Tunteiden fortissimo

Jos tunteiden voimakkuuksia voisi kuvailla musiikin italiankielisin termein, voisin sanoa tunnemaailmassani tapahtuneen raskauden myötä crescendo ja nyt mennään jo fortissimossa. Uskoakseni kykenisin vielä forteenkin, mutta luulen, että paukkuja on vielä jäljellä. Toisin sanoen: olen kyennyt hillitsemään itseni joissakin tilanteissa.

Mitä tulee asiakaspalveluun, olen nykyään kovin tarkka sellaisesta.
Ollessamme Ruotsissa, marssin pois lähes tienoon ainoasta kahvilasta vain siksi, että pikkuriikkiset tuotteet olivat ylihinnoiteltuja, ketään ei tuntunut näkyvän paikalla ja kun näkyi, syyn palvelun viivästymiseen annettiin ymmärtää olevan meidän vikamme. Ja minähän en tuollaisesta maksaisi! Astelin pois kahvilasta mies vanavedessä, vaikka päässä jo lähes humisi ja nälkä oli kova. Kenties jostain ilmaantuisi kuin taikaiskusta toinen kahvila.

Asunnonvälittäjämme kanssa olen ehtinyt jo ottaa yhteen. Olin juuriani myöten loukkaantunut, sillä olin työskennellyt monta tuntia hänen toiveidensa mukaisesti (vain saadakseni aikaan kotiimme kätketyn kaaoksen). Kotiin reissusta tultuamme, kun kuvaus oli käyty tekemässä, meitä odotti järkytys. Paljon pieniä asioita, mutta yhdessä vaikutelma oli suuri: monia tavaroita oli siirrelty ja/tai piilotettu ja sotku tuntui olevan paljon aiempaa suurempi. Tuntui, kuin kotiamme ei olisi lainkaan kunnioitettu. Muotoilin asiallisen viestin tästä harmistumisesta. Kuulemma kuitenkin välittäjä oli itse tehnyt kuvaajan kanssa ison työn, ja "odottakaas, kun näette kuvat; niistä tulee upeita." Ilmeisesti vika oli taas minussa.
Nyt saamme kuulla pitkät selittelyt joka kerta, kun asioimme hänen kanssaan. No, kunhan vain asuntokaupat saadaan tehtyä; yritän sietää.

Isälläni tuntuu olevan jonkinlainen tarve vitsailla asioilla, joiden tietää ärsyttävän kuulijaa. Tällaisia ovat esimerkiksi erään henkilön tädittely (tämä itseasiassa opetettiin meille lapsena), minusta koko lapsuuteni ja nuoruuteni vitsailu ja nyt raskauden myötä tulleet kutsumanimet mamma, mami, mama tai kaikista ärsyttävin toivotus: voihan paksusti.Olen useita kertoja pyytänyt nätisti ja joskus myös hieman painavamminkin, että toivoisin, ettei minusta käytettäisi tuollaisia nimityksiä tai toivotettaisi tuollaista. Äiti on sen jo ymmärtänyt, ja hänkin tuntuu harmistuvan isän tokaisuista. Eilisiltana poikkesin heillä nopeasti patikointi- ja mökkireissun päätteeksi. Nopea reissuhan se ei meinannut olla; haluttiin kertoa kuulumisia ja totta kai ihmetellä ja ihastella vauvamahaa. Taustalla oli jo mieltäni painavia asioita, joten sellaiset tokaisut pikavisiitin lopuksi, kuin "nyt ei sitten saa juosta enää" ja "voihan paksusti", saivat minut itkun partaalle. Kykenin parahtamaan, että ei jooko tuollaista, ja lompsin pihalle ja kaasutin kotiin. Että kehtaakin! Mies oli kotona onneksi ymmärtäväinen ja piti sylissä niin kauan, kuin tarvitsin.

Kaiken huippuna oli tänäinen neuvolapsykologi, jonka aikana itkeä tihrustin ja paruin lähes koko ajan. Enkä edes tiennyt, miksi! (Osan syytä tiesin, mutta en kaikkea.) Seuraavaksi meninkin suuhygienistille jo valmiiksi itkuisena, ja lopulta hammaslääkäri pyyhki poskiani js korviani. Tunteet olivat vielä pinnassa, ja nähtävästi ikenet ovat nyt todella herkkinä. Puudutuksesta huolimatta hammaskiven poisto sattui. Tai sitten se oli vain koko paketti.

Oi tunteet. Diminuendo, kiitos.

Parisuhdeaikaa vauvaristeilyllä

Vuosia sitten mieheni sanoi vievänsä minut vauvaristeilylle, kun olisin raskaana. Kului monta vuotta, monta monituista vuotta, eikä tapahtunut mitään. Toki teimme molemmat tahoillamme sekä omia että yhteisiä reissuja, mutta jostain syystä juuri se vauvaristeily odotutti tuloaan. En ole kovin ahkera risteilyihminen, mutta toki tuossa olisi syvempää merkitystä, ja siksi sen todeksi tulemisella oli isompi merkitys.

Koitti aika, jolloin unelmamme alkoi elää, aloimme odottaa lasta. Jossain vaiheessa, kun alkuvaiheen sumusta ja oudoista oloista pääsi, tajusimme, että nyt yhteisellä lomalla voisimme toteuttaa tämän pienen haaveen. Kartoitin kuitenkin myös Euroopan mielenkiintoisia kaupunkeja lentoineen ja hotelleineen, listasin hintoja, tarjouksia, hintaeroja ja muita, kunnes ruksin kaikki yli ja naurahdin:
"Miksi emme vain pysyttelisi ensimmäisessä ideassa?"
Niin sitten vertailimme Viking Linen ja Silja Linen risteilyjä ja päädyimme ensimmäiseen. Vaikkakin kovin romanttista tunnelmaa ei ehkä kerrossängyistä saisi.. 😏

Reissu alkoi sillä, että olin edeltävästi yrittänyt toteuttaa asunnonvälittäjän toiveita kotimme suhteen. Laitoimme asuntomme nimittäin myyntiin, ja ollessamme vielä pois kotoa hän kävisi ottamassa kuvat. Niinpä siivosin, puunasin, kiillotin, piilotin, istutin, kastelin, asettelin, silitin, mallailin, mittailin, kätkin, tyhjensin, siirtelin, peittelin, tuuletin, ja puhisin maanantai-illan ja tiistai-aamun. En todellakaan tule tekemään kaikkea tuota näyttöjä varten, mutta ilmeisesti kuvia varten oli hyvä saada koti näyttämään vähemmän siltä, kuin siellä asuisi kukaan (mutkat suoriksi -selitys). Ärsytti, vaikka osa totta kai oli hyviäkin juttuja (kuten kesäkukkien hankkiminen ja istuttaminen, joka vain oli jäänyt tekemättä). Purin väsymystäni ja ärsyyntymistäni mieheen istuessamme linja-autopysäkillä. Onneksi asia saatiin puhuttua, ja oli aika kääntää mieli lomamoodiin.

Risteilymme kohokohtia olivat ruokailut (heh, ruoka aina mielessä) ja ehdottomasti noin 5,5 tunnin oleskelu Tukholmassa. Olimme päättäneet käydä tutkimassa tuota naapurimaan pääkaupunkia rennolla asenteella; joku määränpää ja muuten mukavaa kuljeskelua (ja oma vaatim...toiveeni oli saada ruotsalaista jäätelöä). Ruoka totta kai oli laivalla hyvää, joskin huomasin alkupalojen kohdalla joutuvani ohittamaan melko monta lajiketta raskauden vuoksi välteltävien ainesosien vuoksi. Toinen syy oli sitten vain ihan vain pähkinäallergia, mutta se ei ollut suuri murhe. Kolmanneksi nauroin, että vaikka en suuri alkoholin kuluttaja olekaan, niin nyt vähän harmitti se, etten voisi ottaa valkoviiniä ruoalla enkä valita illalla coctailia! Buffet-aamiaiset sitten ovat vain oma juttunsa. Ihanaa. Pyrin välttämään kummassakin tapauksessa ähkyä, mutta onhan jokin ravintolassa syömisessä aika kiehtovaa ja rentouttavaa.

