Luulin koomailevani ensimmäisen päivän töistä päästyäni. Ehkä viikonlopun rientojen jälkeen voisin kurkistaa kalenteriin, joka on ollut hämmentävän tyhjä ajatellen lomaa. En ole vain jaksanut enkä kyennyt miettimään lomaa. On ollut vain pakko rajata ajatukset siihen, että jaksaa hoitaa muuton, arjen ja työt. Siinä sivussa loma on vain siintänyt jossain ja vauvakin varmaan tulee sitten myöhemmin.
Kunnes sitten istahdin eilen ratin taakse tuplavuorosta tönköillä jaloilla. Pohdin, josko joku voisi ystävällisesti ajaa minut kotiin. Väsytti niin paljon. Olo oli ristiriitainen. Kolmen viikon loma edessä, jonka jälkeen neljä viikkoa töitä ennen hiukan pidempää taukoa. Iloinen, hämmentynyt, haikea, riemukas, helpottunut, höpsähtänyt, huojentunut ja uupunut. Tai oikeastaan tiedon tasolla. Käytännössä olin vain väsynyt.
Kotona odotti kirje Kelasta. Väsymyksen verho raottui hieman, sillä sain tiedon äitiyspakkauksen saamisesta kahden viikon sisällä! Jihuu! Lopulta jäinkin kupastamaan hereille vielä pariksi tunniksi, mutta ehkä olin vain yliväsynyt.
Tänään olen purkanut hieman ajatuksia, sen, mitä olen jaksanut ja viitsinyt. Lomaa ja sen alkua olen odottanut niin kovasti, mutta silti olo on hivenen haikea. Kesken jäänyt hoitosuhde... oman osaamisen tunteen lisääntyminen... työkavereiden kesken tapahtuneet hyvät ja uskoa hyvään lisäävät asiat... ja sitten minä vain jäin taas pois. Ei sillä, että valittaisin. Pää on vain niin myllerryksissä aina, kun loma vihdoin koittaa.
Vauvallekin olisi vihdoin kunnolla aikaa. Olemme aikoneet lähteä tiistaina katsomaan vauvan tavaroita ja tilaamaan vaunut. Olenkin jo odottanut sitä, vaikka ajatukset on ollut pakko sulkea pois mielestä muun alta. Toisaalta haluaisin todella paljon päästä tekemään jotain konkreettista vauvaan liittyen. Jostain syystä, vaikka hän onkin jatkuvasti mielessä, ja vatsassani tuntuu napakoita potkuja, en osaa edelleenkään hahmottaa vauvaa kunnolla. Tai en tiedä, onko kyse hahmottamisesta vai vain epäuskosta siitä, että kaikki tämä on todella tapahtumassa.
Kävin keskiviikko-iltana synnytysosastolla tarkistuttamassa tilanteen. Minulla oli ollut tiheitä supistuksia jo useita päiviä (pitkin matkaa ennenkin), osa kivuttomia, osa kivuliaita. Soitin osastolle ja vaikka en varsinaisesti ollut hädissäni mistään, niin kerroin haluavani tarkistaa edes ajatustasolla. Sanottiin, että olisi paljon parempi, jos tilanne tarkistettaisi ultran avulla, koska ikinä ei tiedä. Niinpä kipitin kesken työvuoron osastolle, sen enempää ajattelematta omalla lätkälläni, ja tästä sainkin vähän hyväntahtoista noottia. Olisi pitänyt soittaa ovikelloa. Otettiin pissanäytteet, mitattiin kohdunkaula ja -suu, jotka vaikuttivat oikein hyviltä ja sitten ultrattiin. Päivystävä gynekologi naurahteli, että vauva ei tykkää, kun vähän painellaan.
Hätkähdin. Vauva! Ai siis... vauva! Ultrakuvasta en erottanut kuin nenänpään, sitten tuo väkkärä oli taas heittänyt kuperkeikkaa ja piilotellut. Kaikki oli onneksi hyvin, eikä ennnenaikaisen synnytyksen riskiäkään ollut testin mukaan. Olihan se helpottavaa tietää. Harjoitussupistukset olivat tällä kertaa olleet harmittomia. Tästä olin tiennytkin etukäteen, mutta kuten kätilö ja gynekologi sanoivat, joskus ne voivat aiheuttaakin jotain.
Ultrasta jäi hyvä mieli, mutta samaan aikaan myös kova ikävä vauvaa. Kyllähän minä tunnen hänet päivittäin, mutta en silti vain ymmärrä. Mieli tekisi kovasti käydä yksityisellä ultrassa, jossa häntä voisi katsella lisää, mutta mies ei ole oikein innostunut. Hänelle riittää kuulemma nämä ultrat sekä päivittäin tunnetut liikkeet. Lisäksi hän ei kuulemma haluaisi enempää sairaalajuttuja, joita oli aivan riittävästi lapsettomuushoitojen aikana. "Onhan vauva koko ajan sun lähellä.💗", hän sanoi.
Mutta ehkä se, kun saan katsella vauvan vaatteita ja tarvikkeita ensi viikolla, tuo vauvaa taas hieman lähemmäs.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti