Oma aika ja sen tarve

On sateinen päivä. Vauva nukkuu makuuhuoneessa päiväuniaan; emme siis ole lähteneet tänään vaunulenkille. Mies on iltavuorossa ja voisin oikeastaan kutsua tätä aikaa omaksi ajaksi. Aikaa siis omille ajatuksille, puuhille ja projekteille. Tai ainakin sen verran, miten aikaa jää järkyttävän hitaan tietokoneen käyttämisen jälkeen (ja kuitenkin samalla vauvan heräämisestä ollen varuillaan). Ensin oli hoidettava pois alta pari kirjallista hommaa viikonlopun leirille, jonne olemme menossa perheenä. Jonkin aikaa (jotain muuta, kuin omia pohdintojani) kirjoitellessani tuli jotenkin jännä fiilis. Vähän kuin opiskeluaikoina ja töihin liittyvien kirjallisten töiden parissa puuhatessa. Vaikka ei toki kuitenkaan, mutta vähän ainakin.

On jotenkin merkillistä pysähtyä miettimään omaa aikaa. Sinänsä pystyn tekemään tosi monia asioita Huldankin kanssa, vaikkakin keskittyminen ja ylipäänsä tekeminen voi olla melko lyhytaikaista. Saatan nipistää aamuisin ennen tytön heräämistä hetken aikaa kirjan lukemiseen (hei! Onhan viisikin sivua jotain!), kuuntelen automatkoilla äänikirjaa ja kirjoitan, jos yhtään ehdin.  Toisaalta taas pidän kotihommien tekemisestä, etenkin, jos niissä saa käyttää luovuutta. Ja nyt en suinkaan tarkoita pyykkien viikkaamista (pakkopullaa), vaan esimerkiksi ruoanlaittoa ja leipomista. Olen pyrkinyt opettelemaan myös ottamaan Huldaa mukaan erilaisiin kotihommiin, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että juuri ripustamani pyykit ovat hetkessä lattialla. Huomaan hymähtäväni hiukan näille mietteilleni. Mitäs "omaa aikaa" se tuollainen on? Pianoa pystyn soittamaan jopa useamman kappaleen verran, joskin nyt on nuotitkin jo pakattu, ja täydellisesti musiikkiin uppoutuminen ei kuitenkaan onnistu Huldaa samalla silmällä pitäen. Käyn menoillani ja ystäviä tapaamassa Huldan kanssa, oikeastaan aina.

Tavallaan oma aika ja sen tarve ovat jänniä asioita. Osa äideistä saattaa mutista, että mikäs äiti se tuollainen on, kun miettii omaa aikaa, sillä lapset menevät etusijalle ja he ovat pieniä vain kerran. Mutta uskoisin, että nykyään tiedostetaan äitien hyvinvointi ja tätä myötä lasten hyvinvoinnin turvaaminen niin, että äidin on tärkeä päästä aika ajoin tekemään jotain ihan muuta. Kuka toisaalta pystyisi sitä aiempaa itseään sulkemaan kokonaan poiskaan? Vauvan ollessa ihan pieni, on ihan luonnollistakin kuplailla jonkin aikaa, mutta kuplankin keskellä minulla oli omia puuhia ja projekteja. Onneksi monia asioita on voinutkin tehdä kotona ja vauvan kanssa.

Miehen vuorotöiden vuoksi mitään säännöllistä menoa ei ole voinut ajatellakaan. Onneksi omat harrastukseni ja menoni eivät usein ole olleet kovin sidottuja aikatauluihin, ja niinpä olemme niistä sopineet aina yksi kerrallaan. Nyt rohkenin ilmoittautua vanhoihin tuttuihin jumpparyhmiin sillä ajatuksella, että menen niihin silloin, kun työvuorot ja perhetilanne antavat myöten. Olikin ihanaa viime viikolla taas päästä tauon jälkeen jatkamaan treenejä! Ja miten se tuntuikaan kropassa - hyvällä tavalla!

Oma aika tuo mieleen kasan ristiriitaisuuksia. Ehkä suurin pohdintani on ollut kautta vauvavuoden, että enhän mene liikaa. (Tätä järkeillen epäilen  suuresti!) Toiseksi on ollut jännä huomata, mitä oloja oma aika tuo. Se toki virkistää, piristää ja antaa energiaa, kun on saanut tehdä jotain omaa ja parhaimmillaan saanut kosketusta siihen omaan itseen. Mutta olo on myös haikea. Aika ajoin se on suoraan jonkinlaista ikävää Huldaa kohtaan, mutta eräänlaista nostalgisuutta myös. Saada kosketusta  elämään, joka ei palaa sellaisenaan enää koskaan. Tämä lieneen samaa sarjaa kuin opiskeluvuosien muistelot tai jonkun muun vaiheen ajatteleminen. Kuten sanonta kuuluu: aika kultaa muistot. Tässä tilanteessa on toki ihanaa, että mitään ei ole menetetty. Omia juttujaan voi tässä vaiheessa tehdä mukaellusti, myöhemmin taas enemmän. Ja lapsi (toivottavasti myöhemmin lapset) on ilman muuta tärkein. Omille ajoille ehtii sitten jossain vaiheessa enemmänkin, mikäs hoppu tässä nyt on. Hyvä siis, kun joitain tuokioita saa kokea ja latautua.

Niin. Hyvin usein juuri perhearki on sitä, mitä olen elämältäni toivonut. Mutta huomaan, että niin moni asia siinä pitää sisällään sellaisia elementtejä, jotka pystyvät vastaamaan siihen oman ajan tarpeeseen. Ja ajatuksissa on myös prioirisointi. Nyt perhe menee edelle, ja tasapainon ylläpitämiseksi me vanhemmat käymme silloin tällöin, yhdessä sopien, omissa jutuissamme.