Mitä, jos kaikki onkin yhtä suurta huijausta?

Ikuisuusprojektimme Omakotitalo sai jatkoa eilen käydessämme katsomassa erästä taloa. Se täytti maaseutumiljöötä lukuunottamatta käytännössä kaikki, mistä olen unelmoinut ja mitä olen toivonut etenkin nyt. Oli terassit, kuraeteiset, isot pihat ja sopivasti tilaa. Olin myyty. Pystyin näkemään jo vauvan nukkumassa päiväunillaan rattaissa terassilla, ja pystyin kurkkimaan häntä ikkunasta silloin tällöin. Kitkin jo mielikuvissani rikkaruohoja kasvimaalta lasten (huom monikko) leikkiessä lähimetsässä. Muutama muukin perhe taisi visioida omia perhejuttujaan samassa talossa. Saa nähdä. Jos talo on tarkoitettu meille, niin asiat järjestyvät.
Tänään kuitenkin - turhauduttuani huonoon yöhön - sain ryhdyttyä puuhaan ja tein innoissani pihahommia. Haravoin meidän ja seinänaapurimme etupihaa, siirryin sitten takapihalle silmäillen samalla lavakasvimaitani. Hmm.. Mitähän niihin tänä vuonna kylväisi? Mietin tyytyväisenä, että vaikka tulevaisuudesta ja asuntomme tai mahdollisen uuden talon kohtalosta emme tiedäkään, niin tässä aion ainakin yrittää nauttia niistä hyvistä puolista, joita on. Aion vielä kerätä satoa ja kenties vielä syksyn tullen puolukoita mäntyjen katveesta. Sen sijaan en vain villeimmällä mielikuvituksellakaan saanut keksittyä mitään ratkaisua rattaiden sijainnille (ulkona tai sisällä), tai muutamalle muulle minua kovasti häirinneelle asialle.
Luotan asioiden järjestyvän. Silloin on ihanampi mietiskellä vauva-arkea, tulevia vesivärihetkiä taaperon kanssa, piparipuuhailuja leikki-ikäisen seurassa tai lapsen kanssa hassutteluja arjen keskellä.

Sitten on taas niitä hetkiä, jolloin koen olevani täysin turha. Meitä ei huoli kukaan, eikä meitä ota kukaan todesta. Koko raskaus on vain yhtä suurta huijausta, josta me vain emme tiedä. Muut vain leikkivät mieliksemme sitä hetken aikaa. Meille oli varattu tänään neuvola, mutta emme vieläkään tiedä sen tarkoitusta. Minulle ole varattu ihmettelyistäni huolimatta lääkäri (ilmeisesti vuodon vuoksi), mutta koko tilanne oli yhtä sähläystä. Oli tietokatkosta, epätietoutta, terveydenhoitaja kysyi kyllä kuulumisia, mutta ei tuntunut kuulevan vastauksiamme (jonka pääviesti oli, että minä en nuku). Sitten jatkettiin odottamista, kunnes pihalla ollut lääkäri kutsui meidät huoneeseen. Hän luki koneelta terveydenhoitajan kirjoittamia tietoja (lähinnä minun työstäni ja ivf-hoidosta). Oli asia mikä hyvänsä, niin hän tuntui ihmettelevän meidän siellä olemista. Jos kysyinkin jotain, lääkäri vaikutti häkeltyvän. Kuuntelimme sentään sydänääniä dopplerilla, mutta silloinkin tuntui, että lääkäri teki sen, "jotain tehdäkseen". Sitten lähdimme.
Terveydenhoitaja tuli vielä kysymään minulta, saimmeko sen, mitä tarvitsimme. Minun oli pakko kysyä, että en edes tiennyt, mitä käynniltä piti saada. Seuraavaa neuvolaakaan emme saaneet taaskaan varata (ks. kohta "meitä ei huoli kukaan").

Ahdisti. Ahdisti niin älyttömästi. Ahdisti sekin, että ahdisti, ja että olen jatkuvasti väsynyt, en nuku ja olen vain väsynyt ja sitten kaadan kaiken mieheni päälle. Meitä molempia turhautti neuvolakäynti. Miestäni ei edes huomioitu mitenkään. Painelimme kevään ensimmäisille jäätelöille, kuten olimme etukäteen sopineet. Tuntuiko jäätelökahvilan omistaja jotenkin aavistaneen tarvitsevan hiukan jotain hyvää, sillä pienet jäätelöpallomme olivat aivan eri koko luokkaa.

Ihmettelimme useaan kertaan, että miksi siihen, että me molemmat otimme puheeksi väsymykseni ja huonosti nukkumiseni, ei tartuttu lainkaan. Todettiin vain, että olisihan nyt hyvä kyllä saada nukutuksi ennen vauvan tuloa. Tai että onneksi minulla on kesäloma kohta tulossa.
En tiedä. Olenkohan vain liian reipas. Hävettää oman ammattikuntani puolesta.
Melkein toivoisin, että saisin käsiini neuvolan ja perhevalmennuksen käsikirjat, niin voisin hoitaa kaiken itse. Tehdä pissatestit ja ottaa verenpaineet. Kaikki.

Toisaalla sain kuulla iloisia uutisia. Samaa tahtia raskaana oleva ystäväni oli saanut käydä tänään oikein mukavalla neuvolakäynnillä. Hänelle oli annettu aikaa keskusteluun, ohjeistukseen, tukeen ja kerrottu myös perhevalmennuksesta. Käynti oli kestänyt kuulemma reilun tunnin (vrt. meidän 20min+ lähes saman mittainen odottelu). Olen iloinen ystäväni puolesta, mutta tilanne tuntuu vain niin epäreilulta.

Illalla tapasin ystäviä erään tiimipalaverin merkeissä. Normaalisti juttelen pirteästi kuulumisia ja osallistun aktiivisesti keskusteluun. Nyt en osannut kertoa kuin iloinneeni tänään haravoinnista. Ilta oli kuitenkin omasta väsymyksestä huolimatta mukava ja rento. Tuntui hyvältä olla tässä seurassa. Illan päätteeksi kävelin pienen matkan yhden heistä kanssa, ja sain purkaa sydäntäni. Kuin pato olisi auennut. Harmittihan se läjäyttää kaikki ikävyys, jota matkan varrella on ollut ja on, mutta ystäväni katsoi vain minua lempeästi ja kiitti minua asioiden jakamisesta. Hän ei soimannut minua lainkaan, vaan rohkaisi, että on täysin normaalia, että samaan aikaan on onnellinen ja väsynyt. Muista asioista hän toki oli pahoillaan, mutta koin saavani sydämeeni pienen laastarin.

Huomenna on taas uusi, kaunis päivä. Olkoon se uusi alku raskausviikko 15:lle (joka alkoi tänään).
Me olemme myös tässä yhdessä.