Olin eilisaamuna vielä melko allapäin neuvolan toiminnasta ja oikeastaan koko tilanteesta. Itketti, ja tuumasin, että parvekkeen peseminen saa nyt siirtyä. Aamupalan syötyäni nappasin koiran mukaan ja lähdimme metsään. Mitä kauemmas liikenteen hälystä pääsimme, keskemmälle luontoon, lintujen sirkutukseen, puron solinaan ja auringon säteisiin aloin hengittää vapaammin. Jatkoin vain eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin, kunnes oli lopulta vain käännyttävä takaisin. Olisin voinut jatkaa tuntikausia, mutta tiesin päivän tulevat aikataulut (ja sen, että minulle voisi iskeä nälkä), joten eihän siinä muu auttanut.
Mutta kuinka hoitavalta tuntuikaan olla luonnon keskellä, metsän siimeksessä! Olkoonkin, että välillä kyyneleet valuivat noroina poskiani pitkin itkiessäni tilannetta. Tajusin, että kaikki ei taida olla kunnossa, sillä mistä tämä jatkuva surumielisyys, itkuisuus ja unettomuus oikein johtuvat. Kävin läpi mielessäni aamulla kirjoittamaani palautetta alueemme sosiaali- ja terveydenhoitopalveluille, neuvolaamme osoitettuna. Päädyin soittamaan neuvolaan vielä tänään. Mielen perukoilla ahdisti myös ensi viikolla jatkuvat työt tässä kunnossa.
Kumma kyllä, en ole juurikaan kyseenalaistanut lapsettomuusvuosien aikana kokemuksiamme. En ole oikeastaan huutanut metsään kysymyksiä, että miksi juuri meille tapahtui näin. Jostain syystä olen aluksi vain syyttänyt raskaasti itseäni, ja sittemmin pyrkinyt löytämään muuta tarkoitusta elämälle. Yrittänyt oppia elämästä ja kiemuroista. Mutta nyt en kyennyt noin tyyneen suhtautumiseen, ja talloin pitkin polkuja puiden juurakoita varoen, nyyhkien tilannettamme ja pyöritellen mielessäni, että tämä tuntuu jo liian kohtuuttomalta. Miksi näin kävi?! Miksi olen niin surullinen ja apea koko ajan? Miksi en voi nauttia raskaudesta? Soitin neuvolaan soittoajalla. Puhelun aikana tilanne tuntui helpottavan, vaikka ymmärrettävästi terveydenhoitaja ei voikaan kuin pahoitella kollegojensa puolesta, vaikka olimme molemmat samaa mieltä siitä, että tuskin kukaan on tarkoittanut pahaa. Onnekseni terveydenhoitaja kysyi lempeästi, haluaisinko tulla käymään uudestaan maanantaina.
Illan meno (Mamma Mia -musikaali!💜💜) vei julkisilla liikkumisineen todella pitkään, joten pääsin nukkumaan vasta klo 1. Vähän harmitti jo se, että aamulla olisi varhainen herääminen ja valmistelut koko päivän kestävään menoon.
Mutta kuinka mieli ja olo voivatkaan muuttua! Kyseessä oli entisten työkavereideni retkiporukan kevätretki. Nämä ovat olleet aina ihania ja rentouttavia päiviä monin tavoin, ja omia retkeilytaitoja on ollut kiva päästä kehittämään partiotaustalaisten kanssaretkeilijöiden kanssa. On ollut mukava saada tutustua näihin naisiin muutenkin, ei vain työasioista puhuen. Sää näytti parhaintaan, ja olikin ilo lähteä suuntaamaan reitille auringon lämmittäessä niin paljon, takki oli pian riisuttava. Koirani yritti pinkoa, minkä vain pääsi; mielenkiintoisia hajuja oli joka suunnassa. Juttu luisti, ja oli mukava päästä keventämään mieltä puolin ja toisin. Kevensi oloa.
Koitti evästauko, ja tottunein ottein ryhdyimme nuotion sytyttämiseen ja jälkiruoan valmisteluun. Vuosien varrella olemme kokeilleet ties minkälaisia nuotioherkkuja, ja tällä kertaa vuorossa oli minulle jälleen uusi kokeilu: appelsiiniin tehty suklaakakku. Oi nam.
Ruoka maistuu aina paremmalta ulkona, siitä nyt vain ei pääse mihinkään. Nuotiolla grillatut eväsleivät, makkarat ja huippuna kielen vievät jälkiruoat kera nokipannukahvin. Voiko ihminen muuta kaivata, kuin ihanan luonnon, reippailua, hyvää seuraa ja maittavaa ruokaa?
Retki oli oivallinen avaus patikointikaudelleni, ja olin jo intoa täynnä suunnittelemassa uutta reissua. Ihan parastahan olisi saada seuraa, mutta ainakin koira olisi lähtijäksi. Minun on lisäksi priorisoitava hommiani, sillä osittain järjestämääni leiripäivään on vielä paljon valmisteltavaa. Ja kasvimaa odottaa edelleen istutuksia... ja siivotakin pitäisi... ehkä katsoa vihdoin äitiysvaatteita...
Kesälle pyrin mahduttamaan mahdollisimman paljon päivä- ja miksei myös lyhyitä yöpymisretkiä. Olin ollut aikeissa lähteä elokuussa Lappiin, mutta sattuneesta syystä minua ei päästetä rinkan kanssa viikoksi maastoon... Onneksi on muitakin keinoja retkeillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti