Ulkopuolisuuden tunne

Jostain syystä minusta tuntui koko ajan siltä, että kunhan tämän viikonlopun polttarit olisi juhlittu, niin sitten loma vasta kunnolla alkaisi. Koin syyllisyyttäkin tuollaisesta ajatuksesta, sillä olin todella otettu siitä, että minut oli kutsuttu juhliin- ja meidät myöhemmin vietettäviin häihin. Se, mikä asiassa kuormitti, oli nukkuminen sekä tieto siitä, että en tuntenut juhlista morsiamen lisäksi ketään. Normaalisti tällaisessa tilanteessa ei olisi ollut minulle minkäänlaista ongelmaa; rakastan olla ihmisten seurassa, tutustua ja jutella uusien henkilöiden kanssa. On mielenkiintoista myös nähdä, millaisia ihmisiä ystävälläni on elämässään.
Mutta nyt tilanne tuntui aivan toisenlaiselta. Elän edelleen melko sumussa, ja tuntui, että polttariviikonloppu tulisi olemaan eräänlainen työtehtävä; tsemppaan sen vielä läpi, sitten voin hengähtää. (Ihan kamala ajatella noin.)
Tuli perjantai, olin aivan koomassa. Mies jo vähän huolestuneenakin kyseli, että onko minun pakko mennä koko juhliin, kun näytinkin jo todella väsyneeltä. Tätä en kuitenkaan pitänyt vaihtoehtona; mielestäni on tärkeää ja ystävääni kunnioittavaa tulla paikalle. Tämä olisi hänen viikonloppunsa. Haluaisinhan itsekin, että juhliini tulisi ystäviä. Eräs toinen ystäväni sitten heitti ilmaan kysymyksen, että onko minun jäätävä yöksi. Hmm. Tuotapa en ollut tullut lainkaan ajatelleeksi. Yöhän se oli yksi isoimpia huolenaiheitanikin.
Kysymys jäi pyörimään mieleeni, pallottelin sitä itsekseni, pohdin ja tuumailin. Iltaan mennessä olin tehnyt ratkaisuni, vaikka ajattelin kuitenkin pakkaavani kaikki yöpymiskamppeetkin mukaan.

Polttariviikonloppu alkoi. Keräsin mukaani tavarani sekä brunssille leipomani laku-valkosuklaacookiet (jotka joutuivat valitettavasti aataminaikaisen uunin testikäyttäjiksi. Huh, mikä uuni! Peltejä piti käännellä moneen otteeseen ja silti cookiet tuntuivat nappaavan ihan yhtäkkiä liikaa väriä..), naputtelin auton navigaattoriin ensimmäisen etapin, vedin syvään henkeä ja yritin pitää huonosta yöstä sikkuraiset silmäni auki. Ainakin hetki omaa aikaa Radio Nostalgian melodioiden tahdissa piristäisi.

Satuin aluksi porukan keskelle, josta joku nappasi neutraalin tokaisuni ja väänsi siitä oudon vitsin osoittaen sen muille. Tuntui vähän omituiselta. Että hyvinpä alkaa tämäkin reissu. Olin ollut varma, että kyllä minä nyt vieraiden ihmisten kanssa tulen juttuun, mutta tuo ei ainakaan antanut kovin hyvää rohkaisua päivälle. Katettiin brunssipöytä, morsian saateltiin aikanaan paikalle, riisuttiin silmiä peittänyt huivi ja niin juhlapäivä saattoi kunnolla alkaa. Oli ilo nähdä ystäväni hymyilevän leveästi katsellessaan kaikkia paikalle tulleita, silmien sädehtivän innostuksesta ja olemuksen olevan jo valmis kaikkeen mahdolliseen. Ja se, että morsian on tyytyväinen, oli tietenkin tärkeintä.

Päivä hujahti yhteisissä aktiviteeteissa (, joista osaan en voinut osallistua), morsiamelle osoitetuissa pienemmissä tehtävissä, toisiimme tutustuessa ja sopivalla aikataululla edetessä. Hipsin välillä keittiöön tiskaushommiin, sillä juteltuani tovin eri porukoissa small talkia (mitä tällaisessa tilaisuudessa oikeasti voi jutella vieraiden ihmisten kanssa? Toki selvästi raskaudesta kielivä vatsani toi lisäpuheenaihetta ihmisten kesken, mutta eipä siitäkään nyt koko aikaa voi (enkä halua) puhua). Mieluummin soisin muille kunnon keskustelut ja seurusteluajat, jos ja kun useimmat tunsivat toisensa. Sain välillä morsiamen kanssa kahdenkeskistä aikaa kuljettaessani häntä seuraavaan etappiin, ja kivahan se oli hetken jutella niin, että molemmat tunsivat toisensa. Ja monen polttarivieraan kanssa tulikin hyvin juttuun; kyse ei ollut siitä. Mutta kyllähän sen huomasi, että monen polttarivieraan ja ystäväni tausta oli lukemattomissa juhlissa. Eikä siinä mitään pahaa ole! Ehkä vain lievä ulkopuolisuuden tunne kalvoi mieltäni, sillä juuri tällaisissa tilanteissa monilla usein on jo mielessä juomien korkkaaminen totutuilla tavoilla, yhteisille bilemuistoille nauraminen ja hörähtelyt joillekin hmm.. muka-hauskoille jutuille...
Kaikki tuo olisi varmasti ihan hullun hauskaa, jos kuuluisin porukkaan, voisin juoda tai olisin tottunut bileiltoihin ja niille ominaisiin vitseihin.

Mukaan varaamani saunajuoma. Skool!

Mutta taustani on toisenlainen. Jos ystäväni kertoi esittelykierroksellaan useista ystävistään olleensa heidän kanssaan monissa juhlissa, niin minuun hän kertoi tutustuneensa seurakunnassa (no, melontareissulla ensimmäisen kerran). Totta se on, mutta voihan jo se lyödä omanlaisensa leiman.
Ja toiseksi, tällaisissa juhlissa, vaikka minusta onkin tosi mukava päästä mukaan, huomaan kokevani oloni hivenen ulkopuoliseksi tai ainakin tottumattomaksi. En ole absolutisti ja osaan pitää hauskaa riippumatta siitä, onko alkoholilla osaa vai ei. Mutta minulta puuttuu se ilmeisesti kaikilla oleva juhlimistausta. En ole viettänyt opiskeluaikoina hurjia bileviikonloppuja, en ole heilunut haalareissa pitkin vappubileitä, enkä ole menettänyt muistiani rajuissa pippaloissa, enkä sen koommin viettänyt seuraavaa päivää krapulaisena. Sinänsä en koe menettäneeni mitään, mutta silti jokin erottaa minut muista.

Kyse ei ole ehkä siitä, että olisin todella vastaan kaikkea tuota. Mutta tulen perheestä, jossa alkoholia, tanssia, kosteita juhlia ja sen sellaista paheksuttiin. Sain mustavalkoisen käsityksen, että joko ei juoda lainkaan, tai sitten on alkoholisti. (Eikä kyse ollut mistään herätysliiketaustasta.) Tanssimisesta nautin, mutta pidättäydyin vain tanssituntien koreografeissa, nautin vanhojen tansseista ja sitten jäykistyin, jos olisi pitänyt tanssia juhlissa ilman ennalta tiedettyä askelkuviota. En minä osaa! Isäni torppasi aikoinaan tanssit meidän häistä sanoen, että keitä siellä muka tanssisi. Lopulta meillä ei ollut edes musiikkia.
Vuosien saatossa olen päässyt enemmän ja enemmän sinuiksi itseni, arvojeni, harrastusteni ja juttujeni kanssa. Olen kokenut valtavaa vapauden tunnetta tanssiessani pitkälle yöhön aivan tolkuttoman hauskoissa häissä. Olen nauranut vatsa kipeänä yhdessä muiden kanssa toisissa polttareissa sattuneille jutuille. Olen päässyt kurkistamaan yöelämään joidenkin ystävieni kanssa (siitäkin nautin eniten tanssimisesta, en niinkään iholle tulevista ihmisistä). Olen iloinnut siitä kuplivasta tunteesta, joka tulee ystäväporukan, muutaman juoman (tiedän rajani), musiikin, ilon ja letkeyden yhtälöstä. Ja tällaisesta vapaudesta nautin! Iloitsen siitä, mihin elämäni on mennyt, millaisia kokemuksia, ystäviä, hetkiä, tilaisuuksia ja oppeja olen saanut. Olen loppujen lopuksi myös kiitollinen tietynlaisesta varjellusta lapsuudesta ja nuoruudesta, vaikka olenkin aika ajoin joutunut kipuilemaan ulkopuolisuuden ja kokemattomuuden tunteen kanssa. Mutta ehkä juuri siksi olen välttänyt jotkut mahdolliset jutut, joita jotkut kutsuvat virheiksi. Koen kuitenkin saaneeni elää jo vuosia värikästä ja monipuolista elämää, jossa kaiken ei tarvitse olla niin mustavalkoista.

Ketään lähtöni ei tuntunut kummastuttavan, ja morsiankin kovasti kiitteli mukana olemistani. "Oli rohkeaa tulla ihan vieraaseen porukkaan, mutta ajattelin, että ei se häiritse sua, tulet niin hyvin toimeen kaikkien kanssa", hän kehui. Toivotin vielä hauskat illat, jätin loput cookiet yöpalaksi ja hipsin autooni helpotuksesta huokaisten. Ohi oli! Kiva oli olla mukana, mutta miten kivaa oli mennä kotiin.