Kun äitiyspolin kätilö sitten kertoi kromosomien olevan kunnossa helpotus oli sanoinkuvaamaton ja vain itketti, en ollut ihan varma, kuinka vielä tähän tunnemyräkkään osaisi ottaa vastaan tietoa vauvan sukupuolesta. Vaikka tottahan sen tiesin.
"Poika," sanoi kätilö puhelimessa.
"Poika!", ihmettelin, ihastelin, hämmästelin ja yritin ymmärtää hetkeä aiemmin kuulemiani asioita.
Vauva olisi tässä kohtaa kunnossa ja hän on poika.
Poika.
Oikeastaan on hyvä, että en ryhtynyt tämän tekstin kirjoittamiseen heti, sillä ajatus pojasta oli jonkin aikaa sellainen, jota piti sulatella. Missään tapauksessa en tarkoita, etten haluaisi poikaa tai että en pitäisi poikalapsista. Jostain syystä vain minulla (ja miehelläni, parilla ystävälläni ja vanhemmillani) oli ollut mielessään kuvitelma toisesta tytöstä.
Huldakin sanoin pojasta kuultuaan:
"Ei... Minä haluan siskon."
Minulla oli jo nimiäkin mietittynä, ja tavallaan olisin halunnut käydä läpi uudelleen tiettyjä tyttövauvoihin liittyviä juttuja... Olihan minulla myös valtava kasa tyttömäisiä vaatteitakin tallessa. Olin miettinyt kahden tytön sisarussuhdetta. Kahta siskoa. En tiedä, mistä se oli tullut, mutta jostain syystä olin ajatellut vauvan olevan tyttö. Toinen pieni kukkaistyttö.
Ja nyt meille oli tulossa poika.
Hiukan piti jo varmistella, että kyse ei tosiaan ollut kuin sellaisesta ajatusten kääntämisestä, ei todellakaan mistään maailman suurimmasta kriisistä. Puhuimme nyt täysin eri tason asioista, Down-riskistä ja sukupuolesta! Arvelen, että huoli riskistä ja valtaisasta tunnemyräkästä purkautui itselläni sitten sillä, että pyörittelin jännittävien tulosten jälkeisen viikon verran epätoivoissani mielessäni poikien nimiä, ja kuinka harmittelin valmiiksi jo poikien vaatteiden yleistä väri- ja kuvitusmaailmaa: mustaa, harmaata, tummansinistä ja -vihreää, dinosauruksia, autoja ja traktoreita. Minulle tosin oli selvää, että tulisin pukemaan hänelle muutakin väriä. Mutta se nimi. Ei ollut mitään, mikä miellytti, ja vielä meitä molempia.
Huolehdin jo valmiiksi siitäkin, että poika ei saisi joutua "kovempaan kohteluun" vain siksi, että oli poika. Halusin, että hän saisi olla herkkä, tunteellinen, pohdiskeleva tai taiteellinen ihan yhtä lailla kun hän saisi olla puuhakas, liikunnallinen, riehakas tai vähäpuheinen. Mutta muottiin en haluaisi hänen joutuvan. Kuten en Huldankaan, mutta jostain syystä tytöillä ja naisilla on tänä maailman aikana (ainakin länsimaissa) enemmän liikkumavaraa olla sellainen, kun haluaisi olla.
Rinnakkain tällaisten pohdintojen kanssa mieleni täyttyi myös tulevaisuuden ajatuksista. Kuinka "minun poika" sitä ja tätä. Ja kuinka mietin jo valmiiksi, millainen henkilö mahdollisesti seurustelisi "minun pojan" kanssa. Totta kai mietin paljon myös sellaista, mitä tytön ja pojan sisarussuhde voisi olla, olihan minulla itselläkin tästä kokemusta pikkuveljen kanssa. Tavallaan tuntui myös kivalta, että kotimme ei olisi täynnä vain "tyttöjen juttuja". Ei tosin ollut nytkään, siitä olin halunnut pitää huolta. Meiltä löytyi niin traktoreita, legoja, rakennuspalikoita jakoavaimineen ja vasaroineen, mutta myös leikkikeittiötä ja nukkeja. Sinänsä pojalle oli siis valmiina jo monenlaista.
Ensimmäinen viikko uutisen jälkeen oli melkoinen. Valtaisa helpotus terveistä kromosomeista, mutta hämmennys vauvan sukupuolesta. Hiljalleen onnellisuus POJASTA on alkanut vahvistua. On ollut ihana kuulla onnitteluja nimenomaan siitä, että hän on poika, ja juuri siksi, että nyt saamme kokea molempien vanhemmuuden. Jotkut ovat jopa "harmitelleet" sitä, että kaikki tuntuvat saavan tytön ja pojan, mutta itselle on osunut joko tyttöja tai poikia, vaikka ihania ovatkin.
On kuin Huldan raskausaikana. Silloinkin oikein imin itseeni raskausonnitteluja tehdäkseni asiasta itselleni todempaa. Nyt kuuntelen avoimella sydämellä ihmisten iloa, innostusta ja onnitteluja pojasta. Uskon, että ilo olisi ollut yhtälainen, jos vauva olisi ollut tyttö. Mutta hän on poika.
Juuri niin kuin pitikin.
Viime viikolla nimet alkoivat vihdoin soljua, hakea paikkaansa, muotoutua nimikokonaisuuksiksi. Mieskin lämpeni ehdotuksilleni.
"Jätetään se vielä hautumaan, eihän tässä mikään kiire ole," totesimme, sillä tottahan se oli.
Oli vain alkanut tuntumaan siltä, että sukupuolen selvittyä raskaus olisi jo reilusti yli puolen välin. Vauvahan syntyisi jo kohta!
Mutta ei.
Tänään olen ollut vasta ensimmäisessä sokerirasituksessa, raskauviikolla 15+2.
"Poika!", ihmettelin, ihastelin, hämmästelin ja yritin ymmärtää hetkeä aiemmin kuulemiani asioita.
Vauva olisi tässä kohtaa kunnossa ja hän on poika.
Poika.
Oikeastaan on hyvä, että en ryhtynyt tämän tekstin kirjoittamiseen heti, sillä ajatus pojasta oli jonkin aikaa sellainen, jota piti sulatella. Missään tapauksessa en tarkoita, etten haluaisi poikaa tai että en pitäisi poikalapsista. Jostain syystä vain minulla (ja miehelläni, parilla ystävälläni ja vanhemmillani) oli ollut mielessään kuvitelma toisesta tytöstä.
Huldakin sanoin pojasta kuultuaan:
"Ei... Minä haluan siskon."
Minulla oli jo nimiäkin mietittynä, ja tavallaan olisin halunnut käydä läpi uudelleen tiettyjä tyttövauvoihin liittyviä juttuja... Olihan minulla myös valtava kasa tyttömäisiä vaatteitakin tallessa. Olin miettinyt kahden tytön sisarussuhdetta. Kahta siskoa. En tiedä, mistä se oli tullut, mutta jostain syystä olin ajatellut vauvan olevan tyttö. Toinen pieni kukkaistyttö.
Ja nyt meille oli tulossa poika.
Hiukan piti jo varmistella, että kyse ei tosiaan ollut kuin sellaisesta ajatusten kääntämisestä, ei todellakaan mistään maailman suurimmasta kriisistä. Puhuimme nyt täysin eri tason asioista, Down-riskistä ja sukupuolesta! Arvelen, että huoli riskistä ja valtaisasta tunnemyräkästä purkautui itselläni sitten sillä, että pyörittelin jännittävien tulosten jälkeisen viikon verran epätoivoissani mielessäni poikien nimiä, ja kuinka harmittelin valmiiksi jo poikien vaatteiden yleistä väri- ja kuvitusmaailmaa: mustaa, harmaata, tummansinistä ja -vihreää, dinosauruksia, autoja ja traktoreita. Minulle tosin oli selvää, että tulisin pukemaan hänelle muutakin väriä. Mutta se nimi. Ei ollut mitään, mikä miellytti, ja vielä meitä molempia.
Huolehdin jo valmiiksi siitäkin, että poika ei saisi joutua "kovempaan kohteluun" vain siksi, että oli poika. Halusin, että hän saisi olla herkkä, tunteellinen, pohdiskeleva tai taiteellinen ihan yhtä lailla kun hän saisi olla puuhakas, liikunnallinen, riehakas tai vähäpuheinen. Mutta muottiin en haluaisi hänen joutuvan. Kuten en Huldankaan, mutta jostain syystä tytöillä ja naisilla on tänä maailman aikana (ainakin länsimaissa) enemmän liikkumavaraa olla sellainen, kun haluaisi olla.
Rinnakkain tällaisten pohdintojen kanssa mieleni täyttyi myös tulevaisuuden ajatuksista. Kuinka "minun poika" sitä ja tätä. Ja kuinka mietin jo valmiiksi, millainen henkilö mahdollisesti seurustelisi "minun pojan" kanssa. Totta kai mietin paljon myös sellaista, mitä tytön ja pojan sisarussuhde voisi olla, olihan minulla itselläkin tästä kokemusta pikkuveljen kanssa. Tavallaan tuntui myös kivalta, että kotimme ei olisi täynnä vain "tyttöjen juttuja". Ei tosin ollut nytkään, siitä olin halunnut pitää huolta. Meiltä löytyi niin traktoreita, legoja, rakennuspalikoita jakoavaimineen ja vasaroineen, mutta myös leikkikeittiötä ja nukkeja. Sinänsä pojalle oli siis valmiina jo monenlaista.
Ensimmäinen viikko uutisen jälkeen oli melkoinen. Valtaisa helpotus terveistä kromosomeista, mutta hämmennys vauvan sukupuolesta. Hiljalleen onnellisuus POJASTA on alkanut vahvistua. On ollut ihana kuulla onnitteluja nimenomaan siitä, että hän on poika, ja juuri siksi, että nyt saamme kokea molempien vanhemmuuden. Jotkut ovat jopa "harmitelleet" sitä, että kaikki tuntuvat saavan tytön ja pojan, mutta itselle on osunut joko tyttöja tai poikia, vaikka ihania ovatkin.
On kuin Huldan raskausaikana. Silloinkin oikein imin itseeni raskausonnitteluja tehdäkseni asiasta itselleni todempaa. Nyt kuuntelen avoimella sydämellä ihmisten iloa, innostusta ja onnitteluja pojasta. Uskon, että ilo olisi ollut yhtälainen, jos vauva olisi ollut tyttö. Mutta hän on poika.
Juuri niin kuin pitikin.
Viime viikolla nimet alkoivat vihdoin soljua, hakea paikkaansa, muotoutua nimikokonaisuuksiksi. Mieskin lämpeni ehdotuksilleni.
"Jätetään se vielä hautumaan, eihän tässä mikään kiire ole," totesimme, sillä tottahan se oli.
Oli vain alkanut tuntumaan siltä, että sukupuolen selvittyä raskaus olisi jo reilusti yli puolen välin. Vauvahan syntyisi jo kohta!
Mutta ei.
Tänään olen ollut vasta ensimmäisessä sokerirasituksessa, raskauviikolla 15+2.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti