Sykkeitä ja sukkapuikkoja

Aurinko paistoi ja samanlainen oli mielikin suunnatessani eilen lenkille. Olin jo tovin aikaa haikaillut juoksulenkille, mutta nyt vasta tuntui siltä, että voisin fyysisestikin toteuttaa pienen haaveeni. Koska tämän vuoden juoksutreenit voi laskea kahden käden sormin, oli jo sen vuoksi otettava rauhallisesti. Yleensä käyn juoksemassa noin kolme kertaa viikossa, joten en luonnollisestikaan voinut pyrkiä samaan vauhtiin. Askel toisensa perään lensi. Samalla, kun koira nuuhki ympärillään olevia mielenkiintoisia tuoksuja minä intoilin vain eteenpäin nauttien pienestäkin vauhdin hurmasta ja kropan lämpiämisestä. Jatkoimme eteenpäin, vielä ja vielä ja vielä, kunnes käännyimme takaisin päin. Olo oli edelleen hyvä. Iloitsin luonnon keskellä hölkkäämisestä, iloitsin auringosta, kesästä, tuoksuista, perhosista ja siitä tunteesta, joka vartalossa oli. Minä pystyin taas!

Lenkki läheni loppuaan. Kyllähän sen kasvaneen mahan huomasi juostessa, mutta se ei tehnyt pahaa. Sen sijaan aloin tuntemaan jonkinlaista repivää kipua nivusissa. Ensin hiukan vasemmassa, sitten myös oikeassa. Jatkoin sinnikkäästi eteenpäin ajatellen olon helpottuvan. Askeleet ja liikkeet kävivät kivuliaammiksi, loppumatkaa tuntui olevan vielä kamalasti jäljellä. Lopulta oli pakko hiljentää kävelytahtiin, verryteltävä ja ravisteltava jalkoja. Mikä niihin oikein iski? Kävelin jonkin aikaa, koira ei heti tajunnut vauhdin hidastumista, kunnes flexi kiristi. Halusin vielä yrittää, mutta nivusia repi vielä kamalammin, ja vasen jalka hädin tuskin nousi. No jopas! Kävelin loppumatkan kotiin ja peseydyin. Ehkä olo tästä vielä helpottuisi.

Hetken paikallaan istumisen jälkeen nousin ylös ja tahtomattani parahdin. Auts! Nyt sattui oikein todella! Kuin joku olisi tuikannut sukkapuikon vasempaan nivuseen! Tunsin myös kipuilua alaselässä.
Järkeilin tämän olevan nyt jotain raskausjuttuja, ja pohdintani vahvistuivat pikaisen googlettelun myötä. Liitoskipuja?
Tosin vastaani tuli kertomuksia laidasta laitaan; todella kipeistä ja pyörätulikuntoisista liikunnan avulla oloaan helpottaneihin. Joillakin kivut kestivät hetken aikaa, toisilla ne jatkuivat vielä pitkään synnytyksen jälkeen.
Vaikka se ei kenenkään omasta päätöksestä olekaan kiinni minkä vointinen on, niin itse halusin vakaasti uskoa liikunnan parantavaan voimaan.
Mieltä helpotti ilta mökillä puusaunan löylyissä. Pulahdin järvessäkin, vaikka ehdin jo miettiä, kykenenkö nousemaan ylös tai saanko harjoitussupistuksia.

Uusi päivä valkeni. Rappusten konkkaaminen sujui jo hieman paremmin edellisen päivän vahvan puolieron sijaan. Kävin aamulla salilla kuntoutusmielessä, tein liikkeitä, jotka tuntuivat hyviltä, ja jotka stimuloivat sopivasti vasenta nivusta, siis sitä jäljellä olevaa isompaa kipukohtaa.

Jatkoin iltaisia pohdintojani syketasosta. Minä en ollut koskaan käyttänyt sykemittaria, mutta mistä tietäisin, ettei syketasoni nousisi himmailuista huolimatta yli 150? Ehkä nämä pohdinnat saivat pontta törmättyäni lauseeseen "sikiö ei saa tarpeeksi happea, jos syke on pitkään yli 150". Ääk. Ilmeisesti kansalliset ohjeet painottavat tätä rajaa kunnolla vasta rv 25 kohdalla. Suomessa liikunta-ohjeet ovat ymmärrykseni mukaan ristiriitaisia ja epämääräisiä.

Mutta sykemittari, voisiko se männävuosien pohdintojen jälkeen olla vihdoin ajankohtainen? Tätä täytyy harkita. Siis olettaen, että pääsen jumeistani eroon.