Tukholma avautui eteemme oikein aurinkoisena ja kesäisenä. Jouduin pian riisumaan pois neuletakkini, jota en sittemmin enää pukenutkaan päälleni. Kuljimme koko päivän jalkaisin, ja mikäs tuossa oli kulkea. Reittimme kulki meren vierellä, puistoteitä pitkin, päivästä nauttien. Kävimme katsomassa Nordiska Museetin (Pohjoismaista kertovan museon) ja aikomuksenamme oli käydä myös Junibackenissa (minun toiveesta) tai Poliisimuseossa. Nordiska Museet oli mukava läpileikkaus aiheesta toiseen ja siellä olisi saanut vierähtämään enemmänkin aikaa. Junibackenissa päädyimme käymään sitten lasten kanssa ja Poliisimuseon aikana olimme niin nälkäisiä, että totesimme etsivämme ensin syötävää. Tässä vaiheessa perinteisesti kaikki ruokaa muistuttava katoaa silmistämme, joten sitä sai oikein etsiä. Sittemmin Poliisimuseo vaikutti enemmän lasten paikalta, joten jatkoimme matkaa puiston poikki kohti Gamla stania. Tulipa sitäkin nähtyä hieman, ja se riitti. Onhan vanha kaupunki kaunis, ei siinä mitään. Mutta halusimme kerrankin nähdä jotain muuta, ja ainakin muuta kuin turistikauppoja ja kahviloita. Ja tulipa toiveenikin toteuduttua! Sain tötterön suussa sulavaa kahvisuklaan makuista Sia-merkkistä jäätelöä. Nam nam. Ja niin oli aika palata takaisin laivaan. Harmittihan se, että aikaa oli niin vähän, vaikka olihan se tiedossa. Jo aiemmin mielessä pyörinyt ajatus tulla Tukholmaan pidemmäksi aikaa vahvistui.

Laivamatkan aikana tein uudenlaisen "esiintulon". Sain ystävältäni äitiyshousuja, ja niistä yhdet pääsivät mukaan, sekä nettikirppikseltä ostamani t-paita. Kuinka mukavalta vaatteet tuntuivatkaan! Mihinkään ei kiristänyt, puristanut, eikä ahdistanut. Vaatteet vain solahtivat päälle. Katsoin itseäni hytin peilistä. Oho.Onko mahani noin iso? Mietiskelin voivatko vaatteet lisätä tuota vaikutelmaa, vai oliko maha todella kasvanut? Arvailuille ei taatusti jäänyt varaa, ja sen ainakin monet kanssaristeilijät laittoivat merkille. Toisena iltana olisi tehnyt mieli sanoa pöydän toisella puolella istuville ikärouville, että coctailini on oikeasti vain mehua ja kivennäisvettä.

Vauvaristeily meni siis oikein mukavasti. Se antoi meille tilaa ja aikaa olla vain yhdessä, ilman mitään ylimääräisiä häiriötekijöitä (kuten kännykät, netti, tv, kotihommat, lenkkeily, ulkoilu ja muut ihmiset) lukuunottamatta joitakin meistä riippumattomia asioita (nälkä, väsymys, huonot sängyt). Meillä oli aikaa jutella, istua lähekkäin, puhua meistä, vauvasta, raskaudesta, höpötellä ihan muita vain. Kaikki meni aika mallikkaasti ja paremmin, kuin olin ajatellut (eipä minulla ollutkaan odotuksia, kun en tiennyt, mitä vauvaristeilyllä tehtäisi). Tukholma näytti minulle ensi kertaa aurinkoista puoltaan, ja pääsimme molemmat lomamoodiin.Sitä meinasi hieman laimentaa paluumme kotiin, jossa tavarat olivat huiskin haiskin. Välittäjä oli käynyt ottamassa kuvat, mutta myös sekoittanut tavaroita laittamatta niitä takaisin paikoilleen. Jos omat etukäteisvalmisteluni olivat ärsyttäneet, niin nyt ärsytti tuplasti. Laitoin hänelle asiasta viestiä (en tosin noilla sanoin), ja nappasin suuhun laivalta ostettua uutta Fazer Domino -suklaata.
No, eiköhän kaikki järjesty.

Ensi yönä saa nukkua ilman moottorin hurinaa ja käydä aamulla buffetin sijaan parvekkeelle aamupuurolle. Ei hullumpaa sekään. Mutta kuinka kiva mieli.
Pääsimme vauvaristeilylle. Ja vain siksi, että meille tulee vauva.

Sykkeitä ja sukkapuikkoja

Aurinko paistoi ja samanlainen oli mielikin suunnatessani eilen lenkille. Olin jo tovin aikaa haikaillut juoksulenkille, mutta nyt vasta tuntui siltä, että voisin fyysisestikin toteuttaa pienen haaveeni. Koska tämän vuoden juoksutreenit voi laskea kahden käden sormin, oli jo sen vuoksi otettava rauhallisesti. Yleensä käyn juoksemassa noin kolme kertaa viikossa, joten en luonnollisestikaan voinut pyrkiä samaan vauhtiin. Askel toisensa perään lensi. Samalla, kun koira nuuhki ympärillään olevia mielenkiintoisia tuoksuja minä intoilin vain eteenpäin nauttien pienestäkin vauhdin hurmasta ja kropan lämpiämisestä. Jatkoimme eteenpäin, vielä ja vielä ja vielä, kunnes käännyimme takaisin päin. Olo oli edelleen hyvä. Iloitsin luonnon keskellä hölkkäämisestä, iloitsin auringosta, kesästä, tuoksuista, perhosista ja siitä tunteesta, joka vartalossa oli. Minä pystyin taas!

Lenkki läheni loppuaan. Kyllähän sen kasvaneen mahan huomasi juostessa, mutta se ei tehnyt pahaa. Sen sijaan aloin tuntemaan jonkinlaista repivää kipua nivusissa. Ensin hiukan vasemmassa, sitten myös oikeassa. Jatkoin sinnikkäästi eteenpäin ajatellen olon helpottuvan. Askeleet ja liikkeet kävivät kivuliaammiksi, loppumatkaa tuntui olevan vielä kamalasti jäljellä. Lopulta oli pakko hiljentää kävelytahtiin, verryteltävä ja ravisteltava jalkoja. Mikä niihin oikein iski? Kävelin jonkin aikaa, koira ei heti tajunnut vauhdin hidastumista, kunnes flexi kiristi. Halusin vielä yrittää, mutta nivusia repi vielä kamalammin, ja vasen jalka hädin tuskin nousi. No jopas! Kävelin loppumatkan kotiin ja peseydyin. Ehkä olo tästä vielä helpottuisi.

Hetken paikallaan istumisen jälkeen nousin ylös ja tahtomattani parahdin. Auts! Nyt sattui oikein todella! Kuin joku olisi tuikannut sukkapuikon vasempaan nivuseen! Tunsin myös kipuilua alaselässä.
Järkeilin tämän olevan nyt jotain raskausjuttuja, ja pohdintani vahvistuivat pikaisen googlettelun myötä. Liitoskipuja?
Tosin vastaani tuli kertomuksia laidasta laitaan; todella kipeistä ja pyörätulikuntoisista liikunnan avulla oloaan helpottaneihin. Joillakin kivut kestivät hetken aikaa, toisilla ne jatkuivat vielä pitkään synnytyksen jälkeen.
Vaikka se ei kenenkään omasta päätöksestä olekaan kiinni minkä vointinen on, niin itse halusin vakaasti uskoa liikunnan parantavaan voimaan.
Mieltä helpotti ilta mökillä puusaunan löylyissä. Pulahdin järvessäkin, vaikka ehdin jo miettiä, kykenenkö nousemaan ylös tai saanko harjoitussupistuksia.

