hallinnasta huolimatta, niin sille voi sanoa erittäin luovasti: höpö höpö!, ja jatkaa siitä, mihin oli jäänyt. Luovuutta on kaikkialla, kun vain antaa sille mahdollisuuden.
Jääkaappimme ovessa on kaksi korttia, joiden sanat haluan iskostaa päähäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti