Vauvavuodesta jäljellä pian enää kuukausi - miten on toisen kierroksen laita?

Tapasin tällä viikolla 2 kuukauden ikäisen vauvan. Kuten niin monen muunkin olen kuullut tehneen, niin myös minä ihmettelin, että voiko jotain noin pientä olla. Eihän meidän Hulda ole ollut noin pieni? Oli jännä, kuinka ajatukset sinkosivat tuota pikaa niihin ensimmäisiin viikkoihin Huldan kanssa. Sylittelyihin, rauhoitteluihin, tunteisiin, ajatuksiin, itkuihin, ihasteluihin. Mieleen tulivat ne onnen huumaavat tunteet, mutta haikeuden sävyin. Toisaalta olisi ollut ihana päästä taas niihin samoihin kokemuksiin uudelleen, mutta samalla olin myös onnellinen, että masuvaivat olivat hellittäneet.
Aika jännää huomata kuitenkin ajattelevansa, että vaikka tuo aika oli ihanaa, niin oli se myös rankkaa!

On ihanaa elää vauva-arkea ja kokea pieniä ja suuria seikkailuja ja ihmeitä lähes joka päivä (Oikeasti! Kyllä minä fiilistelen välikausivaatteiden löytämistä, leikkipuistoilua, arkiaskareiden tekemistä ja uusien taitojen oppimista). Koen kihelmöivää ja lämmintä tunnetta siitä, kun näen tyttäreni innostuneen ilmeen esimerkiksi asioiden sanoittamisesta ("Missä lamppu?" Hulda suuntaa katseensa lamppuun ja osoittaa sitä leveästi hymyillen.), liukumäelle portaiden kiipeämisessä tai silloin, kun hän kiskoo rasioita ja kippoja keittiön kaapista lattialle. Toisaalta riemunkiljahdukset ja naurut ovat myös melkoisia silloin, kun hän on tarrautunut kaksin käsin koiraparan turkkiin/kuonoon/häntään/jalkaan/poskeen. Huh. Mutta olen myös tavattoman onnellinen myös omasta oppimisestani. Miten kiva tunne onkaan, kun vaunulenkillä käydessä olen pukenut tytön riittävästi tai että erilaiset päivän aktiviteetit ovat ilostuttaneet häntä. Entäpä se kerta, kun keksin paistaa Huldalle ihan oman letun pienin twistein! Naurakaa pois, mutta yritän löytää pieniäkin onnistumisen kokemuksia myös omasta toiminnastani, sillä liian helposti tulee vain soimattua itseä ja pohdittua sitä, onko ollut liian riski antaa lapsi minun huolehdittavakseni.
Tämä kaikki on ollut todella mukavaa. On ihan arkijuttuja, mutta nyt myös roppakaupalla kokemuksia reissuilta. Olemme käyneet koko perheen voimin leirillä, kummireissussa kylpylässä ja nyt viimeisimpänä pitkän junamatkan päässä opiskelukaupungissani tervehtimässä ystäviäni, joiden joukossa oli myös Huldan toiset kummit. Toki rankkaa, mutta niin mukavaa oli tuo reissaaminen. Hulda oli kyllä niin reipas, vaikka ymmärrettävästi välistä väsyttikin. Onneksi kantorepun suojissa saattoi ottaa makoisat nokoset.

Kumma ristiveto mielessä. Jos samaan aikaan tulee joskus muisteltua haikeudella ihan alkuvaiheita, tai jopa vuosi sitten äitiyslomalle jäämisen tunnelmia, niin kuitenkin olo on myös odottava. Mitä kaikkea saamme vielä kokea ja tehdä Huldan kanssa! Millainen tyttö hän oikein on! Ja kuten vanhempani olivat pohtineet: mitähän hän tulee juttelemaankaan, kunhan nuo pulputushöpinät alkavat muotoutua aivan oikeiksi sanoiksi...

Mutta niin se vain on. Jälleen yksi kuukausi on pian tullut täyteen, ja tyttäremme on jo 11 kuukauden ikäinen. Voin kertoa, että se "vauvavuoden viimeinen kuukausi" hujahtaa kyllä vieläkin nopeammin, sillä tästä päivästä lukien olemme kovaa kyytiä kantamassa tavaroitamme jo uuteen kotiimme. Siitä parin viikon päästä saammekin viettää jo ensimmäisiä syntymäpäiviä. Voi että, maltan tuskin odottaa! Ja sitten: apua, ei tämä vuosi ole voinut mennä näin nopeasti!
Luultavasti olenkin vain osa niin monen muun äidin jatkumoa: kaikki vuorotellen kauhistelevat ajan kulumista.

Tiedostan toisaalta myös lapsettomuusnäkökulman. Jännä, sillä ei se ole oikeastaan missään kohtaa hävinnyt; tuota kuitenkaan olettamatta. Stressiä en ole varsinaisesti kantanut asiasta, mutta jotenkin huomaan jonkinlaisen kellon tikittävän. Meillä on omat pohdintamme lapsettomuuspoliin yhteydessä ottamisesta, ja se toki tuntuu olevan vielä tosi kaukana ja samaan aikaan hurjan lähellä. Tiedämme toki, että meidän tapauksessa (PCO) luomusti raskautuminen on myös varsin mahdollista, mutta oma luottoni kehoani kohtaan on aika nolla. Tai ehkä 10%, sillä olenhan kuitenkin jo ollut raskaana, synnyttänyt ja pystyn ruokkimaan lapseni. Siitä iso kiitos keholleni. Sanotaan sitten 15%. Kuitenkin realistina olen suunnannut ajatuksia jo seuraaviin hoitoihin. Haluaisin jo tietää niistä, mutta en kuitenkaan lopettaa imetystä vielä. Saatan pyöritellä nyt ihan samoja ajatuksia, mitä ennenkin...
Mikä siinä onkin, että vuoden kohdalla sitä alkaa ehkä enemmän pohtimaan jatkoa... Ehkä se liittyy siihen, että oma tavoitteeni imetyksen suhteen on ollut ainakin vuosi... Tai että vauvavuosi tulee juuri täyteen... Tai sitten muuten vain on jotenkin herkillä oman kehonsa kanssa. Jänniä nipistelyjä on tuntunut taas, mutta vaikka en haluaisi miettiä niitä, niin toki joka kerta pieni toivo herää. Tapahtuisiko tässä siis jotain? Edes luomukuukautiset?

Onneksi arki ja muu elämä on sopivan vilkasta ja vaihtelevaa, että ihan tosiasiassa ei tällaisia pohdintoja koko ajan jaksa tai huvita miettiä. Ajankohtaisempaa on ollut lähinnä erilaiset hengelliset prosessit, pohdinnat ja kokemukset, asioiden jakamiset ja keskustelut, aloittamani Tunne lukkosi -kirja, kasvatukseen liittyvät pohdinnat ja aiemmin mainitsemani muutto. Mieluummin suuntaan siis ajatuksiani tällaisiin aiheisiin sen sijaan, että pohtisin oman kehoni hormonitoimintaa tai mahdollisia raskausoireita.