Liikkumisesta hyvää oloa

Jostain syystä minulle on kertynyt erilaisia lahjakortteja ja Smartum-seteleitä. Haluaisin käyttää ne ryhmäliikuntatunteihin, ja välillä meinaa iskeä jo hoppu, että ne eivät menisi hukkaan. Kotikunnassamme olen käynyt paikallisilla jumppatunneilla, mutta kesätauon alettua jo huhtikuun lopussa lihaskuntotreenit ovat jääneet salilla ja kotona puuhailuiksi. Tällä viikolla pääsin käymään kahtena peräkkäisenä päivänä eri paikoissa ja erilaisilla jumppatunneilla. Ensimmäisenä päivänä rohkenin ilmoittautua kolmelle tunnille. Ensin tanssittiin zumbaa. Jätin hypyt tekemättä ja pyrin ennakoimaan käännöksissä ja vartalon kierroissa. Liikesarjat olivat helppoja oppia, joka teki vieraammalle tunnille menemisen helpommaksi. Tanssiminen tuntui ihanalta! Hymyilin ajatukselle, että täällä me nyt tanssitaan Idun kanssa. Hän keinuu mukana, kun äiti tanssii sambaa ja cha-chata. Oli virkistävää tuntea vartalon lämpenevän tanssin askelluksissa, huomata lonkan jumituksen helpottavan, antaa sävelten ja rytmin viedä.
"Jokainen omalla tavallaan!", pirteä ohjaaja muistutti lempeästi nauttimaan tanssista ja musiikista. Ei sen niin väliä, vaikka askeleet eivät aina menneet mallin mukaan; pääasia, että oli liikkeessä ja teki sitä, mikä tuntui itsestä hyvältä.

Seuraavalla tunnilla treenattiin vatsa- ja pakaralihaksia. Ohjaaja vaihtui, ja kävin kysymässä häneltä vaihtoehtoisia liikkeitä mahdollisiin sellaisiin liikkeisiin, joita raskaana ollessa ei kannattaisi tehdä. Valitettavasti ohjaaja ei tuntunut olevan aivan kartalla, vaan lähinnä varmisteli minulta, oliko kyseessä pitkät vatsalihakset ja voinko lankuttaa. Muuten oli mukavaa ja tehokasta. Eri tavalla mukavaa. Sen verran pyrin huomioimaan tässä treenissä, että valitsin tavallista kevyempiä painoja ja en tähdännyt mahdollisimman kovaan suoritukseen. Vatsalihasliikkeissä kuulostelin oloani.
Viimeisellä tunnilla venyteltiin. Nauroin myöhemmin, että juuri tuo puolen tunnin venyttely oli sopiva minulle. Tekisihän se hyvää venytellä ja huoltaa kehoa, mutta eräällä "bodybalance"-tunnilla olen vilkuillut jo puolessa välissä kelloa kyllästyneenä. Nyt nautin kaikista venyttelyistä, rentoutuksista ja kehonhuolloista. Sitten oli aika lähteä kotiin mieli ja kroppa liikkuneena ja vetreytyneenä.

Seuraavana päivänä minun oli mahdollista käydä menojen välissä toisessa paikassa jumppatunnilla. Ongelma minulla on siis välimatka, ja siksi pyrin yhdistelemään menoja, enkä mieluummin lähde "vain" tunnin vuoksi ajamaan kaupunkiin. Tämä lähinnä ekologisista ja ajankäytöllisistä syistä, vaikka matka jääkin puoleen tuntiin suuntaansa.
Tällä kertaa vuorossa oli muokkaustunti, jossa sarjoja tehtiin tangolla ja irtopainoilla, käsipainoilla sekä oman kehon painolla. Jälleen kysyin ohjaajalta mainitsemaan myös vaihtoehtoisia liikkeitä, ja tällä kertaa koin saavani asiantuntevaa ohjausta. Kuinka kroppa nauttikaan lihaskuntotreenistä! Eihän se tekeminen ollut samanlaista kuin aiemmin, mutta eipä tuo mikään ihmekään ollut kevään rauhallisemmasta ja varovaisemmasta menosta johtuen, eikä minulla nytkään ollut mikään tarve alkaa revittelemään.
Hyvä tehdä niin, mikä tuntui hyvältä.