Uusi päivä valkeni. Rappusten konkkaaminen sujui jo hieman paremmin edellisen päivän vahvan puolieron sijaan. Kävin aamulla salilla kuntoutusmielessä, tein liikkeitä, jotka tuntuivat hyviltä, ja jotka stimuloivat sopivasti vasenta nivusta, siis sitä jäljellä olevaa isompaa kipukohtaa.

Jatkoin iltaisia pohdintojani syketasosta. Minä en ollut koskaan käyttänyt sykemittaria, mutta mistä tietäisin, ettei syketasoni nousisi himmailuista huolimatta yli 150? Ehkä nämä pohdinnat saivat pontta törmättyäni lauseeseen "sikiö ei saa tarpeeksi happea, jos syke on pitkään yli 150". Ääk. Ilmeisesti kansalliset ohjeet painottavat tätä rajaa kunnolla vasta rv 25 kohdalla. Suomessa liikunta-ohjeet ovat ymmärrykseni mukaan ristiriitaisia ja epämääräisiä.

Mutta sykemittari, voisiko se männävuosien pohdintojen jälkeen olla vihdoin ajankohtainen? Tätä täytyy harkita. Siis olettaen, että pääsen jumeistani eroon.

Varjopuolia

"Älä nyt niiden juttuja mieti," tokaisi mieheni eilen kerrottuani joistakin saamista mahakommenteista.
Tai oikeastaan yhdestä. Yksihän se oikeasti vain oli, eikä pitäisi merkitä yhtään mitään.
Kätilöksi opiskeleva kollegani tokaisi eilen aamulla (huom. minulla oli takana huonosti nukutun yö ja edessä tuplavuoro):
"Onpa sun maha jo tosi iso! Siis viikkoihin nähden! Niin iso!"
Öh. Anteeksi nyt vain. Kyse on on kuitenkin minun mahastani, ja toivon ehkä hiukan korrektiutta sen hmm.. kommentoinnissa ja käsittelyssä (hieman ehkä herätti outoa oloa, kun siihen käytiin edellisenä päivänä käsiksi).
Ei kai se nyt niiiiiiiiin iso voinut olla. Moni myös on sanonut, että maha näkyy jo lisäten siihen pienen (??) kokoni, jonka vuoksi asia on niin.

Huomaan myös ajatusteni vääristyneen sen suhteen, mitä kaikkea synnytyksessä ja vauvan terveydessä tapahtua. Tarvitsisin luultavasti tilastoja silmäiltäväksi, jotta näkisin, kuinka moni synnytys todellisuudessa menee hyvin ja kuinka pieni osa vastasyntyneistä lopulta joutuu keskolaan. Ammattini puolesta mieleni taustalla saattaa pyöriä ajatus siitä, että monella lapsella on tai tulee olemaan jotain neurologista, aineenvaihdunnallista, rakenteellista, hematologista, sydän- tai keuhkoperäistä tai muuten vain jotain suurta ongelmaa. Järki sanoo, että näin ei todellakaan ole.
Eilen menin vahingossa hankaloittamaan oloani lueskelemalla Kevyt-yhdistyksen lehtisiä, joissa kerrottiin pikkukeskosten hyvinkin rankoista aluista. Havahduin laskeskelemaan viikkoja siihen, että vauvamme voisi selvitä, jos päättäisi ottaa osaa kesään. 2 kuukauden päästä. Kahden kuukauden päästä vauvalla olisi teoreettiset mahdollisuudet pärjätä, jos vain yhtään osoittaisi hengitysyrityksiä. Mieleeni humahtavat hengityslaitteet, cpapit, korkeavirtaushappiviikset, nenämahaletkut, iv-nutritiot, -antibiootit, keskoskaapit, ekg-lätkät, kenguruhoidot sekä se pieni punainen kissanpennun kokoinen punainen ihmislapsi. Niin täydellinen, mutta vielä niin raakile.

Liikaa ei kannata miettiä. Ja en nyt oikeasti stressaa tuollaisia asioita, mutta tottahan ne näyttävät ja kuulostavat suuremmilta, kun ne puhuu tai kirjoittaa auki. Ehkä hellin vain ajatusta siitä pienestä voimakkaasta jumpparista, joka pyörii kohdussani. Voisin kipaista hakemassa postiin tulleita paketteja, joissa on nettikirppiksiltä ostamiani äitiysvaatteita. Oi jee.

P.S. Vuonna 2017 Suomessa syntyi 50 321 lasta. Jos yritän hahmottaa määrää alueemme sairaalaan (ja siitä minulla on jonkinlainen ajatus) ja edelleen lisähoitoa tarvitsevien määrää, niin kyse on oikeasti aika pienestä luvusta. Noin niin kuin suunnilleen.

Kukas se siellä hipsuttelee!

Työt ovat jälleen alkaneet.
Pari ensimmäistä päivää menivät vähän hitaalla käyden, ja jotenkin työarki ja osaston tietyt jutut painoivat entisestään.
Eilen istuskelin kanslian tuolilla vilkuillen välillä monitoriin hoidokkini vitaaliarvoja arvioiden, kunnes havahduin yhtäkkiä. Mitä mitä? Mitä tuolla alavatsassa tuntui? Aivan kuin... kyllä.. se oli varmasti... sitä hipsuttelua!😍 Aivan totta; ihan kuin vauva siellä olisi hipsutellut kohdun seinää, ja tunsin sellaista pientä, hentoista..niin: hipsuttelua.
Hellin ajatusta koko pitkältä tuntuvan aamuvuoron.
Ajatella. Vauvamme on jo niin iso!
Lähdin illalla jälleen pyöräilemään todeten miehelle, kuinka ihanaa on, kun ei ole mihinkään kiire. Niinpä koko reissuun hujahtikin yhtäkkiä 3,5 tuntia. Hups.

Parina menneenä päivänä olen havahtunut siihen, että vauvamaha alkaa ihan oikeasti näkyä. Olen saanut valtavasti kommentteja nykyisiltä ja entisiltä kollegoiltani . Eräskin kävi aamulla ihan taputtelemaan sitä, sillä niin söpö se kuulemma oli. Aika hassua, että minun mahaani käydään käsiksi. Siis sitä, johon minulla on ollut aiemmin hiukan vaikea suhtautuminen. Toisaalta on onni, että ihmisten onnittelut ja ilostumiset uutisesta ovat tapahtuneet samoihin aikoihin kun olen seikkaillut nettikirppiksillä. On hauskaa ajatella raskautta jo niin pitkälle, että todella alan tarvitsemaan uusia vaatteita. (No, niinkin pitkälle, kuin nyt.) Tänään hihkuin innosta, kun postilaatikosta löytyi ensimmäinen paketti. Paita oli söpö, ja noh... ehkä makuuni hiukan liian tiukka, mutta toisaalta ehkä kyse on vain sittenkin minusta ja siitä, että minun tulee nyt tottua näkyvään vauvamahaani. On se oikeasti aika söpöä.

Ja sitten joku hipsuttelee taas. On tämä aika hauskaa. Vilkaisen kelloa ja hymähdän. Senkin haahuilija ja unohtuja. Mikä ihme se on, että väsyttää, jos jään aina kupastamaan myöhään ennen aamu- tai tuplavuoroa?

(Töistä puheenollen: olen saanut työporukan avuliaisuuden vuoksi vapautuksen yövuoroista ja tuplavuorojakin ole vähentänyt kahdesta yhteen (kolmessa viikossa). Tuntuu ihan hyvältä.)

Lapsettomien lauantai ja ensimmäinen äitienpäivä

Menneellä viikolla Lapsettomien yhdistys Simpukka on järjestänyt teemaviikon lapsettomuudesta. Lauantaina vietettiin Lapsettomien lauantaita, jota olen edeltävinä vuosina muistanut erilaisin tunnelmin. Pari vuotta sitten koin päivän omakseni ja tavallaan surin ja voimaannuin. Vuosi sitten taas olin täynnä paljon muuta iloa, ja koko lapsi-asia tuntui kovin kaukaiselta. Silti tuntui - kuten tänäkin vuonna - että koska asia on koskettanut ja koskettaa minua ja niin monia muita edelleenkin, haluan tuoda sitä esille. En ehkä banderollein, mutta some, oi some. Mutta olihan tämän vuotinen ehdottomasti erityisin lapsettomien lauantai! Ihan eri sfääreissä, suorastaan. Ja sitten en siltikään niin kovin kaukana.
No, kerrottakoon, että päivä alkoi jo kello 2, kun päivää (tiimillä järjestämäni tapahtuman koordinointia ja puuhailua) olisi ollut vielä 20 tuntia edessä, olo alkoi olla taas aika tuskainen. Toisaalta taas yölliset valvoskelut ja mietiskelyt ("kolisteliko yläkerrassa hiiri? Miksi mies taas kuorsaa? Miksi minä en nuku? Äh, on huono olo ja nälkä...") huvittivat, sillä toisaalta parempi nauraa kuin marmattaa. Saatuani pikkupuheeni aivot narikassa suunniteltua ja pakattua viimeiset kamppeet tajusin, etten ollut uhrannut ajatuksen muruakaan vaatteille - siis sinne +26 asteen keliin! Tulinpa vain todenneeksi, että hädin tuskin vaatekaappini uumenista löytyi edes päälle mahtuvaa ja laitettavaa.
Päivä itsessään oli tosi mukava. Norsupallon jouduin keskeyttämään melko nopeasti, sillä juokseminen ei tuntunut kovin hyvältä. Myöskään himmailu ei ollut minulle vaihtoehtona. Mutta paljon aurinkoa, ihania ihmisiä, puhuttelevia hetkiä, mainioita keskusteluja, hauskoja ulkopelejä, hyviä syötäviä, vahvistumista ja toisaalta myös hengähtämistä monen kuukauden suunnitteluprojektin hyvästä päätöksestä. Me teimme sen taas!

Koitti äitienpäivä. Mies oli jo viikkoja aiemmin puhellut haluavansa viettää äitienpäivää. Niinpä odotin mielenkiinnolla, mitä päivä tulisi sisältämään. Mies toi minulle ihastuttavan kukkakimpun ja vei minut ruoan jälkeen jäätelölle. Olimme kartoittaneet paikallisia äitienpäivälounaita, mutta hintojen hulppeus lähinnä huvitti. Emme todellakaan menisi maksamaan niin paljon yhdestä lounaasta!
Kävin päivällä hiukan pyöräilemässä ennen vanhempieni tuloa kylään. Olimme halunneet kutsua heidät luoksemme, jotta äidin ei tarvitsisi tehdä mitään. Mutta kuinka ollakaan, hän se tahtoi leipoa kakun minulle. Olihan se melkoista! Hauskaa kahvitella parvekkeella; olin leiponut suolaisen piiraan ja äitini suussa sulavan kakun. Ja totta kai heti alkuun he päivittelivät, että vatsani on jälleen kasvanut. En tiedä, voiko kasvua todella tapahtua parissa päivässä, vai tekivätkö vaatteet tuon vaikutelman.
Ei se minua haittaa, että mahaani kommentoidaan. Minusta se alkaa jo valokuvien perusteella todella näyttämään enemmän vauvamahalta kuin joltain herkuttelumahalta, joten mieluummin näin.

Seuraava yö jännitti. Kuinka osaisin syödä riittävästi klo 20:15 alkavaa paastoa varten? Olimmehan kuitenkin kahvitelleet klo 18, ja tiesin, ettei pelkällä kakulla ja suolaisella piirakalla jakseta klo 8:15 asti. Ei auttanut, kuin varmuuden vuoksi vetää vielä iltapalaa, sillä niin paljon "pelkäsin" yöllistä valvomista ja huonoa oloa. Valvoskelin lopulta kyllä (nyt ihan oikeasti hiirenkin vuoksi), mutta onneksi painajaiset eivät jättäneet huonoa oloa. Olin nimittäin menossa sokerirasitukseen, joka minun tapauksessani jouduttiin tekemään siksi, että lähisuvussani on kakkostyypin diabetesta ja minulla on PCO. Kaikki meni lopulta ihan hyvin. Join 0-näytteidenoton jälkeen litkua, joka maistui siltä, että sprite-limsaan olisi lipsahtanut tuplamäärä sokeria. Sitten kipitin neuvolaan juttelemaan (ja itkemään) terveydenhoitajalle asioitani. Kävin välillä 1-näytteillä, palasin ja jatkoimme juttua. Lopulta sovimme, että menen tällä viikolla kokeilemaan töitä ja tulen uudelleen neuvolaan viikon päästä. Palasin vielä 2-näytteille ja sain lopulta mennä aamupalalle.


Olo on neuvolakäynnin ja oikeastaan myös viikonlopun tapahtumien jälkeen paljon parempi kuin aiemmin. Toki nukkuminen vaikuttaa merkittävästi, mutta huomaan liukuvani vihdoin takaisin vauvakuplaan.  Olo on helpottunut, vaikka toki paljon täytyy vielä työstää. Mutta ainakin olen päässyt hyvään vauhtiin ja vauvakin se siellä kovasti pyöri ja hyöri. Ainakin sen perusteella, kuinka hankala oli taas löytää sydänäänet neuvolan dopplerilla.
Lisäksi olen päässyt nettikirppisten maailmaan, ja jos vielä eilen tuskailin vaatepulmaa ja mistä voisin saada maltillisen hintaisia ja vielä kivoja vaatteita, niin tänäänpä olen pistänyt tuulemaan. Voihan olla, että moni vaatteista ei edes istu minulle, mutta sitä ei voi tietää ennen kokeilemista. Innostuin myös liittymään erilaisiin nettiryhmiin eri aihepiireistä liittyen vauvoihin ja raskauteen, synnytykseen ja kantovälineisiin. Mieluummin näin, kuin se, että olen vain alakuloinen ja surullinen. Haluan intoilla raskaudesta! Oli surullista kuulla, kuinka terveydenhoitaja toisti minun harmini. Hän oli juuri pohtinut, että voisiko sitä hyväksyä, että nautin raskaudesta "riittävästi". Että tällä kertaa raskaus oli tällaista, kuin se minulla on.
Sanoin surullisena, että kun olisin halunnut nauttia raskaudesta. Ei kyse ollut siitä, että raskaudesta pitäisi nauttia, vaan haluamisesta ja toiveesta.
Ja mitä ihmettä? Vain muutama tunti myöhemmin viikkotolkulla vaivanneet solmut tuntuvat selviävän. Tai ehkä se oli tuo auringonpaahde, joka sulatti aivoni. Jee.
Kai se sama paahde vaikutti siihenkin, että olin koko ajan elänyt niin, että tänäisen iltavuoron jälkeen olin menossa huomenna toiseen iltaan. Kotona vasta kuulen mieheni kertomana, että minulla onkin aamuvuoro. Parempi tosin kuulla se tässä vaiheessa, eikä vasta aamulla...
Mutta ei tuon väliä; I´m back in the bubble!

Nukkumisen suuri vaikutus

Mikä ero olossa ja mielialassa voikaan olla, kun saa nukuttua edes hiukan paremmin! Hurrailin itsekseni herättyäni ensimmäisen kerran, että olo oli levännyt. Tilannetta ehkä vähän haittasi se, että kello oli vasta neljä, eikä uni tahtonut tulla enää. Nukkumisen ja heräilyn vaihtelu jatkui seitsemään, jolloin totesin olevan inhimillinen aika nousta. Jospa tänä aamuna pääsisi jo parvekkeelle!

Ja pääsihän sinne! Kiikutin innoissani puurokulhon ja kahvikupin parvekkeen pöydälle ja nautin aamun konsertista. Tätä olin kaivannut! Myönnettäköön, että melko pian kaivoin takin päälleni, mutta sain kuin sainkin aloittaa päiväni ulkona.

Aamukahvikippis
kesälle ja parvekeaamupalalle!

