Lempeys ja lempeä kasvatus, osa 1

Olisinko ikinä voinut kuvitella lapsettomien vuosien aikana, millaiselle matkalle äitiys minut laittaakaan?
En halua sanoa, että ilman lapsia ei muka voisi kokea kaikkea tätä, sillä uskon, että vaikka minusta ei koskaan olisi tullut äiti, olisin mitä luultavammin jollain tavoin pyrkinyt tutkimaan ja syventämään omia ajatuksiani ja toimintatapojani. Olin oikeastaan lähtenyt tälle tielle jo vuosia sitten. Ja jos tarkkoja ollaan, niin ainahan minä olen vähän sellainen ollut. Herkkä, tunneihminen, pohdiskelija. Muutamat isommat pysähdykset elämän varrella ovat laittaneet kysymään itseltä omia motiiveja, omien tunteiden tärkeyttä ja kysymään itseltä tärkeitä asioita. Kuka minä olen? Olen yhtä tärkeä ja arvokas kuin muutkin. Kuinka aion huomioida itseäni ja muita? Uskon, että joku polku olisi minut varmasti vienyt syvempää tutkimusmatkaa, sillä vaikka nyt huomaankin usein, että "enpä olisi ilman lasta huomannut/tiennyt/osannut/tuntenut...", niin en silti missään tapauksessa halua laittaa elämää lapsen tai lasten kanssa suurempaan arvoon kuin ilman lapsia. (Sinänsä myönnän olevani jäävi sanomaan puolueettomasti yhtään mitään, sillä jo lähtökohtainen suuri toiveeni oli saada elämääni lapsia, mutta kenties ymmärrät pointin: tietenkin elämälleen on halunnut löytää merkitystä ja päästä toteuttamaan itseä ja elää yhdessä muiden kanssa sopusoinnussa myös ennen lapsia. Sillä lastensaantiinhan nyt ei tunnetusti voi kovin paljon vaikuttaa, joten parempi vain pyrkiä hyvään elämään niillä eväillä, mitä saa.)



Mutta nyt tekstini rönsyää taas pahemman kerran, mutta en ota siitä itseeni. Sellaista se välillä on. Halua ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.
Viimeisten muutaman viikon aikana olen pohtinut paljon lempeyttä ja armollisuutta. Nuo teemat ovat putkahtaneet minulle eri asioiden tiimoilta, oikeastaan hauskasti joka ihmiselämän osa-alueelta: fyysisenä, henkisenä, hengellisenä ja sosiaalisena "tarpeena". Tietyllä tavalla lempeys on toki yksi elämääni kuljettanut punainen lanka, ja sen ilmentymä on elämäntilanteesta riippuen yhdistynyt vähän milloin minkäkin kontekstin  kautta. Raskausaikana tulin tutustuneeksi ystäväni kautta kiintymysvanhemmuuteen ja se kolahti. Tai oikeastaan se otti pehmeästi ja lempeästi vastaan. Tuo aika oli tosin sellaista, että mistään ei vielä oikein saanut kunnolla kiinni, sillä jo vallitsevan tilanteen ymmärtämisessä sekä äitiysvaatteiden ja vauvantarvikkeiden hankkimisessa oli oma pähkäilynsä. Oli jokseenkin ymmärrettävää, että kovin korkealentoisiin pohdintoihin ei vielä tuolloin kyennyt.



Mutta elämä on alkanut tasaantumaan. Eräänlainen väsymyspöhnä on väistynyt, tietynlaiset rutiinit ja arki on muodostunut, ja on ollut aika miettiä asioita. On ollut kiehtovaa, että kaiken vauvaan liittyvän pohdinnan jälkeen on ollut aikaa ja mielenkiintoa askaroida erilaisten eettisten ja ekologisten kysymysten parissa, kuunnella äänikirjoja ja lukea joitakin mielenkiintoisia artikkeleita. Mutta pääpaino oli jossain vaiheessa - latautumismielessä - kuunnella ja lukea ihan vain chicklit-kirjoja. Jojo Moyes, jep. Kunnes raja tuli vastaan. No jo nyt on! Toki kirjat olivat hauskoja ja niillä sai hetkessä ajatuksensa köykäisiin höttöihin (, joskin osittain raskaiden teemojen kautta), mutta eipä ne mitään sen suurempaa sitten antaneetkaan itselle. Tuntui aika hölmöltä täyttää oma ajatusten vapaa-aika (, kuten vaunulenkit) hötöllä.

Mistä lie tullut, mutta eräänä päivänä päädyin etsimään kiintymysvanhemmuuteen liittyvää kirjallisuutta. Netti on toki pullollaan kaikenlaista enemmän ja vähemmän tärkeää, mutta olen sen verran vanhanaikainen, että kaipaan tavallisia kirjoja. Niinpä klikkailin tilauksia kirjastolle varaten joitakin teemaan liittyviä kirjoja. Ja nyt olen käynyt hakemassa niitä vaunulenkin varrella paikalliskirjastostamme ja kirjat ovat lempeästi halanneet minut mukaan matkalle.



Jos aiemmin luulin, että kyse olisi kiintymysvanhemmuudesta ja siitä, kuinka minä kohtaan lapsiani, niin varsin pian huomasin sen koskevan yleisesti tapaa, jolla kohdata kaikkia ihmisiä. Ja sitten mullistavana oivalluksena kaiken alku ja juuri, kaiken lähtökohta: kuinka kohtaan minua itseäni. Se siitä korkealentoisuudesta siis.



Sinänsä siis ei mitään uutta, mitä emme olisi jo monen monta kertaa kuulleet useasta eri tahosta. Puhutaanhan jo Vuorisaarnassakin "kultaisesta säännöstä": "Kaikki, minkä tahdot ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." Matt. 7:12, kuten kehotetaan läpi Raamatun (etenkin Uuden Testamentin) rakastamaan lähimmäistä.
Käytännön tasolla asia ei ehkä olekaan niin yksinkertainen. Hyvin usein tulemme tehneeksi asioita, jotka ovat yleisesti ajateltu olevan hyväksyttäviä. Pitäähän nyt lasten totella vanhempia, olla reippaita, istua hiljaa, tehdä niin kuin käsketään, syödä lautanen tyhjäksi, kiittää tai pyytää anteeksi ja koettaa oppia pärjäämään itse. Nyt karrikoin, mutta moni asia voi vaikuttaa ensisilmäykseltä siltä, että no niinhän sen täytyykin mennä. Mutta lapsen tasolle asetuttuaan asiat saavat aivan eri näkökulman. Miksi pitäisi syödä lautanen tyhjäksi, jos on ihan täysi olo? Tai miksi pitää pystyä olemaan reipas, jos pelottaa ja jännittää? Tai tehdä asioita yksin, jos ujostuttaa? Ja entäpä muiden aikuisten kohtaaminen? "Mitä sitä nyt tunteista ja tilanteista jahkaamaan; kai se nyt tajusi, että en minä nyt tarkoittanut mitään, vaikka vähän tiuskaisin..." (Minusta pitäisi. Olen lopen kyllästynyt olettamaan ja pitämään asioita itsestään selvinä. Ja miksi pitäisi puhua vain mieltä kaihertavista asioista. Miksi kannustavan ja positiivisen asian tuominen on myös vaikeaa? Miten vaikea on vaikka sanoa toiselle, että miten ihana naurun helähdys.)



Olen itse ollut ujo lapsi, ja tuo ujouden ja arkuuden kautta asioiden tarkastelu on kolahtanut. Enhän olisi itsekään suurin surminkaan halunnut yrittää tehdä jotain isompaa asiaa yksin, sillä minua pelotti ja arastutti. Onneksi tänä päivänä jo tunnetummatkin suomalaiset kasvatuspsykologit puhuvat jo reipastamisen kulttuurin haittavaikutuksista.

Olkoon tämä pintaraapaisu tekstisarjalle, sillä lempeyden aiheesta riittäisi niin paljon pohdittavaa ja kirjoitettavaa. Toisaalta on tärkeää saada prosessoitua ajatuksia jonnekin, sillä vaikka tämä onkin julkinen blogi, niin tällaisia pohdintoja pystyy kuitenkin kirjoittamaan. Tämä on lisäksi nopeampi tapa tuottaa tekstiä, sillä eilen ehdin raapustamaan päiväkirjaani merkinnän: "21.2.2019 Nopea kirjoitus", kunnes kuulin tyttäreni heräävän. Joten samoin: tämä oli nopea kirjoitus. Ja olen inspiroitunut. Tästä on hyvä jatkaa.

Oletko mukana? Mitä ajatuksia pohdinnat herättivät? 😊

Nuhanenä ja jäätelöpuikot

Pikkutoipilas

Täällä on vietetty pienimuotoista sairastupaa. Vauva on neljättä päivää ollut flunssainen, mutta mitään kovin suurta tuo ei ole onneksi ollut. Itse olin vain kovin uteliaalla päällä kokemaan, että mitä se sairaan lapsen kotihoito onkaan. Jotenkin mielessä oli myös seuraavat siirrot: terveyskeskukseen, päivystykseen ja osastolle meno. Työkavereiden tapaaminen näissä merkeissä. Taas huvitti. Kuin raskausaikana! En todellakaan panikoinut täällä; näkökulmastani vain johtuen mielessäni oli "tavallista", että osastolle jouduttiin.
Mutta se ei toki ollut tarkoitus; niinpä olen työntänyt keittosuolaliuosta pienen nenään, olemme antaneet kipeään oloon Panadolia ja hankimme myös nenäimurinkin varmuuden vuoksi. Sitä kokeilin kerran, mutta varsinaista saalista ei vielä tuossa vaiheessa tullut. Pääpaino hoidossa on kuitenkin ollut syli, läheisyys, vauvan kanssa oleminen ja tiheät syömiset. Tavallaan tämä on ollut itsellekin eräänlaista lepoa; pari menoa olen joutunut perumaan, ja vaikka yöt ovat olleet rikkonaisempia, niin yhteiset rauhoittumiset (sylittelyt tai imetysmaratonit jopa 7,5 tuntia) ovat rentouttaneet itseäkin (vaikka selkä alkaa toisaalta vähän jumittaa paikallaan olosta). Tyttö on ajoittaisia kurjan olon itkuja lukuunottamatta ollut kuitenkin hymyileväinen ja leikkisä, saanut syötyä, kun nenä on ollut auki ja voinut aika hyvin. Nyt ollaan jo pikkutaudista voiton puolella.

Hoivaa ja läheisyyttä

Huomasimme eilisiltana, että nyt olisi mahdollisuus viettää hetken aikaa kahdestaan. Vauva oli vihdoin nukahtanut, ja minäkin saanut sylini "vapaaksi" 8 tunnin imetys-, sylittely-, läheisyys- ja huomiointimaratonin päätteeksi. Olin pieniä taukoja lukuunottamatta kököttänyt samassa sohvan nurkassa lähes tuon ajan, joten olo oli itselläkin hieman väsähtänyt. Aikeeni lähteä parin viikon tahattoman tauon jälkeen käymään salilla vetreyttämään oloani oli kaatunut jo pari tuntia aiemmin, joten olin jo varautunut pysyttelemään koko päivän sisällä. Huomasin itsellekin vähän yllätyksenä, että vähän tekisi mieli jäätelöä. Mies lähti nopeasti juttuun mukaan, ja kysäisi haluaisinko käydä hakemassa jäätelöä kaupasta.

"Siis ihan vain, että saisit vähän käytyä ulkonakin. Mä katson kyllä vauvaa."
Ja minähän tarjouduin menemään kauempanakin olevaan kauppaan! Pienikin happihyppely kelpaisi!

Magnum Double Caramel ja Magnum Vegan Classic
- parisuhdeaikaa!

Arjen pieniä hetkiä ja tuokioita, joihin on hyvä tarttua.
Huomasin, että tuo taisi olla se "meidän juttu" tuona iltana (vertailukohtana se, että olisin heti tilaisuuden tullen sännännyt salille). Tuli kiva mieli siitä, että itsekin pidin kiinni siitä, että tässä kohtaa ensin perhe, sitten vasta oma napa. Niinpä luistelin sitten pääkallokelillä takaisin kassissa kaksi Magnum-puikkoa ja miehen pyytämä Dominokeksipaketti. Vastassa oli itkuinen vauva. No, eihän siinä auttanut kuin kuoria puikot ja kopata vauva rinnalle. Parisuhde-ajasta tuli jälleen perheaika. Mutta jäätelö oli hyvää.

Kuinkas sitten kävikään 💗

Uumoilimme, että tällä kertaa vauva saattaisi oikeasti nukahtaakin melko aikaisin, kun pitkät päiväunet olivat jääneet nukkumatta. Kömmin tytön viereen vielä nukuttamaan häntä, kun mies jäi odottelemaan olohuoneeseen. Olisi todellakin tehnyt hyvää viettää kerrankin katkeamatonta kahdenkeskistä aikaa, jolloin jompi kumpi ei tekisi hassuja naamoja, päristelyääniä, lauleskelisi, naureskelisi, höpöttelisi tai juttelisi kesken "tavallisen lauseen".
Seuraavan kerran havahdun unesta katsomaan aikaa kello 23:33. Olohuoneesta kuuluu kuorsaus.

----

Arjen puuhailujen keskellä on ollut ihanaa ja inspiroivaa antaa mielen askaroida erilaisten teemojen ympärillä. Toisinaan ne ovat olleet hyvinkin käytännönläheisiä ja tilanteisiin liittyviä, kuten ristiäisiin valmistelua, vauvaan  tai vaikka imetysdieettiin liittyviä asioita, mutta paljon on tullut tutkailtua ja pohdittua myös eettisiä ja ekologisia asioita sekä lempeän kasvatuksen teemoja. Oi että. Nämä ovat olleet vuosien pohdintoja, vaikka toki kasvatukselliset asiat ovat nousseet enemmän mieleen vasta (kappas kappas! 😉) vasta raskauden myötä. On ilo, kun ajatuksia saa pohtia, jakaa ja kuulla myös erään ystävän kanssa,  Facebook-ryhmässä sekä lukea myös kirjoja. Olen tullut huomaamaan, että kyse ei ole oikeastaan vain siitä, kuinka kohtaan ja kasvatan omaa lastani, vaan kuinka kohtaan itseäni ja sitten kaikkea ympärillä olevaa. Hmm. Mielenkiintoista. Tästä lisää myöhemmin; muuten luvassa on liian pitkä ja rönsyilevä tekstikokonaisuus (jos tämä ei muuten jo ollut). 😅

Pientä ulkoilua

P.S. Neuvolakuulumisia eilisestä painokontrollista. Paino on onneksi taas taittunut nousuun, ja oli helpottavaa päästä puhumaan toisen terveydenhoitajan kanssa. Hän oli kanssani samoilla linjoilla; ei vauva ole varmasti masuvaivaisena saanut syötyä ja toisaalta hän alkoi sittemmin liikkuakin enemmän. Painon pieni notkahdus oli aivan normaalia. Hän ihmetteli "vegaanilabroja", joihin toinen terveydenhoitaja oli minut passittanut, ja totesi niiden olevan todella hyvät. Oli kiva saada kerrankin ymmärrystä omille ratkaisuille (imetysdieetti, kasvisruoan suosiminen, sormiruokailun aloittaminen puolivuotiaana vauvan valmiuksien mukaan sekä suihkeena annettava D-vitamiini). Kiva, että voin taas olla ihan hyvillä mielin neuvolasta.

Mustikkapiirakan makuinen voimapuuro, jotta itsekin pysyisin terveenä

Vauvani on vaihdettu!

Tapahtui eräänä iltana.
"Mä meen nyt!", huikkasin innoissani.
Olin aivan tohkeissani, olo oli kevyt ja kupliva. Voi että! Voiko tämä olla tottakaan!
Asettauduin aloilleni, kaivauduin syvemmälle, etsin hyvää asentoa. Ah. Hymyilytti. Vaihdoin taas asentoa. No jopas nyt, näinkin voi!
Ihan kuin olisin ollut menossa esimerkiksi tapaamaan ystäviä tai tekemään jotain muuta hauskaa; niin innoissani olin.
Tosiasiassa olin menossa nukkumaan.

Nyt tilanne on toistunut jo kahdesti.
Iltaisin tyttö syö pitkään ja hartaasti. Sitten hoidetaan iltakylpy ja vaihdetaan vaippaja yöpuku. Peitteleminen omaan sänkyyn (kello 22!!!), hyvänyön toivotukset ja suukot. Hetken aikaa kuuluu pientä juttelua, peiton kahinaa. Ja sitten - ei mitään. Unista tuhinaa. Yöllä nyt varmaankin jäädään vierekkäin nukkumaan, epäilen. Mutta ei sittenkään; lähes kellontarkasti puolentunnin ateriat kolmen tunnin välein, sitten siirto takaisin koppasänkyyn ja itse peiton alle ihmettelemään, että onpas tämäkin. Niin koittaa aamu, ja olo on ihmeellinen. Juon aamukahvia kynttilänvalossa itsekseni. Tätäkö se paremmin nukkuminen aiheuttaa? Voiko näin hyvä olo ollakaan?

Sylissä uni maistuu

Perhepeti itsessään on minusta todella tärkeä ja ihana ajatus. Sitä olin halunnut toteuttaa, ja toisaalta olosuhteet ajoivat tilanteen niin, että niin oli vain toimittava. Toisaalta koimme, että voisi olla myös hyvä, että vauva pystyisi nukkumaan myös omassa sängyssään. Yritimme lukuisia kertoja viedä nukahtanut tyttö sänkyynsä, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun itse oli hiippailemassa pois huoneesta, hän ilmoitti kovaäänisesti, että ei käy. Unille on päästy maidottomalle ruokavaliolle siirryttyäni entisen kello 1-2 sijaan kello 23-24 tienoille. Ja silloinkin niin, että tyttö nukahtaa rinnalle. Olen oppinut etsimään itselleni asennon, jossa meidän molempien on hyvä olla. Se ei ole kovin kiva itselleni, mutta tuohon tilanteeseen nähden hyvä. Ajatus siitä, että vauva saa koko ajan läheisyyttä, on tuntunut hyvältä. Hän on vaikuttanut nukkuvan levollisesti kainalossani, ja välillä jopa möngertänyt lähemmäs, jos välillämme on ollut väljää. Olen joskus aamuyön valveillaolotunteita pohtinut liikkuneeta tuota pientä ihmettä. Niin rakasta tyttöä.
Ja eikä siinä mitään; useimmiten nuo klo 2-4 välillä vietetyt valveillaolon hetket, yleensä tunnin mittaisia, ovat olleet ihan hauskoja ja inspiroivia.

Ulkoilusta nauttimassa

Onni on, että yöt ovat kuitenkin sujuneet melkoisen hyvin 2-4 kertaa syöden. Luulisin olevan paljon väsyneempi, jos sekä päivät että yöt menisivät itkujen keskellä. Nyt vain päivisin on itketty (kellonajalla ei ole muuten ollut väliä). Sinänsä en ole kokenut tilannetta liian raskaaksi, etenkin, kun se on alkanut helpottumaan maidottomuuteni jälkeen. Mutta kyllähän jaksaminenkin alkaa jossain vaiheessa muuttua sellaiseksi, että puurtaa kivojakin asioita yrittäen olla liikaa miettimättä ja vain jaksaa. Ja toivoa, ettei mitään kovin suurta unohdusta tapahtuisi. Äh, kun tuntuu, että tälläkin liioittelen omaa väsymystä, mutta kai tuokin ajatus on vähän ominaista itselleni. "Eihän tämä vielä mitään, koska onhan tuolla ja tuolla paljon rankempaa. Tässähän on menty yhden lapsen kanssa vasta näin vähän aikaa... ja niin edelleen." Mutta jonkinlaista väsymystä on liikkeellä, sen voin sanoa, vaikka olenkin kovin onnellinen ja koen eläväni elämäni parasta aikaa.

Mutta mitä siis tapahtui?
Olen käyttänyt vauvaani monen ystäväni suosituksesta nyt pari kertaa (kolmas tänään) vyöhyketerapeutilla.
Itse emmin tuota pitkään, sillä en tiennyt, mistä oli kyse. Enemmänkin pohdin, että onko se ihan ok, soveliasta, outoa tai jotain muuta. Mutta sitten rohkenin varata ajan. Ei siitä varmasti haittaakaan olisi.
Okei, ensimmäisen kerran illalla itkettiin sitten parin illan edestä. Yritin rauhoitella miestäni, että tämä kuuluu asiaan. Toisen kerran illalla tapahtui tuo aluksi kuvailemani tilanne. Vauva (huom! Jäntevyydeltään ihan eri tuntuinen; niin rento!) söi pitkään ja hartaasti, sitten vein hänet kokeilumielessä omaan sänkyynsä. Hetken aikaa hän katseli minua hämmentyneenä, mutta pian uni oli vienyt taas voiton. Nyt olemme mieheni kanssa saaneet syödä iltapalaa kahdestaan jo kaksi iltaa. Tätä ei ole tapahtunut... hmm... en edes muista, milloin.
Päivisin leikit ovat edelleen rentoutuneempia, pulautukset ja nieleskelyt ovat vähentyneet entisestään ja vauva on todellakin paljon rentoutuneemman oloinen. Kuona-aineet ovat lähteneet liikkeelle yhden suuren limapulautuksen, pahahajuisten ilmavaivojen ja kakkojen myötä. Mutta vauva itsessään on ollut hyvävointinen. Toissailtana melkein itketti. Miten ihanaa, että vauva saa levättyä ilman kipeää oloa!

Ja ei - kyllä se meidän tyttömme edelleen on. Onneksi.💗

Leikit maistuvat, kun on hyvä olo

3 kuukautta - erilaisia kääntymisiä

Käymme ilmeisesti molemmat, sekä minä että tyttäreni, jonkin sortin 3-4 kuukauden kehitysvaihetta, jolloin ylimääräistä hulinaa on vähennettävä. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa, vaikka on tehnyt mieli. Viime viikkoihin on riittänyt prosessoitavaa, enkä ole kokenut mielekkääksi purnata pohdintojani blogiin. En ole osannut, tohtinut, pystynyt tai koko kirjoittaminen on tuntunut aivan typerältä. Toisaalta olen hyvin kiitollinen siitä, että minulla on ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa peilata ajatuksia ja mietteitä, saada rehellistä palautetta ja toisaalta myös kuulla joko komppaamista tai sitten maan pinnalle nostamista. Puolin ja toisin näin, eikös.

Ja kun jostain ajatustyöstä on alkanut toipumaan, niin neuvola heittää lisää pähkäiltävää.
Maanantain käynnillä tyttöä kehuttiin kovin sosiaaliseksi, virkeäksi ja liikkuvaksi. Oli kiva kuulla kehuja tytöstä. Sain kertoa hänen kääntyneen päivää ennen 3 kuukauden ikäänsä molempien kylkien kautta selältä vatsalleen. Kerroin myös omasta maidottomasta ruokavaliostani olleen jo parin viikon kokeilun myötä apua. Suhtautuminen oli imetysdieetteihin edelleenkin skeptinen. "Ainahan sitä voi kokeilla, vaikka eivät sun syömiset rintamaitoon vaikuta."
Joskin hetken päästä oltiin jo kovin huolissaan siitä, saanko ja saako kauttani vauva riittävästi kalsiumia!
Kerroin lisäkysymyksen myötä, että syön oikeastaan aika kasvispainotteisesti, mutta monipuolisesti ja monen vuoden kokemuksella.
Tästä seurasi luento (monisteiden ja ääneen lukemisen kautta) vegaani- ja kasvisruokavalion haitoista vauvalle, ja seuraavassa hetkessä minut oli jo passitettu labroille.
Sinänsä mikäs siinä; onhan ferritiinit ja albumiinit ihan hyvä katsastaa (,vaikka lopulta minä olin se, joka neuvoin niiden tilaamisessa...), mutta periaatteessa koko tilanne vain turhauttaa. Nykytutkimusten ja ravitsemussuositusten mukaan monipuolisesti koostettu kasvis- tai vegaaniruokavalio on aivan hyvä imettävän ruokavalio. Tuntuu kovin vanhakantaiselta ajatella, ettei olisi.

Ulkoilusta nauttimassa

Vauva myös mitattiin, ja siitäkin tuli moitetta. Vauvan paino jäi laahaamaan. Puhuttiin jo kiinteiden aloittamisesta aiemmin, tarvittaessa lisämaitojen antamisesta. Itse pohdin vain, että edelliseen mittaukseen oli 46 päivää, johon mahtuu aika monta kipeää päivää (silent reflux). Eihän kipeänä itsekään tee mieli syödä! Painotin tytön olleen nyt maidottoman ruokavalioni myötä paljon parempi voivainen, pirteämpi, seurustelevampi ja liikkuvaisempi. Hän on syönyt minusta hyvin, pissaa on tullut ja ripuli on muuttunut myös kiinteämmäksi. Toisaalta ymmärrän kyllä painoseurannan; hyvä se on, että vauva saa riittävästi painoa, jotta kasvaa ja kehittyy. Ja vaikka terveydenhoitaja ei varsinaisesti kehottanut huolestumaan, niin tokihan jonkinlaista herätystä tuo kuitenkin toi. Onko imetyksessäni jotain vikaa?? En silti ole huolissani, sillä maalaisjärjellä ajatellen haluan mieluummin luottaa vaistooni ja uskoa siihen, että painokontrollissa 1,5 viikon päästä paino on jo paremmalla tolalla. Jatkan edelleen maidottomalla,ja toki huomioin imetystilanteita ja tiheyttä. Lisäksi jatkan huomion kiinnittämistä siihen, että minäkin syön ja juon riittävästi. Toisaalta laskujeni mukaan tyttö syö päivittäin noin 10 kertaa, kun taas eilen (kyläilypäivänä, johon sisältyi myös junamatkat!) hän ruokaili 18 kertaa. Kenties elelemme tiheän imun kautta.
Neuvolakäynnin lopuksi tyttö sai vielä rotarokotteen suuhun ja molempiin reisiin piikit, niin, että siniset laastarit näyttivät kuin kinesioteipeiltä. Toistaiseksi rokotteiden sivuvaikutuksissa ollaan päästy vielä aika vähällä. Toisena iltana olo tuntui olevan jo aika ikävä, joten silloin tyttö sai ensimmäistä kertaa Panadolia. Se  olikin sitten melkoista herkkua.

Onnellista perusarkea täällä kuitenkin elellään, tytön kanssa on ihana puuhailla, höpötellä ja leikkiä. On upea tunne nähdä, kuinka hänen silmänsä sädehtivät ja hymy leviää koko kasvoille. Pienet jalat ja kädet sätkivät innoissaan joka ilmansuuntaan. Joskin rauhoittumisen tarvetta alkaa ilmeisesti molemmin puolin olla ilmassa. Tytöllä lienee uuden oppimisen vaihetta, jonka myötä onkin ihan paikallaan rauhoittaa menoja. Tämä olikin hyvä kommentti eräältä ystävältäni, ja sitä tuki myös lukemani sivu vauvan kehitysvaiheista. Aivoille riittää niin paljon prosessoitavaa, että jatkuva muutos ja meneminen voivat vain väsyttää turhaan. Oma menojalkani on luultavasti myös levon kaipuussa. Erikoinen vetämätön olo on vaivannut jonkin aikaa, ja tuntuukin kovin helpottavalta, että vietämme sekä tänään että huomenna kotipäivää. Emme toki ole joka päivä aamusta iltaan menossa, viikkoihin on sisältynyt useampi kotipäivä,

mutta menottomat päivät tuntuvat nyt hyviltä. Kun vielä saisi otettua tuosta imurinvarresta kiinni vielä, kun vauva nukkuu yöuniaan...Kiitollinen mieli on siitäkin, kuinka olemme osanneet miehenikin kanssa keskustella asioista, omasta jaksamisestamme ja vaiheista. Toki joskus melko pian, joskus pienen kyselyn kautta. Mutta silti, toinen toistamme tukien. Kovin mukavaa onkin ollut, kun hän on ottanut aika ajoin ruoanlaitto- tai muiden kotihommien vastuuta nähdessään, että olen kiinni vauvassa tai pienen lepohetken kaipuussa. Näistä olen kiitollinen. Vielä väsymyksen sanoittaminen (tai edes itsellenikään myöntäminen!) vaatii opettelua, mutta jospa tämäkin vain kuuluu tähän 3-4 kuukauden kehitysvaiheeseen. 😉

Välillä on köllitty yhdessä

Muuttuneet roolit

Vietin viikonlopun aamut leipomalla seurakuntamme kahveille. Olen ollut paljon vastuussa kahvituksista ja ilokseni saanut toteuttaa itseäni tuolla tavoin; organisoida ihmisiä puuhailemaan yhdessä kaikkien yhteiseksi hyväksi ja myös leipomalla mitä erilaisia syötäviä.
Leipominen ja puuhailu oli nytkin mukavaa; on kovin hauskaa ideoida kokonaisuutta, miettiä, mitä tällä kertaa tekisi ja mikä olisi kiva. Koska olen itse maidottomalla ruokavaliolla, olin ajatellut ensin, että syön sitten vaikka pelkkiä viinirypäleitä; en taida nyt paneutua huomioimaan tuota seikkaa. Mutta innostuinpa jopa pohtimaan vegaanisia vaihtoehtoja! Kasvisruoka-innostus on ilokseni saanut uutta tuulta ja puhtia koko tämän alkuvuoden ja oikeastaan en edes muista, milloin olisin syönyt liharuokaa. Eikun hups, sehän oli yökyläreissulla. Mutta lukisinkin itseni nykyisin (sen enempää ja ihmeemmin kategorisoimatta, heh) "kotivegaaniksi tai -kasvissyöjäksi", rennolla otteella.

Niinpä tein uuden löydön: vegaaniset levitteet! Toki olin ohjeita nähnyt ennenkin, mutta nyt jotenkin tajusin ne, kun olin keksinyt tehdä kahveille sämpylöitä. Ja ihastuin! Salaa toivoin, että tekemäni punajuuri-hernelevite ja aurinkokuivattu tomaatti-valkopaputahna tuntuisivat kahvittelijoista liian vierailta ja niitä jäisi jäljelle. 😅 Mutta ehkä vielä kivempi oli lopputulos: kävi niin, että niistä tykättiin, mutta niitä myös jäi kotiin vietäväksi.

Mutta jokin mietitytti eilen. Olo oli jotenkin "nihkeä", vaikka oikeasti mieli oli todella hyvä. Pääsin jopa ulkoilemaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aurinkoiseen aikaan! Kuinka iloitsinkaan -19 asteen pakkasen kipristellessä poskilla! Miten paljon mieli piristyikään! (Heh, yhden minuutin aikana huomasi osuvasti "talven ja kesän lapsen" eron. Kun minä, joulukuun kovien pakkasten aikaan syntynyt, intoilin ulospääsyä, oli heinäkuussa syntynyt mieheni puhissut, että tällaisilla keleillä sitä pitäisi olla vain neljän seinän sisällä. Enpä tiedä, onko syntymäkuukaudella sitten oikeasti väliä... 😀) Melkein itku pääsi, sillä mieleen tulvi vuoden takaiset muistot lukuisista hiihtoreissuista ja melko tasan vuoden takaisista ajatuksista. Kuinka paljon sainkaan voimia ja jaksamista luonnossa ja ulkoilmassa olemisesta. Leipominen oli myös sujunut tytön kanssa oikein kivasti. Tein sämplylätaikinan kohoamaan, syötin tytön, pyöräytin sämpylöitä hänen leikkiessään ja sitten paistoimme niitä yhdessä. Keittiössä pyörähtelyt saivat tytön kasvoille leviävän innostuneen hymyn. Messuun oli oikeasti tosi mukava mennä. Mutta miksi sitten huomasin oloni omituiseksi paikallani istuessani?

Se oli varmaankin se opetus. Tai laulut. Tai ehtoollinen. Mutta varsinkin ystäväni kanssa keskusteleminen, hänen kanssaan ajatusteni peilaaminen. Ymmärsin, että huomasin joutuvani miettimään muuttunutta rooliani ja paikkaani. Olin vuosia tottunut näkemään itseni toimijana, tekijänä, tai ainakin näihin olin pyrkinyt. Olin halunnut, että olisin aktiivinen, ahkera ja reipas. Ettei minusta olisi vaivaa, vaan ennemminkin toisin päin. Että voisin auttaa muita, olla avuksi ja osaltani voivani vaikuttaa siihen, että esimerkiksi messukokonaisuus olisi toimiva. Yhtäkkiä huomaankin, että en enää pysty samalla tavoin. Toki olin tähän valmistautunut jollain tavoin puhumalla, että en yhtään tiedä, kuinka keittiöhommat tulevat sujumaan vauvan kanssa, mutta kokeillaan. Edellisellä kerralla hommat sujuivat suht hyvin. Mutta tällä kerralla jouduin jo ilmoittamaan mukaan pyytämälleni keittiötiimille (, jonka olin onneksi saanut hiukan isommaksi!), että neiti syö sittenkin vielä, me myöhästytään. Kun lopulta saavumme paikalle, oli tehotiimi saanut jo tehtyä lähes kaiken ja koin olevani vain vähän ylimääräinen. Kiitollisin mielin ihastelin heidän aikaansaannoksiaan, ja pian olivat tuomisenikin jo aseteltu nätisti esille. Mutta kahvien jälkeen minusta ei ollut kuin pöytien pyyhkijäksi, yhdellä kädellä tehtävien asioiden hoitajaksi tytön ollessa itkuinen (mutta ei nälkäinen). Kukaan ei ollut asiasta moksiskaan; olihan tekevää porukkaa. Mutta se olo.Huomasin sittemmin viisaan ystäväni myötä, että joudun nyt miettimään uudella tavoin omaa rooliani ja paikkaani messuyhteisössä. Ja sitä, kuinka paljon esimerkiksi äitiys vaikuttaa siihen tai muiden suhtautumiseen. Jonkin verran olen pohtinut vaikka joidenkin lapsettomien ystävieni seurassa, että olenko heidän silmissään muuttunut "tylsäksi" ja vain imetyksestä ja kakkavaipoista puhuvaksi äidiksi. (En usko puhuvani vain noista aiheista, mutta lähinnä pohdin äitiys-teemaa heidän silmissään.) Mikä ja kuka minä nykyään olen? Miten minä suhtaudun itseeni? Olenhan paljon muutakin kuin vain äiti. Äitiys toki muuttaa ja mullistaa kaiken, vaikuttaen varmasti joka elämän osa-alueeseen.

Ehkä kyse ei tosiaan ollutkaan huonommuudesta tai sellaisesta, että olisin jotenkin vääränlainen, saamaton, tylsä tai riittämätön. Ehkä kyse on vain muuttuneista rooleista. Se ei onneksi suinkaan tarkoita sitä, että minun pitäisi heittää hanskat tiskiin ja todeta, että ei minusta ole sitten mihinkään. Ehkä tämä aika on nyt ennemminkin sitä, että aktiivisen tekijän (=keittiöhommat) sijasta voin organisoida tekijöitä ja vaikka leipoa vailla aikatauluja. Ja olla avoin ajatusteni kanssa niin itselleni kuin muille. Uskon avoimuuden olevan myös avaintekijä, jonka myötä ajatuksista ei myöskään muodostu möykkyjä omaan mieleen. Ja siksi haluan avata näitä tännekin; kenties joku muukin rohkenee puhua vaikka ystävilleen ajatuksistaan.

Kaikenlaisiin ajatusmatkoihin sitä onkin tullut päädyttyä!

Millaisia ajatuksia sinulla on muuttuneista rooleista ja oman paikan löytämisestä lapsen tulon myötä?

Ystäväni lähettämä kuva, aika osuva!

Liikunta ja sen muuttuminen - olenko mennyt pitkin seiniä?

On näitä ilmoja pidellyt.
Olen useita kertoja silmäillyt ulos, ihastellut pakkasen ja auringonsäteiden loistoa, lumen kimallusta ja pilvetöntä taivasta. Kuvitellut, miltä tuntuu antaa pakkasen nipistellä poskia reippaalla kävelylenkillä tai hiihtoreissulla. Kuinka lihakset lämpiävät ulkona liikkuessa samalla, kun raikas talvisää saa sisuksetkin virkistymään. Ja sitten taas kuunnellut tytön kiherrystä, katsellut koko kasvoille leviävää kaunista hymyä. Ihastellut hänen piirteitään, jutellut päivän touhuista.
Pakkasta on ollut useampana päivänä yli -15, siis ihan liian paljon vaunulenkeille.
Vilkaisen taas ulos, puiden lumiset oksat säteilevät auringonpaisteessa. Aika ihanaa.
Mutta me jäämme sisälle.

Voisin sanoa olevani innokas liikkuja, oli laji vuodenaikojen mukaan mikä milloinkin. Kävely, juoksu, pyöräily, hiihto, luistelu, sali, jumppatunnit... Joukkuelajeja lukuunottamatta melkein kaikki on käynyt. Tämäkin vain siksi, etten ole vain koskaan sattunut lyöttäytymään mihinkään joukkuejuttuun, vaikka esimerkiksi täälläkin vireänä oleva lentopallo kiinnostaisi tai sitten pesäpallo. Tai sähly! Tai jalkapallo! Olisihan näitä!
Olen melkein pitänyt mielessäni "kirjaa" siitä, minkä verran olen viikon aikana harrastanut mitäkin lajia, ja olen pitänyt tärkeänä, että kauniilla säällä ulos todellakin mennään. Mikäs sen parempaa. Melko huvittuneena olen viime päivinä myös miettinyt, että juoksulenkillekin on tullut lähdettyä oikeastaan säässä kuin säässä - niin loskassa, sateessa kuin -25 asteen pakkasessakin.
Liikunta on ollut minulle henkireikä, nollausjuttu, paineiden purku ja nautinto. Nautin sen tuomasta hyvästä olosta, vetreyttävästä  ja raikastavasta vaikutuksesta sekä tunteesta, että kroppani pystyy ja siinä on sekä voimaa, notkeutta, sitkeyttä että kestävyyttä. Selkärankaa. Tietyllä tapaa olen tottunut näkemäänkin itseni jos en superkunnossa, niin ainakin tietyllä tavalla liikunnallisena.
Ennen raskautta olen ollut välillä melko ahdistunutkin, jos olen joutunut olemaan pitkiä aikoja sisällä, vailla kunnon liikuntaa. Minulle vaatii melko paljon itselleni järkeilyä ja selittämistä, jos esimerkiksi vaikka itse valitsemani reissunkin vuoksi liikunta jää vähäisemmälle. Onneksi järkeä on tarttunut vuosien varrella sen verran päähän, että olen selvinnyt (sekä lähelläni olleet).

Olin etukäteen pohtinut, että jos olisin raskausaikana kovin huonovointinen ja kipeä, enkä pääsisi liikkumaan, niin miten pääni kestäisi. Onnekseni pääsin liikkumaan tietyin huomioin aivan loppumetreille saakka, ja se koituikin onnekseni. Sen verran minulla oli selvitettävää ajatusteni ja tunteideni kanssa, että liikunta ja ulkoilu olivatkin se paras purkukeinoni. Ja niin minä sitten hiihdin, poljin, kävelin, ulkoilin, retkeilin, jumppasin ja liikuin.

Tiesin, että vauvan kanssa liikuntaan tulisi muutos. En toki ollut ajatellut, että vauva sulkisi minut neljän seinän sisälle, mutta jonkinlaista muutosta olin uumoillut. Ajattelin kyllä, että vauva menee mukana, ja kyllähän sitten vaunulenkille pääsee tai minäkin omille jutuille miehen katsoessa vauvan perään. Mutta siinäpä se suurin muutos ja asia piilikin, johon en ollut osannut valmistautua. Kyllähän vauva eri paikkoihin kulki mukana, mutta sen verran olin onneksi saanut jo äidinvaistoa, että en sentään voisi nukuttaa pientä ensin vaunulenkillä ja olettaa hänen sitten nukkuvan esimerkiksi monen tunnin ajomatkaa. Nopeasti halusin lähteä kuuntelemaan vauvankin rytmiä. Jos nyt on sopiva aika käydä pitkille unille, niin mehän lähdemme ulos! Ei silloin, kun syöminen on ollut vähäistä ja leikit vasta aluillaan.
Omat liikuntahetkeni ovat jääneet hyvin minimiin. Olen päässyt käymään salilla korkeintaan kerran viikossa, jos sitäkään, sillä illat ovat olleet itkuisia, ja usein mies on hätyyttänyt minua takaisin aiottua aikaisemmin. Olen myös ollut melko huono pyytämäänkään "omaa aikaa". Salille pääseminen on tuntunut putoavan tärkeysjärjestyksessäni melko alas, ja en myöskään ole tohtinut kovin paljoa vaivata työssäkäyvää miestäni. Ja toisaalta... en ole ihan kovin suurta tarvetta kokenutkaan "omalle ajalle". Niin moni tekemäni asia tällä hetkellä on sellainen, mihin voin ottaa vauvan mukaan.

Voisin onnitella itseäni.
En ole sinkoillut pitkin seiniä joutuessani jättämään väliin omat salitreenini tai ulkoilun ihanan kutsuvassa pakkassäässä. Tiedän, että liikunta tukisi omaa jaksamistani ja hyvinvointiani, ja siitä aionkin pitää kiinni. Mutta sen mukaan, miten vauvalta on mahdollista. Jos eilen oli pakkasta -18, eikä vaunulenkkiä voinut ajatella, niin päädyin sitten tekemään pientä jumppaa kotona. Jos mies on väsynyt ja tarvitsisi hiukan lepoa, niin salin sijasta lähdemmekin tytön kanssa vaunulenkille. Ja kaikki on hyvin. Tilanteen mukaan mennään. Jos jonain päivänä ei pääsekään, niin ei voi mitään. Mutta sitten, kun liikkumaan pääsee, niin nautin todella.
Olen päässyt ulkoilemaan ja liikkumaan varastoon niin paljon. Tulee aika ja mahdollisuudet, jolloin vauvan voi ottaa eri juttuihin mukaan. Ja tulee vielä aika, jolloin talviset päivät kutsuvat taas ulkoilemaan, ja silloin minä vedän taas sukset jalkaan ja hilpaisen järven jäälle. Silloin saatan vain enää muistella haikeudella, kuinka pieni vauvamme olikaan.

Voi pientä poloista - löytyisikö syy itkuun?

Kuinka nopeasti sitä "turtuukaan" toimimaan totutulla tavalla, tavallaan selviytymään päivästä, yöstä, päivästä ja yöstä, suunnittelemaan mukavia juttuja, touhuamaan arjen puuhia ja soveltamaan, jos tuleekin muutoksia tai vaikka vain itkuja. Samaan aikaan sitä on kuitenkin jossain mielensä perukoilla tullut pohdiskelleeksi asioiden normaaliutta tai ennemminkin sitä, etteivät kaikki vaikuta normaalilta. Jokin vaisto on kolkutellut mielessä, että ei tämä näinkään voi mennä.
Sitten on vain jatkettu heijaamista, rauhoittelua, pomppimista jumppapallolla ja käveleskelyä ympäri asuntoa. Jatkettu vain jotain, joka voisi auttaa vauvan oloon.

Vauvan rauhoittelua

Muistelen, että tilanne muuttui tytön ollessa kahden viikon ikäinen. Olen sittemmin lukenut, että juuri tuohon aikaan vauva alkaa enemmän "tulemaan esiin" ja suolistokin reagoimaan asioihin. Vahinko vain, että juuri samoihin aikoihin ajoittuu D-vitamiinin aloittaminen, joka ainakaan meillä ei kyllä helpottanut asioita. Kummallista, kuinka edelleenkin tulee ajateltua, että mitä minä näistä nyt puhun tai nostan esille. Eihän tämä nyt niin paha ja hankala ole ollut.
Kunnes sitten tyttäreni itkee masukipujaan, vääntäen itseään kaarelle. Ja taas mennään,vaikka kuudetta tuntia. Tai aamuviiteen (nämä ovat onneksi olleet harvinaisia).

Eilisiltana ystäväni toteamus sai minut havahtumaan. Olin hänen kanssaan keskustellut vauvan hoidosta lukuisia kertoja ennenkin, mutta eilen, hänen rauhoitellessaan pientä tytärtäni, hän sanoi  tytöllä olevan aivan samanlaisia oireita, kuin hänenkin kahdella tyttärellään vauva-aikoina. Ja heillä oli ollut refluksi.
Kotimatkalla palaset alkoivat loksahdella paikoilleen, ainakin siltä minusta tuntui. Sitäkö se siis oli, refluksia? Jota olin jo hiukan pohtinut jo joulukuussa? Silloin tosin kaikki neuvolan vähättelyt, hyvin menneet päivät ja yöt, juhlahumut ja kenties jonkinlainen väsymyskin saivat tuollaisen ajatustyön hälvenemään. Olin vain tyytynyt siihen, että vauvalla on masu kipeä, hän saattaa itkeä tai olo olla hankala monia, monia tunteja, joten heijataan, hierotaan, hoivataan ja kannetaan. Käydään vaunulenkeillä ja jumpataan. Röyhtäytetään ja pidetään pystyssä.

Mutta olivathan oireet kuitenkin tuntuneet pahentuvan, vaikka toisin olisi voinut luulla. Yhtäkkiä tajusin, että kaikki ne lisääntyneet pulauttelut, maidon nousut suuhun, hikka, käheä ääni, rohina, masukivut, mahallaan olon tuskaisuus (välillä), leikkimatolla olemisen hankaluus (välillä), pahanhajuiset, rusehtavat liejukakat olivatkin mahdollisesti refluksin oireita! Olin tiedostanut, että ei tämä ihan tavalliseltakaan vaikuta, mutta kenties olin jäänyt kaiken puuhailun alle ja unohtanut, ettei kellertävää ryyniä ollut enää todella pitkään aikaan ollut enemmistönä vaipassa. Todella pitkään aikaan.

Pohdin jo jonkin aikaa sitten silent reflux -tyyppistä oireilua, mutta sitten taas tuli jotain, joka vei ajatukset muualle. Mielessä on toki ollut myös "pelko" siitä, että ylireagoinko, suurentelenko asioita. Kenties siksi en ole osannut ajatella asioiden olevan tällä tolalla. Hän kuitenkin nukkuu monia tunteja peräkkäin. Eihän vauvamme huuda joka ilta monta tuntia, tauotta. Eihän hän oksenna kaaressa, eihän hän heräile jatkuvasti uniltaan. Eihän hän... no, kyllähän hänen on hankala olla. Monellakin tavalla. Ja monta kertaa päivässä. Kuka minä olen muuta sanomaan, kun tyttäreni katsoo minua itkusta vääntyneillä kasvoillaan, kuin pyytäen, että veisin kivun pois. Ja veisinhän minä, kun vain tietäisin, miten.

Näitä aamuja, kun leikit onneksi maistuvat,
vaikka itkua on kestänyt aamuviiteen.

Olin jo raskausaikana päättänyt, että tekisin imetyksen eteen töitä, mikäli jotain hankaluuksia ilmenisi. Nytkin on päivänselvää, että jotain muutosta täytyisi kenties tehdä. Lukemani perusteella refluksiin toki voi vaikuttaa myös muillakin tavoin, sillä aina kyse ei ole allergiatyyppisestä. Ja mitä ruoka-aineisiinkin tulee, niin melko hakuammuntaa se tuntuu olevan. Mutta jostain voi kuitenkin yrittää. Yleisimpiä refluksi-oireita aiheuttavia ruoka-aineita ovat maitotuotteet, soija, kananmuna, kotimaiset viljat sekä naudanliha. Toki tiukempaakin dieettiä on olemassa, mutta minusta helpointa olisi nyt eliminoida alkuun vaikka maitotuotteet. Se tuntuu muutenkin kaikista helpoimmalta, sillä käytän muutenkin osittain kauramaitotuotteita. Muutamat läheiseni ovat kyselleet kahvin vaikutuksia, mutta täytyy sanoa, että se tuottaa minulle jo valmiiksi tuskanhikeä (kamalaa sanoa). Kyllähän kahvikin varmasti voi vaikuttaa tilanteeseen, mutta suoraan sanottuna jännitän omia mahdollisia vieroitusoireita, joita voisi seurata kahvin lopettamisesta! Kahvi onkin ollut minulle eräänlainen herkkuhetki ja tietynlainen pahe, vaikka en ämpäritolkulla sitä kittaakaan (siis EN!). Mutta täytyy miettiä, mistä lähteä liikkeelle. Ja kysyä apua. Pyytää tukeakin. Neuvolaan minulla on valitettavasti melko skeptinen suhtautuminen, sillä jo aiemmin kysyessäni omien syömisteni vaikutuksia vauvan vointiin, terveydenhoitaja suhtautui imetysdieetteihin kovin vähättelevästi ja aliarvioivasti, ja nosti pian esiin lääkkeet ja koliikkipatjat. Siksi olen asialla hiukan omatoimisestikin, toki myös vertaistukipaikoista ja asioita kokeneilta ystäviltäni neuvoa kysellen.

Toivottavasti jokin helpottaa. Kyllähän minä tytärtäni kannan vaikka pitkin yötäpäivää, mutta se ei lopulta ole kenellekään paras ratkaisu. Vähiten hänelle, jolla ne kivut ja hankala olo on.