"Meille tulee vihdoin vauva!"

Kauan ennen raskauden alkua olin visioinut tekeväni yhtä sun toista, ja ainakin haluavani hehkuttaa onnea ja iloa koko maailmalle, ainakin kaikille ystävilleni. Kenties oman pään hitaudesta ja olon hankaluudesta johtuen tuntui, että tuli kerrottua aika varoen, ei ainakaan kovin monelle. Vanhempani, lähimmät ystäväni ja kummini saivat tietää etunenässä, mies halusi odottaa niskapoimu-ultraan (rv 12+4) kertoakseen omalle perheelleen. Noihin aikoihin olisin voinut kertoa myös sukuni vanhimmalle, 89-vuotiaalle isänisälleni, mutta sopivaa hetkeä ei tahtonut heti löytyä. Mieli olisi tehnyt kertoa jo aiemmin, mutta se olisi tarkoittanut sitä, että iltaan mennessä uutisesta olisi tiennyt koko suku ja puoli valtakuntaa. Siihen en ollut vielä valmis.

Lopulta koitti eilinen, jolloin sekä minä ja mieheni olimme vapaalla ja isänisä palannut omalta reissultaan. Keitin pannukahvit termospulloon, haimme Vienetta-jäätelökakun (tätä mummo ja isänisä tarjosivat aina nimi- tai syntymäpäivillä) ja ajoimme isänisän luo. Istuttiin kahvipöytään, saatiin kuulla Savon kuulumisia, käytiin läpi mieheni uutta työtä, kerroimme uudestavanhasta autostamme sekä koiran kuulumisia. Istuttiin takaisin tupaan. Kaivoin käsilaukustani pari kuvaa.
"Tiedätkös, mikä tässä on?", sanoin ojentaen kuvat isänisälle. 
Hän piteli kuvia käsissään, katseli tarkkaan, käänteli niitä, vilkaisi minua ja kysyi:
"Onkos tässä sikiö?--- Onko tämä sinusta?"
Näki, kuinka onnelliseksi uutinen teki vanhan miehen. Oli vaikea löytää sanoja.
"Se olisi sitten... miun yhdestoista lapsenlapsenlapsi," hän myhäili.
Hetkeä myöhemmin isänisä hymyili: "Kyllä mie jo vähän katselin..", ja kuvaili kädellään pyöreää vatsaa.
Sitten juteltiin sotavuosista ja evakkomatkoista.

Huh. Ehkä yksi tärkeimmistä asioista oli kertoa isänisälle. Se oli ikään kuin merkkipaalu, jonka jälkeen raskaudesta voisi tehdä maininnan some-kanaville. Sen olin päättänyt jo kauan ennen, että ultraäänikuvaa en tulisi laittamaan missään vaiheessa internettiin, enkä kyllä mieluusti tällaisessa "uutispostauksessa" kuvaa vatsastanikaan, jota voisi vielä erehtyä luulemaan Wienin Sacher-kakkujen aikaansaamaksi. Niinpä mallailin erilaisia vauva-aiheisia tavaroita ja laulujen nuotteja kuvakollaasiksi ja kirjoittelin pienen tekstin tilanteesta. Hyväksytyttyäni kirjoituksen ja kuvan miehelläni lähetin tekstin kaikkien kaverilistoillamme olevien nähtäväksi. Ja sitten alkoi tapahtua.

Tuntui hurjalta, että iltaan mennessä olimme saaneet valtavan määrän onnitteluja ja sydämiä. Moni laittoi yksityisviestiä, toiset tykkäsivät päivityksestä, iloitsivat kanssamme. Tuntuu erikoiselta mennä ensi viikolla entisten työkavereiden kanssa patikkaretkelle tai myöhemmin töihin, nyt kun raskausuutinen on jo monen tiedossa. Minusta on mukava jakaa tällainen ilouutinen, sillä vaikka en jaakaan jokaista pientä sattumusta arjestani, enkä ole avautunut suuremmin lapsettomuusmurheesta tai -hoidoista, niin tällaisen halusin kertoa. En kuitenkaan aio julkaista muutamaa minuuttia vauvan syntymän jälkeen tilannepäivitystä ja pienen kasvokuvaa, sillä minusta tuollaiset hetket kuuluvat meidän perheen omaksi.

Ja kyllä. Jotenkin raskaudesta kertominen tekee sen todemmaksi. Kuten kirjoitin päivitykseen:
meille tulee vihdoin vauva! 💗💗💗