Ja hyvältä tuntui vielä seuraavana päivänä. Oikean pakaran-lonkan-reiden seudun jumitus ja kipu oli tiessään, ja ajattelen sen olevan vain jumppien ansiota. Olen viime aikoina alkanut lähes vahingossa kiinnittämään enemmän huomiota kehonhuoltoon, lämmittelyyn, jäähdyttelyyn, venyttelyyn, hierontaan ja käyttänyt sekä putkirullaa että faskiapalloa.
Mieli olisi halajanut tänäänkin taas jonnekin tunnille, mutta palauttava (joskin pitkä) kävelylenkki kera ihanan ystäväni ja koiraseurueen kanssa kauniissa keväisessä säässä teki erittäin hyvää sekä kropalle että mielelle.

kuva Googlesta

Liikunnasta olen pyrkinyt ottamaan selvää sekä itseni vuoksi että siksi, että voisin kertoa isälleni tutkitusta tiedosta. Hän kun tuntuu haluavan minun vain kävelevän.
Harmillisesti internetistä löytyy tietoa hyvin laidasta laitaan, eikä neuvolasta saatu paperista ole ollut oikein apua. Se tuntuu olevan hyvin varovainen ohjeistus sellaisille, jotka eivät ole harrastaneet liikuntaa juuri lainkaan, ja joiden olisi hyvä pyrkiä kävelemään ainakin 15 minuuttia päivittäin.
Eniten pulmaa siis herättää vatsalihasliikkeiden turvallinen tekeminen, mutta viime päivien ja oman tutkimustyöni perusteella voin sanoa olevani alkuviikkoa luottavaisemmalla mielellä.

Kävin eilen tapaamassa neuvolan psykologia. Keskustelimme paljon nukkumisestani, josta ei oikeastaan voi puhua samassa lauseessa levon kanssa. Tämä on ollut koko kevään riesa, ja koen, että osittain se on hellittänyt, kun etova olo ja tiheämpi syömisen tarve on hellittänyt, mutta osittain vaivannut edelleen. Heräilen paljon aamuyöstä, nousen joko jo kello 4 tai nukun pätkittäin joitakin tunteja. Saatan nähdä painajaisia niin räjähtävistä jääkiekkoilijoiden päistä (?!) kuin siitä, että vauva joutuu syntymänsä jälkeen keskolaan. Yllättävän paljon ahdisti myös käydä eilen työpaikalla toimittamassa sairaslomatodistus, vaikka vastaanotto oli oikein lämmin. Minua tervehdittiin iloisesti, kyseltiin vointia, annettiin aikaa, toivotettiin jaksamista ja tsemppiä. Silti huomasin pulssini kiihtyneen kävellessäni takaisin autolle. Jotenkin uuvutti. Sinänsä on todella kurja valittaa työasioista, sillä siellä kuitenkin on niin paljon hyviä asioita, ja koin oloni oikein tervetulleeksi käydessäni.
Psykologi kyseli kertomistani kehonhuolloista ja monipuolisesta liikunnasta. Sitten hän tiedusteli, miten paljon teen rentoutumisharjoituksia. Katsoin häntä ja pudistin päätäni. En tee sellaisia!
Minulle ehdotettiin mindfulness-harjoitusten tekemisiä, ja eilisiltana ryhdyin puuhaan - kun kerrankin muistin. Kaivoin netistä psykologin osoittaman harjoitteen ja kävin pitkäkseni sängylle.
Sitten hengiteltiin, keskityttiin jalkapohjiin, varpaisiin, pohkeisiin, reisiin........ mitähän sitä tekisi seuraavana päivänä, kiva nähdä ystävää, mitenköhän nukun taas... sormiin, kämmeniin, kyynärpäihin... milloinkohan pääsisi taas seuraaviin jumppiin.... hengitykseen, hartioihin, olkapäihin, päähän, ai niin, silmät kiinni, piti olla hiljaa... ai niin, se taisikin jo loppua.
Nauroin miehelle, että en kyllä osaa tällaisia juttuja. Idea varmasti olisi hyvä, mutta en jaksa keskittyä sellaiseen; minua rentouttavat ihan muut asiat (ystäväni vinkkaamaa äänikirjaa voisi kokeilla).

Ihanaa keskittyä hyvää mieltä ja oloa tuoviin asioihin, sillä ne tuntuvat helpottavan kiukkuisuuteeni ja hankalaan olooni. Sen ovat valitettavasti saaneet huomata myös lähellä olevat ihmiset, ja siitä olen todella pahoillani. On vaikea tunnistaa itseään tuollaisista hetkistä. Onneksi asiat on saatu selvitettyä, vaikka sanottuja sanoja ei kuitenkaan saa koskaan takaisin.
Sen vuoksi pyrin kohottamaan mielialaani tanssin ja treenin liikkeissä.