Kauppareissun jälkeen aloitin leipomisurakan. Olin tekemässä seuraavan päivän tapahtumaan sekä välipalaa että illan nyyttäreihin tarjottavaa. Jotenkin päättelin, että parinkymmenen hengen välipalalle ei yksinkertainen pullataikina riitä, joten tein vähän enemmän. Lopputuloksena meillä oli sitten tasot, lautaset ja pellit täynnä korvapuusteja - 95 kappaletta! Olisiko siinä riittävästi ristiäisiinkin?😁
Oli hauska leipoa, vaikka kyllähän tuo määrä nauratti. Onneksi pakastimeen mahtui, sain viedä lämpimäisiä myös naapureille ja myöhemmin ottaa evääksi pyöräretkelle. Tuskin ne ehtivät vanhenemaan.

Illalla lähdin vanhempieni kanssa pyöräilemään. Olikin ihmettä, että isä painoi aika kovaakin vauhtia, vaikka muistutteli välillä hymyssä suin, että pitää välillä hiljentää, sillä joukossa on odottava äiti. Sain nähdä uusia kivoja paikkoja, aurinko paistoi lämpimästi ja talviteloilta kaivettu pyörä kulki mallikkaasti. Oli hauska viettää kahvihetkeä niemen nokassa katsellen kimmeltävää järveä. Juttu luisti niin vauvasta väsymykseeni, vanhempien harrastuksista sukulaisiimme. Tuntui, että he halusivat todella kuulla, miten voimme ja voin. Mukava tunne.
Pyöräily teki kaikin puolin hyvää. Nyt tottumaton kankku vain ihmettelee tuota pyörän satulalla istumista 35 kilometrin jälkeen.
Jännä myös huomata isän ottamista kuvista, että kyllähän se vauvamaha alkaa sieltä jo näkyä!😍

Oloa on myös helpottanut vauvasta, tulevista haaveista ja tekemisistä puhuminen. Myös se, että isä puhui koko ajan meitä olevan neljä ja liittävän vauvan aina mukaan puuhiimme, tuntui mukavalta. Lähtiessämme eri teille vanhempani halasivat minua ja toivottivat hauskaa päivää huomiselle.
"Ota huomenna vähän rauhallisemmin. Jos jättäisit sen norsupallon väliin," äiti huolehti.
"Nyt on niin kallis ja arvokas kyytiläinen matkassa."

Mieli on onnellinen ja olo raukea. Tuntuu enemmän omalta itseltä kuin aikoihin. Väsymyksen sumuverho ei hämärrä oloa samalla tavoin, kuin yleensä. Mielialakin on minun, enkä ole vähän väliä tiuskaisemassa jostain pienestä. Tätä lisää.

Hyvä ruoka, seura ja ympäristö = parempi mieli

Jos minulla olisi lääkedosetti, voisin laittaa vähintään viiden päivän lokeroon pikkulapun, jossa lukisi: "mene luontoon, mieluummin patikoimaan!".
Olin eilisaamuna vielä melko allapäin neuvolan toiminnasta ja oikeastaan koko tilanteesta. Itketti, ja tuumasin, että parvekkeen peseminen saa nyt siirtyä. Aamupalan syötyäni nappasin koiran mukaan ja lähdimme metsään. Mitä kauemmas liikenteen hälystä pääsimme, keskemmälle luontoon, lintujen sirkutukseen, puron solinaan ja auringon säteisiin aloin hengittää vapaammin. Jatkoin vain eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin, kunnes oli lopulta vain käännyttävä takaisin. Olisin voinut jatkaa tuntikausia, mutta tiesin päivän tulevat aikataulut (ja sen, että minulle voisi iskeä nälkä), joten eihän siinä muu auttanut.
Mutta kuinka hoitavalta tuntuikaan olla luonnon keskellä, metsän siimeksessä! Olkoonkin, että välillä kyyneleet valuivat noroina poskiani pitkin itkiessäni tilannetta. Tajusin, että kaikki ei taida olla kunnossa, sillä mistä tämä jatkuva surumielisyys, itkuisuus ja unettomuus oikein johtuvat. Kävin läpi mielessäni aamulla kirjoittamaani palautetta alueemme sosiaali- ja terveydenhoitopalveluille, neuvolaamme osoitettuna. Päädyin soittamaan neuvolaan vielä tänään. Mielen perukoilla ahdisti myös ensi viikolla jatkuvat työt tässä kunnossa.

Kumma kyllä, en ole juurikaan kyseenalaistanut lapsettomuusvuosien aikana kokemuksiamme. En ole oikeastaan huutanut metsään kysymyksiä, että miksi juuri meille tapahtui näin. Jostain syystä olen aluksi vain syyttänyt raskaasti itseäni, ja sittemmin pyrkinyt löytämään muuta tarkoitusta elämälle. Yrittänyt oppia elämästä ja kiemuroista. Mutta nyt en kyennyt noin tyyneen suhtautumiseen, ja talloin pitkin polkuja puiden juurakoita varoen, nyyhkien tilannettamme ja pyöritellen mielessäni, että tämä tuntuu jo liian kohtuuttomalta. Miksi näin kävi?! Miksi olen niin surullinen ja apea koko ajan? Miksi en voi nauttia raskaudesta? Soitin neuvolaan soittoajalla. Puhelun aikana tilanne tuntui helpottavan, vaikka ymmärrettävästi terveydenhoitaja ei voikaan kuin pahoitella kollegojensa puolesta, vaikka olimme molemmat samaa mieltä siitä, että tuskin kukaan on tarkoittanut pahaa. Onnekseni terveydenhoitaja kysyi lempeästi, haluaisinko tulla käymään uudestaan maanantaina.

Illan meno (Mamma Mia -musikaali!💜💜) vei julkisilla liikkumisineen todella pitkään, joten pääsin nukkumaan vasta klo 1. Vähän harmitti jo se, että aamulla olisi varhainen herääminen ja valmistelut koko päivän kestävään menoon.

Mutta kuinka mieli ja olo voivatkaan muuttua! Kyseessä oli entisten työkavereideni retkiporukan kevätretki. Nämä ovat olleet aina ihania ja rentouttavia päiviä monin tavoin, ja omia retkeilytaitoja on ollut kiva päästä kehittämään partiotaustalaisten kanssaretkeilijöiden kanssa. On ollut mukava saada tutustua näihin naisiin muutenkin, ei vain työasioista puhuen. Sää näytti parhaintaan, ja olikin ilo lähteä suuntaamaan reitille auringon lämmittäessä niin paljon, takki oli pian riisuttava. Koirani yritti pinkoa, minkä vain pääsi; mielenkiintoisia hajuja oli joka suunnassa. Juttu luisti, ja oli mukava päästä keventämään mieltä puolin ja toisin. Kevensi oloa.
Koitti evästauko, ja tottunein ottein ryhdyimme nuotion sytyttämiseen ja jälkiruoan valmisteluun. Vuosien varrella olemme kokeilleet ties minkälaisia nuotioherkkuja, ja tällä kertaa vuorossa oli minulle jälleen uusi kokeilu: appelsiiniin tehty suklaakakku. Oi nam.
Ruoka maistuu aina paremmalta ulkona, siitä nyt vain ei pääse mihinkään. Nuotiolla grillatut eväsleivät, makkarat ja huippuna kielen vievät jälkiruoat kera nokipannukahvin. Voiko ihminen muuta kaivata, kuin ihanan luonnon, reippailua, hyvää seuraa ja maittavaa ruokaa?

Retki oli oivallinen avaus patikointikaudelleni, ja olin jo intoa täynnä suunnittelemassa uutta reissua. Ihan parastahan olisi saada seuraa, mutta ainakin koira olisi lähtijäksi. Minun on lisäksi priorisoitava hommiani, sillä osittain järjestämääni leiripäivään on vielä paljon valmisteltavaa. Ja kasvimaa odottaa edelleen istutuksia... ja siivotakin pitäisi... ehkä katsoa vihdoin äitiysvaatteita...
Kesälle pyrin mahduttamaan mahdollisimman paljon päivä- ja miksei myös lyhyitä yöpymisretkiä. Olin ollut aikeissa lähteä elokuussa Lappiin, mutta sattuneesta syystä minua ei päästetä rinkan kanssa viikoksi maastoon... Onneksi on muitakin keinoja retkeillä.

