perjantai 18. toukokuuta 2018

Varjopuolia

"Älä nyt niiden juttuja mieti," tokaisi mieheni eilen kerrottuani joistakin saamista mahakommenteista.
Tai oikeastaan yhdestä. Yksihän se oikeasti vain oli, eikä pitäisi merkitä yhtään mitään.
Kätilöksi opiskeleva kollegani tokaisi eilen aamulla (huom. minulla oli takana huonosti nukutun yö ja edessä tuplavuoro):
"Onpa sun maha jo tosi iso! Siis viikkoihin nähden! Niin iso!"
Öh. Anteeksi nyt vain. Kyse on on kuitenkin minun mahastani, ja toivon ehkä hiukan korrektiutta sen hmm.. kommentoinnissa ja käsittelyssä (hieman ehkä herätti outoa oloa, kun siihen käytiin edellisenä päivänä käsiksi).
Ei kai se nyt niiiiiiiiin iso voinut olla. Moni myös on sanonut, että maha näkyy jo lisäten siihen pienen (??) kokoni, jonka vuoksi asia on niin.

Huomaan myös ajatusteni vääristyneen sen suhteen, mitä kaikkea synnytyksessä ja vauvan terveydessä tapahtua. Tarvitsisin luultavasti tilastoja silmäiltäväksi, jotta näkisin, kuinka moni synnytys todellisuudessa menee hyvin ja kuinka pieni osa vastasyntyneistä lopulta joutuu keskolaan. Ammattini puolesta mieleni taustalla saattaa pyöriä ajatus siitä, että monella lapsella on tai tulee olemaan jotain neurologista, aineenvaihdunnallista, rakenteellista, hematologista, sydän- tai keuhkoperäistä tai muuten vain jotain suurta ongelmaa. Järki sanoo, että näin ei todellakaan ole.
Eilen menin vahingossa hankaloittamaan oloani lueskelemalla Kevyt-yhdistyksen lehtisiä, joissa kerrottiin pikkukeskosten hyvinkin rankoista aluista. Havahduin laskeskelemaan viikkoja siihen, että vauvamme voisi selvitä, jos päättäisi ottaa osaa kesään. 2 kuukauden päästä. Kahden kuukauden päästä vauvalla olisi teoreettiset mahdollisuudet pärjätä, jos vain yhtään osoittaisi hengitysyrityksiä. Mieleeni humahtavat hengityslaitteet, cpapit, korkeavirtaushappiviikset, nenämahaletkut, iv-nutritiot, -antibiootit, keskoskaapit, ekg-lätkät, kenguruhoidot sekä se pieni punainen kissanpennun kokoinen punainen ihmislapsi. Niin täydellinen, mutta vielä niin raakile.

Liikaa ei kannata miettiä. Ja en nyt oikeasti stressaa tuollaisia asioita, mutta tottahan ne näyttävät ja kuulostavat suuremmilta, kun ne puhuu tai kirjoittaa auki. Ehkä hellin vain ajatusta siitä pienestä voimakkaasta jumpparista, joka pyörii kohdussani. Voisin kipaista hakemassa postiin tulleita paketteja, joissa on nettikirppiksiltä ostamiani äitiysvaatteita. Oi jee.

P.S. Vuonna 2017 Suomessa syntyi 50 321 lasta. Jos yritän hahmottaa määrää alueemme sairaalaan (ja siitä minulla on jonkinlainen ajatus) ja edelleen lisähoitoa tarvitsevien määrää, niin kyse on oikeasti aika pienestä luvusta. Noin niin kuin suunnilleen.

7 kommenttia:

  1. Voi että kun mahaa pitää aina kommentoida ja lääppiä. Kun kerroin yhdelle ystävälleni olevani raskaana, niin hän taputteli vatsaani. Siis läskejäni. Mitään vauvavatsaa ei todellakaan vielä ollut. Pelkkää turvotusta vasta. :(

    Kun odotin esikoista, niin yksi työkaveri sanoi melko loppupuolella raskautta, että miten sun maha voi olla noin pieni. Ootko varma että siellä on ketään. Onko neuvolassa sanottu mitään tuosta sun mahan koosta. Onko siellä varmasti kaikki kunnossa. Arvaat varmaan miltä tuntui ensimmäistä lasta odottavasta. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhdyn tähän. Sain kans kommentin ”voi kun sun maha on pieni, kasvaako se vauva kuitenkin ihan normaalisti?!?!”
      Sain aivan järkyn stressin tästä hetkeksi ja surun.

      Poista
    2. Kiitos kommenteistanne!
      Niin, kai jotenkin ihmisillä tuntuu olevan jonkinlainen oikeus kommentoida ja kosketella, kun kyse on raskaudesta. Mutta enhän minäkään mene heidän vartaloaan kommentoimaan...

      Tuntuu lisäksi hullulta, että kommentit saattavat joskus ajattelemattomuuksissa ja tietämättömänä sanottuna olla jopa loukkaavia..

      Poista
  2. On niin käsittämätöntä, kuinka tahdittomia kommentteja jotkut päästelevät. Ensimmäistä lastaan odottava on tosi herkillä, ja ajattelemattomat sanat jää mieleen. Myös vauvan saatuaan tulee kommentteja milloin mistäkin (vauvan koko, ominaisuudet, imetys, toipuminen, vauvan hoito). Ei kai turhaan puhuta siitä, miten etenkin naiset on toisilleen niin ankaria ja epäreiluja.

    Oma lapseni on pian seitsemänvuotias, ja vähitellen alkaa helpottaa: Kommentit hänen ainokaisuudestaankin ovat jo jäänet pois, eikä hirveästi muutenkaan puututa enää hoitoon tms. Kuusi vuotta piti sietää kommentteja, jotka etenkin alkuvaiheessa saivat melkoisen pahan mielen ja vaativat paljon psyykkistä työtä, vaikka oma järki olisi ollut kuinka vahvana mukana.

    Ihanaa odotusta kaikesta huolimatta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi.
      Luulen, että aina on kommentoitu, ja ehkä nykyään osataan kai vähän olla korrektimpia. Vaikka ehkä huolen/kohteliaisuuden/korrektiuden varjolla jotenkin kommentoidaan vieläkin enemmän.
      Ja joo, tuota olen jo etukäteen miettinyt, että varmaan kaikkea vauvasta kasvatustapoihin tullaan arvostelemaan.
      Julmaa!

      Poista
  3. Vaimoni on myös kokenut, jotkin kommentit vatsasta ahdistavina. Täällä vatsa on kasvanut melkoisesti ja siihen liittyvät kommentit eivät ole tuntuneet mukavilta. Tietysti riittyy aika paljon millä tavalla kommentoidaan jne. Jotkut henkilöt nyt töksäyttelevät vähän mitä sattuu muutenkin. Mutta kyllä ne kommentit satuttavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kurjaa, että vaimosi on kohdannut myös töksäytyksiä. Onneksi olet hänen lähellään kehumassa ja kannustamassa. 😊
      Ja totta, eivät pelkät sanat, vaan myös se, miten ne sanoo, vaikuttavat (kuten joskus myös kuulijan olo 😉).

      Poista