Kun ei tarvitse miettiä mitään

Kävin tällä viikolla uimassa. Rakastan uimista, mutta pääsen tekemään sitä ihan liian harvoin, sillä meillä ei ole uimahallia kunnassamme. Tykkään siitä tunteesta, kun vesi lainehtii ihoa vasten. Siitä, millainen kevyt olo on vedessä. Uin usein matkaa, silloin, kun on mahdollista. Joku voisi sanoa sen olevan todella tylsää, sillä eihän edes omaa musiikkia voi kuunnella. Uidessa minulla on päässäni 13-vuotiaana äidiltäni saadut uimalasit. Ne olivat oiva apu suorittaessani uimamerkkejä, ja ovat olleet useammin käytössä kuin se joku pinssi saatuani priimusmaisterin päätökseen. No, oli miten oli, lasit ovat uineet kanssani kilometrikaupalla. Tällä kertaa ne eivät päässeet mukaan, sillä näppäränä pakkaajana olinkin laittanut ne jo muuttolaatikkoon. Kukapa olisi arvannut, että pääsisin vielä uimaan.
Lasit olisivat olleet siitä kätevät, että uidessa todella olisi voinut olla omassa maailmassa; kauhoa vettä kroolatessa, vedellä rintauintivetoja, käväistä pinnan alla, haukata happea, katsoa kuplia ja veden liikkeitä pinnan alla. Mutta käy se näinkin. Pää koholla vain, melko jäykästi tosin.

Fiilis, kun pääsin uimaan!!
Kuva: Anna.fi

Se tapahtui taas.
Kun olin vetänyt ensimmäiset vedot, kääntänyt mittaria 100 metrin kohdalle, huomasin olevani taas elementissäni. Uin, uin, uin. Uin kuin viimeistä päivää. Laskin mielessäni pikkuradan kierroksia. "Yksi...yksi...yksi...kaksi...kaksi...kaksi..." Saadakseen sata metriä täyteen oli uitava rata päästä päähän kolme kertaa. Ja jos rata on täynnä kanssauijia... no, se ei ole enää niin rentouttavaa. Onneksi pikkuallas sijaitsee pikkukunnassa, joten suurimman osana ajasta sain uida väljästi.
Uiminen tuntui rentouttavalta. Vaikka olinkin nauranut, että voisin väittää uineeni 5 kilometriä, mutta majailleeni koko ajan saunassa, niin lopulta halusinkin uida viimeiseen minuuttiin asti. Jossain kohti vain alkoi olo olemaan jo väsynyt; joten oli sanottava itselle matkan riittävän jo. Ei enempää. Vaikka olen usein uinutkin tietyn matkan, niin nyt ei tarvitse. Tämä riittää ja on hyvä. Veteenkin olisi tehnyt mieli jäädä. Mutta kello kävi, uintiaika väheni.
Istahdin tyhjän saunan lauteille, asettauduin mukavasti. Ihanaa.
Sitten ovi kävi, vanhempi nainen astui sisään, istuutui ja niin aloimme juttelemaan. Eipä siinä mitään, mukavaa tuokin.
Pohdimme uimisen rentouttavaa tunnetta.
"On hienoa, kun ei tarvitse, eikä voi miettiä, kuin kierroksia," sanoin.
"Niin, tai ei tarvitse sitäkään! Voi miettiä mitä vain!", nainen toi esiin.
Juttu jatkui, poukkoili, rönsyili. Toivotettiin hyvät jatkot ja siirryin pesutiloihin.

Minulle uiminen ja ylipäänsä pitkänmatkan urheilu näyttää toimivan parhaiten. Vähän kuin pianonsoitto, jossa ajatukset ovat nuoteissa, rytmissä, nyansseissa ja musiikissa. On keskityttävä vain käsillä olevaan hetkeen. Vaikka nautin samalla tavalla myös vaikka leipomisesta tai ruoan laitostakin, niin liikunta ja musiikki (tai vaikkapa ihan lukeminen!) ovat vain itseä varten. Ei oikeasti voi miettiä mitään muuta, kuin käsillä olevaa tekemistä. Välillä aivan uuvuttaa, kuinka erilaisia ajatuskuvioita omassa päässä oikein pyörii, kuinka eri tasoisia, eri suuruisia, eri tyyppisiä ajatuksia ja prosesseja. On käytännön asiaa arkeen liittyen, tuleviin päiviin, muuttoon ja sen jälkeiseen aikaan (Uujea! Kahden viikon päästä olemme toivoakseni nukkuneet kodissa jo ensimmäisen yön!) sekä Huldan 1-vuotissynttäreihin. On myös ihan prosesseja (voisiko joku keksiä tuolle paremman sanan?). Ilmeisesti olen vähän tällainen tunneihminen kaikilla elämänalueilla, joka on aika ajoin hiukan kuormittavaa. Samanaikaisesti intoilen ja haikeilen sitä, että Hulda on kohta jo vuoden ikäinen (oi että, ihanaa! Oi apua, ei vielä!), kun ajatukseni myös pyörittävät jossain taustalla myös lapsettomuuskipua. Miksi se ei voi jättää rauhaan? Ei se suuremmin häiritse, mutta huomaan sen olevan kuin arpeutunut haava. Ja toisaalta vielä hiukan punottava, sillä tulevaisuudesta ei tiedä. Löysin Facebookista aihepiirin sopivan ryhmän, ja on helpottavaa huomata, että en ole ajatusteni ja toiveideni kanssa yksin.

Mutta onneksi pää ei ole vain täynnä pelkkää ajatusvyyhtiä. Sainkin tässä jo muutaman yön nukuttua suht hyvin (viime yötä lukuunottamatta), ja 4,5 tunnin yhtäjaksoinen unipätkä antoi sellaisen puuhabuustin, että oksat pois. On ollut ihana puuhailla ja touhuta. Nyt on korvapuustipäivää päästy viettämään "oikeana" päivänä ja tupakin puhdas. Enpä arvannut alkavani pyörittelemään pulliakin tässä muuton alla, joten kaulin oli kaivettava esille. Kaapista löytyi hiukan vaille tarvittavat, mutta ajoivat nuo korvapuustit kyllä asiansa. Tänään ei sitten tarvitse niin paljon tehdä. Katsotaan nyt. Olen menossa kotikyläni pikkuiseen juoksutapahtumaan, jonka jälkeen pääsemme miehen kanssa viettämään kaksin aikaa vanhempieni katsoessa Huldan perään. Onneksi aina ei tarvitse puhua suurempia juttuja. Riittää, että vain on. Sen olemme sopineet noina harvoina kertoina, että silloin ei puhuta muutosta tai Huldasta. Ollaan vain ja hengaillaan. Jos nyt vaikka söisikin jotain.

Korvapuustipäivän kunniaksi!