Mitä, jos kaikki onkin yhtä suurta huijausta?

Ikuisuusprojektimme Omakotitalo sai jatkoa eilen käydessämme katsomassa erästä taloa. Se täytti maaseutumiljöötä lukuunottamatta käytännössä kaikki, mistä olen unelmoinut ja mitä olen toivonut etenkin nyt. Oli terassit, kuraeteiset, isot pihat ja sopivasti tilaa. Olin myyty. Pystyin näkemään jo vauvan nukkumassa päiväunillaan rattaissa terassilla, ja pystyin kurkkimaan häntä ikkunasta silloin tällöin. Kitkin jo mielikuvissani rikkaruohoja kasvimaalta lasten (huom monikko) leikkiessä lähimetsässä. Muutama muukin perhe taisi visioida omia perhejuttujaan samassa talossa. Saa nähdä. Jos talo on tarkoitettu meille, niin asiat järjestyvät.
Tänään kuitenkin - turhauduttuani huonoon yöhön - sain ryhdyttyä puuhaan ja tein innoissani pihahommia. Haravoin meidän ja seinänaapurimme etupihaa, siirryin sitten takapihalle silmäillen samalla lavakasvimaitani. Hmm.. Mitähän niihin tänä vuonna kylväisi? Mietin tyytyväisenä, että vaikka tulevaisuudesta ja asuntomme tai mahdollisen uuden talon kohtalosta emme tiedäkään, niin tässä aion ainakin yrittää nauttia niistä hyvistä puolista, joita on. Aion vielä kerätä satoa ja kenties vielä syksyn tullen puolukoita mäntyjen katveesta. Sen sijaan en vain villeimmällä mielikuvituksellakaan saanut keksittyä mitään ratkaisua rattaiden sijainnille (ulkona tai sisällä), tai muutamalle muulle minua kovasti häirinneelle asialle.
Luotan asioiden järjestyvän. Silloin on ihanampi mietiskellä vauva-arkea, tulevia vesivärihetkiä taaperon kanssa, piparipuuhailuja leikki-ikäisen seurassa tai lapsen kanssa hassutteluja arjen keskellä.

Sitten on taas niitä hetkiä, jolloin koen olevani täysin turha. Meitä ei huoli kukaan, eikä meitä ota kukaan todesta. Koko raskaus on vain yhtä suurta huijausta, josta me vain emme tiedä. Muut vain leikkivät mieliksemme sitä hetken aikaa. Meille oli varattu tänään neuvola, mutta emme vieläkään tiedä sen tarkoitusta. Minulle ole varattu ihmettelyistäni huolimatta lääkäri (ilmeisesti vuodon vuoksi), mutta koko tilanne oli yhtä sähläystä. Oli tietokatkosta, epätietoutta, terveydenhoitaja kysyi kyllä kuulumisia, mutta ei tuntunut kuulevan vastauksiamme (jonka pääviesti oli, että minä en nuku). Sitten jatkettiin odottamista, kunnes pihalla ollut lääkäri kutsui meidät huoneeseen. Hän luki koneelta terveydenhoitajan kirjoittamia tietoja (lähinnä minun työstäni ja ivf-hoidosta). Oli asia mikä hyvänsä, niin hän tuntui ihmettelevän meidän siellä olemista. Jos kysyinkin jotain, lääkäri vaikutti häkeltyvän. Kuuntelimme sentään sydänääniä dopplerilla, mutta silloinkin tuntui, että lääkäri teki sen, "jotain tehdäkseen". Sitten lähdimme.
Terveydenhoitaja tuli vielä kysymään minulta, saimmeko sen, mitä tarvitsimme. Minun oli pakko kysyä, että en edes tiennyt, mitä käynniltä piti saada. Seuraavaa neuvolaakaan emme saaneet taaskaan varata (ks. kohta "meitä ei huoli kukaan").

Ahdisti. Ahdisti niin älyttömästi. Ahdisti sekin, että ahdisti, ja että olen jatkuvasti väsynyt, en nuku ja olen vain väsynyt ja sitten kaadan kaiken mieheni päälle. Meitä molempia turhautti neuvolakäynti. Miestäni ei edes huomioitu mitenkään. Painelimme kevään ensimmäisille jäätelöille, kuten olimme etukäteen sopineet. Tuntuiko jäätelökahvilan omistaja jotenkin aavistaneen tarvitsevan hiukan jotain hyvää, sillä pienet jäätelöpallomme olivat aivan eri koko luokkaa.

Ihmettelimme useaan kertaan, että miksi siihen, että me molemmat otimme puheeksi väsymykseni ja huonosti nukkumiseni, ei tartuttu lainkaan. Todettiin vain, että olisihan nyt hyvä kyllä saada nukutuksi ennen vauvan tuloa. Tai että onneksi minulla on kesäloma kohta tulossa.
En tiedä. Olenkohan vain liian reipas. Hävettää oman ammattikuntani puolesta.
Melkein toivoisin, että saisin käsiini neuvolan ja perhevalmennuksen käsikirjat, niin voisin hoitaa kaiken itse. Tehdä pissatestit ja ottaa verenpaineet. Kaikki.

Toisaalla sain kuulla iloisia uutisia. Samaa tahtia raskaana oleva ystäväni oli saanut käydä tänään oikein mukavalla neuvolakäynnillä. Hänelle oli annettu aikaa keskusteluun, ohjeistukseen, tukeen ja kerrottu myös perhevalmennuksesta. Käynti oli kestänyt kuulemma reilun tunnin (vrt. meidän 20min+ lähes saman mittainen odottelu). Olen iloinen ystäväni puolesta, mutta tilanne tuntuu vain niin epäreilulta.

Illalla tapasin ystäviä erään tiimipalaverin merkeissä. Normaalisti juttelen pirteästi kuulumisia ja osallistun aktiivisesti keskusteluun. Nyt en osannut kertoa kuin iloinneeni tänään haravoinnista. Ilta oli kuitenkin omasta väsymyksestä huolimatta mukava ja rento. Tuntui hyvältä olla tässä seurassa. Illan päätteeksi kävelin pienen matkan yhden heistä kanssa, ja sain purkaa sydäntäni. Kuin pato olisi auennut. Harmittihan se läjäyttää kaikki ikävyys, jota matkan varrella on ollut ja on, mutta ystäväni katsoi vain minua lempeästi ja kiitti minua asioiden jakamisesta. Hän ei soimannut minua lainkaan, vaan rohkaisi, että on täysin normaalia, että samaan aikaan on onnellinen ja väsynyt. Muista asioista hän toki oli pahoillaan, mutta koin saavani sydämeeni pienen laastarin.

Huomenna on taas uusi, kaunis päivä. Olkoon se uusi alku raskausviikko 15:lle (joka alkoi tänään).
Me olemme myös tässä yhdessä.

Liikkumisesta hyvää oloa

Jostain syystä minulle on kertynyt erilaisia lahjakortteja ja Smartum-seteleitä. Haluaisin käyttää ne ryhmäliikuntatunteihin, ja välillä meinaa iskeä jo hoppu, että ne eivät menisi hukkaan. Kotikunnassamme olen käynyt paikallisilla jumppatunneilla, mutta kesätauon alettua jo huhtikuun lopussa lihaskuntotreenit ovat jääneet salilla ja kotona puuhailuiksi. Tällä viikolla pääsin käymään kahtena peräkkäisenä päivänä eri paikoissa ja erilaisilla jumppatunneilla. Ensimmäisenä päivänä rohkenin ilmoittautua kolmelle tunnille. Ensin tanssittiin zumbaa. Jätin hypyt tekemättä ja pyrin ennakoimaan käännöksissä ja vartalon kierroissa. Liikesarjat olivat helppoja oppia, joka teki vieraammalle tunnille menemisen helpommaksi. Tanssiminen tuntui ihanalta! Hymyilin ajatukselle, että täällä me nyt tanssitaan Idun kanssa. Hän keinuu mukana, kun äiti tanssii sambaa ja cha-chata. Oli virkistävää tuntea vartalon lämpenevän tanssin askelluksissa, huomata lonkan jumituksen helpottavan, antaa sävelten ja rytmin viedä.
"Jokainen omalla tavallaan!", pirteä ohjaaja muistutti lempeästi nauttimaan tanssista ja musiikista. Ei sen niin väliä, vaikka askeleet eivät aina menneet mallin mukaan; pääasia, että oli liikkeessä ja teki sitä, mikä tuntui itsestä hyvältä.

Seuraavalla tunnilla treenattiin vatsa- ja pakaralihaksia. Ohjaaja vaihtui, ja kävin kysymässä häneltä vaihtoehtoisia liikkeitä mahdollisiin sellaisiin liikkeisiin, joita raskaana ollessa ei kannattaisi tehdä. Valitettavasti ohjaaja ei tuntunut olevan aivan kartalla, vaan lähinnä varmisteli minulta, oliko kyseessä pitkät vatsalihakset ja voinko lankuttaa. Muuten oli mukavaa ja tehokasta. Eri tavalla mukavaa. Sen verran pyrin huomioimaan tässä treenissä, että valitsin tavallista kevyempiä painoja ja en tähdännyt mahdollisimman kovaan suoritukseen. Vatsalihasliikkeissä kuulostelin oloani.
Viimeisellä tunnilla venyteltiin. Nauroin myöhemmin, että juuri tuo puolen tunnin venyttely oli sopiva minulle. Tekisihän se hyvää venytellä ja huoltaa kehoa, mutta eräällä "bodybalance"-tunnilla olen vilkuillut jo puolessa välissä kelloa kyllästyneenä. Nyt nautin kaikista venyttelyistä, rentoutuksista ja kehonhuolloista. Sitten oli aika lähteä kotiin mieli ja kroppa liikkuneena ja vetreytyneenä.

Seuraavana päivänä minun oli mahdollista käydä menojen välissä toisessa paikassa jumppatunnilla. Ongelma minulla on siis välimatka, ja siksi pyrin yhdistelemään menoja, enkä mieluummin lähde "vain" tunnin vuoksi ajamaan kaupunkiin. Tämä lähinnä ekologisista ja ajankäytöllisistä syistä, vaikka matka jääkin puoleen tuntiin suuntaansa.
Tällä kertaa vuorossa oli muokkaustunti, jossa sarjoja tehtiin tangolla ja irtopainoilla, käsipainoilla sekä oman kehon painolla. Jälleen kysyin ohjaajalta mainitsemaan myös vaihtoehtoisia liikkeitä, ja tällä kertaa koin saavani asiantuntevaa ohjausta. Kuinka kroppa nauttikaan lihaskuntotreenistä! Eihän se tekeminen ollut samanlaista kuin aiemmin, mutta eipä tuo mikään ihmekään ollut kevään rauhallisemmasta ja varovaisemmasta menosta johtuen, eikä minulla nytkään ollut mikään tarve alkaa revittelemään.
Hyvä tehdä niin, mikä tuntui hyvältä.

Ja hyvältä tuntui vielä seuraavana päivänä. Oikean pakaran-lonkan-reiden seudun jumitus ja kipu oli tiessään, ja ajattelen sen olevan vain jumppien ansiota. Olen viime aikoina alkanut lähes vahingossa kiinnittämään enemmän huomiota kehonhuoltoon, lämmittelyyn, jäähdyttelyyn, venyttelyyn, hierontaan ja käyttänyt sekä putkirullaa että faskiapalloa.
Mieli olisi halajanut tänäänkin taas jonnekin tunnille, mutta palauttava (joskin pitkä) kävelylenkki kera ihanan ystäväni ja koiraseurueen kanssa kauniissa keväisessä säässä teki erittäin hyvää sekä kropalle että mielelle.

kuva Googlesta

Liikunnasta olen pyrkinyt ottamaan selvää sekä itseni vuoksi että siksi, että voisin kertoa isälleni tutkitusta tiedosta. Hän kun tuntuu haluavan minun vain kävelevän.
Harmillisesti internetistä löytyy tietoa hyvin laidasta laitaan, eikä neuvolasta saatu paperista ole ollut oikein apua. Se tuntuu olevan hyvin varovainen ohjeistus sellaisille, jotka eivät ole harrastaneet liikuntaa juuri lainkaan, ja joiden olisi hyvä pyrkiä kävelemään ainakin 15 minuuttia päivittäin.
Eniten pulmaa siis herättää vatsalihasliikkeiden turvallinen tekeminen, mutta viime päivien ja oman tutkimustyöni perusteella voin sanoa olevani alkuviikkoa luottavaisemmalla mielellä.

Kävin eilen tapaamassa neuvolan psykologia. Keskustelimme paljon nukkumisestani, josta ei oikeastaan voi puhua samassa lauseessa levon kanssa. Tämä on ollut koko kevään riesa, ja koen, että osittain se on hellittänyt, kun etova olo ja tiheämpi syömisen tarve on hellittänyt, mutta osittain vaivannut edelleen. Heräilen paljon aamuyöstä, nousen joko jo kello 4 tai nukun pätkittäin joitakin tunteja. Saatan nähdä painajaisia niin räjähtävistä jääkiekkoilijoiden päistä (?!) kuin siitä, että vauva joutuu syntymänsä jälkeen keskolaan. Yllättävän paljon ahdisti myös käydä eilen työpaikalla toimittamassa sairaslomatodistus, vaikka vastaanotto oli oikein lämmin. Minua tervehdittiin iloisesti, kyseltiin vointia, annettiin aikaa, toivotettiin jaksamista ja tsemppiä. Silti huomasin pulssini kiihtyneen kävellessäni takaisin autolle. Jotenkin uuvutti. Sinänsä on todella kurja valittaa työasioista, sillä siellä kuitenkin on niin paljon hyviä asioita, ja koin oloni oikein tervetulleeksi käydessäni.
Psykologi kyseli kertomistani kehonhuolloista ja monipuolisesta liikunnasta. Sitten hän tiedusteli, miten paljon teen rentoutumisharjoituksia. Katsoin häntä ja pudistin päätäni. En tee sellaisia!
Minulle ehdotettiin mindfulness-harjoitusten tekemisiä, ja eilisiltana ryhdyin puuhaan - kun kerrankin muistin. Kaivoin netistä psykologin osoittaman harjoitteen ja kävin pitkäkseni sängylle.
Sitten hengiteltiin, keskityttiin jalkapohjiin, varpaisiin, pohkeisiin, reisiin........ mitähän sitä tekisi seuraavana päivänä, kiva nähdä ystävää, mitenköhän nukun taas... sormiin, kämmeniin, kyynärpäihin... milloinkohan pääsisi taas seuraaviin jumppiin.... hengitykseen, hartioihin, olkapäihin, päähän, ai niin, silmät kiinni, piti olla hiljaa... ai niin, se taisikin jo loppua.
Nauroin miehelle, että en kyllä osaa tällaisia juttuja. Idea varmasti olisi hyvä, mutta en jaksa keskittyä sellaiseen; minua rentouttavat ihan muut asiat (ystäväni vinkkaamaa äänikirjaa voisi kokeilla).

Ihanaa keskittyä hyvää mieltä ja oloa tuoviin asioihin, sillä ne tuntuvat helpottavan kiukkuisuuteeni ja hankalaan olooni. Sen ovat valitettavasti saaneet huomata myös lähellä olevat ihmiset, ja siitä olen todella pahoillani. On vaikea tunnistaa itseään tuollaisista hetkistä. Onneksi asiat on saatu selvitettyä, vaikka sanottuja sanoja ei kuitenkaan saa koskaan takaisin.
Sen vuoksi pyrin kohottamaan mielialaani tanssin ja treenin liikkeissä.

"Meille tulee vihdoin vauva!"

Kauan ennen raskauden alkua olin visioinut tekeväni yhtä sun toista, ja ainakin haluavani hehkuttaa onnea ja iloa koko maailmalle, ainakin kaikille ystävilleni. Kenties oman pään hitaudesta ja olon hankaluudesta johtuen tuntui, että tuli kerrottua aika varoen, ei ainakaan kovin monelle. Vanhempani, lähimmät ystäväni ja kummini saivat tietää etunenässä, mies halusi odottaa niskapoimu-ultraan (rv 12+4) kertoakseen omalle perheelleen. Noihin aikoihin olisin voinut kertoa myös sukuni vanhimmalle, 89-vuotiaalle isänisälleni, mutta sopivaa hetkeä ei tahtonut heti löytyä. Mieli olisi tehnyt kertoa jo aiemmin, mutta se olisi tarkoittanut sitä, että iltaan mennessä uutisesta olisi tiennyt koko suku ja puoli valtakuntaa. Siihen en ollut vielä valmis.

Lopulta koitti eilinen, jolloin sekä minä ja mieheni olimme vapaalla ja isänisä palannut omalta reissultaan. Keitin pannukahvit termospulloon, haimme Vienetta-jäätelökakun (tätä mummo ja isänisä tarjosivat aina nimi- tai syntymäpäivillä) ja ajoimme isänisän luo. Istuttiin kahvipöytään, saatiin kuulla Savon kuulumisia, käytiin läpi mieheni uutta työtä, kerroimme uudestavanhasta autostamme sekä koiran kuulumisia. Istuttiin takaisin tupaan. Kaivoin käsilaukustani pari kuvaa.
"Tiedätkös, mikä tässä on?", sanoin ojentaen kuvat isänisälle. 
Hän piteli kuvia käsissään, katseli tarkkaan, käänteli niitä, vilkaisi minua ja kysyi:
"Onkos tässä sikiö?--- Onko tämä sinusta?"
Näki, kuinka onnelliseksi uutinen teki vanhan miehen. Oli vaikea löytää sanoja.
"Se olisi sitten... miun yhdestoista lapsenlapsenlapsi," hän myhäili.
Hetkeä myöhemmin isänisä hymyili: "Kyllä mie jo vähän katselin..", ja kuvaili kädellään pyöreää vatsaa.
Sitten juteltiin sotavuosista ja evakkomatkoista.

Huh. Ehkä yksi tärkeimmistä asioista oli kertoa isänisälle. Se oli ikään kuin merkkipaalu, jonka jälkeen raskaudesta voisi tehdä maininnan some-kanaville. Sen olin päättänyt jo kauan ennen, että ultraäänikuvaa en tulisi laittamaan missään vaiheessa internettiin, enkä kyllä mieluusti tällaisessa "uutispostauksessa" kuvaa vatsastanikaan, jota voisi vielä erehtyä luulemaan Wienin Sacher-kakkujen aikaansaamaksi. Niinpä mallailin erilaisia vauva-aiheisia tavaroita ja laulujen nuotteja kuvakollaasiksi ja kirjoittelin pienen tekstin tilanteesta. Hyväksytyttyäni kirjoituksen ja kuvan miehelläni lähetin tekstin kaikkien kaverilistoillamme olevien nähtäväksi. Ja sitten alkoi tapahtua.

Tuntui hurjalta, että iltaan mennessä olimme saaneet valtavan määrän onnitteluja ja sydämiä. Moni laittoi yksityisviestiä, toiset tykkäsivät päivityksestä, iloitsivat kanssamme. Tuntuu erikoiselta mennä ensi viikolla entisten työkavereiden kanssa patikkaretkelle tai myöhemmin töihin, nyt kun raskausuutinen on jo monen tiedossa. Minusta on mukava jakaa tällainen ilouutinen, sillä vaikka en jaakaan jokaista pientä sattumusta arjestani, enkä ole avautunut suuremmin lapsettomuusmurheesta tai -hoidoista, niin tällaisen halusin kertoa. En kuitenkaan aio julkaista muutamaa minuuttia vauvan syntymän jälkeen tilannepäivitystä ja pienen kasvokuvaa, sillä minusta tuollaiset hetket kuuluvat meidän perheen omaksi.

Ja kyllä. Jotenkin raskaudesta kertominen tekee sen todemmaksi. Kuten kirjoitin päivitykseen:
meille tulee vihdoin vauva! 💗💗💗

Sykettä ja kuperkeikkoja

Halusin saada varmistuksen tilanteesta, vaikka järkeilyni myötä en ollut kovin huolissani. Niinpä olin varannut ajan yksityislääkärille. Onneksi vuotoa ei ollut ollut pariin päivään. Suhteellisen luottavaisin mielin ajelimme kaupunkiin ja totesimme käyvämme lääkärin ja ruokailun jälkeen vapputorilla. Yritin omaa mieltäni hieman muistuttaa siitä, että toki mieli voi olla toinenkin, jos...
Aikamme koitti ja ystävällisen näköinen lääkäri kutsui meidät tutkimushuoneeseen.
"No niin, huomaan, että sinulla on siellä vatsassa jotain... Kerrohan huolenne, olen vain korvina," lempeä nainen kehotti.

Kerroin tilanteen ja sen, etten panikoi, mutta ajattelin olevan hyvä selvittää asia. Ja sitten tutkittiin. Heti alussa lääkäri tokaisi:
"Ahaa, tässä taitaa ollakin vastaus," ja jatkoi näyttäen ultrakuvaa. Istukka se siellä majaili kohdunsuun edessä ja onnistui hiukan tihkuttelemaan. Ei mitään huolestuttavaa ja se kyllä liikkuisi ylöspäin kohdun kasvaessa.
"Ja sitten päivän päätähteen," lääkäri myhäili vaihtaen ultraäänilaitteen kapulaa.
Ja kukas se siellä pyöri ja hyöri, heitti kuperkeikkaa ja heilutti kättään?
Itu se siellä!😍
Lääkäri nauroi, että liikkeet olivat oikein mainioita ja jos vauva on tällainen syntymänsä jälkeen, niin meillä tulee olemaan kädet täynnä töitä.
Otettiin joitakin mittoja, niskapoimu näytti hienolta ja sitten lisättiin ääntä.
Oi sentään! Säännöllinen, hieno sydämen syke täytti huoneen ja minua itketti taas.
Voiko hienompaa ääntä tässä vaiheessa ollakaan? Emme olleet aiemmin kuulleet tuota ääntä, ja lääkäriä vain hymyilytti. Hän silitti kättäni ja kehui ja onnitteli kovasti.
"Tällaisia uutisia on aina niin ihana kertoa. Kaikki on oikein hyvin!"
Käytiin vielä hiukan läpi käytännön juttuja; ei hetkeen seksiä tai maratoneja, mutta muuten voi elää tavallista elämää. Sitten hän alkoi miettimään töihin paluutani, ja vaikka se pohjimmiltaan helpotti (en ole nukkunut moneen viikkoon), niin parin viikon sairasloma hämmensi.

Lääkärissä käynti helpotti tavattomasti mieltä. Näimme pikkuruisen rakkaamme väkkäränä, kuulimme kaiken olevan oikein hienosti ja kaiken kaikkiaan: tulimme kohdatuksi lempeällä ammattitaidolla. Tätä juuri tarvitsin.

Kävimme syömässä läheisessä kiinalaisessa ravintolassa. Siellä olisi jotain meille molemmille. Himoitsin raikasta salaattipöytää ja susheja. Onneksi jälkimmäisistä olisi myös kasvisversioita. Olin kuitenkin niin hämmentynyt ja onnellinen tilanteesta, että unohdin tyystin sushit ja yritin suoriutua muista ruoista puikkojen avulla. Harjoituksen tarvetta, kyllä.
Pyörähdimme vapputorin ohi pysähtymättä missään ja ajoimme kotiin. Munkit noudimme läheisestä kahvilasta. Sielläkin olisin varmaan kaivannut keskittymisharjoituksia, sillä nostin pussiin 6 munkkia, kun hintatarjous oli 5 munkkia 6 eurolla. Niistä olisi varmasti iloa vanhemmilleni, jonne menimme simapullon kera.

Miten iloinen ja kevyt vapun alku!