maanantai 28. tammikuuta 2019

Muuttuneet roolit

Vietin viikonlopun aamut leipomalla seurakuntamme kahveille. Olen ollut paljon vastuussa kahvituksista ja ilokseni saanut toteuttaa itseäni tuolla tavoin; organisoida ihmisiä puuhailemaan yhdessä kaikkien yhteiseksi hyväksi ja myös leipomalla mitä erilaisia syötäviä.
Leipominen ja puuhailu oli nytkin mukavaa; on kovin hauskaa ideoida kokonaisuutta, miettiä, mitä tällä kertaa tekisi ja mikä olisi kiva. Koska olen itse maidottomalla ruokavaliolla, olin ajatellut ensin, että syön sitten vaikka pelkkiä viinirypäleitä; en taida nyt paneutua huomioimaan tuota seikkaa. Mutta innostuinpa jopa pohtimaan vegaanisia vaihtoehtoja! Kasvisruoka-innostus on ilokseni saanut uutta tuulta ja puhtia koko tämän alkuvuoden ja oikeastaan en edes muista, milloin olisin syönyt liharuokaa. Eikun hups, sehän oli yökyläreissulla. Mutta lukisinkin itseni nykyisin (sen enempää ja ihmeemmin kategorisoimatta, heh) "kotivegaaniksi tai -kasvissyöjäksi", rennolla otteella.



Niinpä tein uuden löydön: vegaaniset levitteet! Toki olin ohjeita nähnyt ennenkin, mutta nyt jotenkin tajusin ne, kun olin keksinyt tehdä kahveille sämpylöitä. Ja ihastuin! Salaa toivoin, että tekemäni punajuuri-hernelevite ja aurinkokuivattu tomaatti-valkopaputahna tuntuisivat kahvittelijoista liian vierailta ja niitä jäisi jäljelle. 😅 Mutta ehkä vielä kivempi oli lopputulos: kävi niin, että niistä tykättiin, mutta niitä myös jäi kotiin vietäväksi.



Mutta jokin mietitytti eilen. Olo oli jotenkin "nihkeä", vaikka oikeasti mieli oli todella hyvä. Pääsin jopa ulkoilemaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aurinkoiseen aikaan! Kuinka iloitsinkaan -19 asteen pakkasen kipristellessä poskilla! Miten paljon mieli piristyikään! (Heh, yhden minuutin aikana huomasi osuvasti "talven ja kesän lapsen" eron. Kun minä, joulukuun kovien pakkasten aikaan syntynyt, intoilin ulospääsyä, oli heinäkuussa syntynyt mieheni puhissut, että tällaisilla keleillä sitä pitäisi olla vain neljän seinän sisällä. Enpä tiedä, onko syntymäkuukaudella sitten oikeasti väliä... 😀) Melkein itku pääsi, sillä mieleen tulvi vuoden takaiset muistot lukuisista hiihtoreissuista ja melko tasan vuoden takaisista ajatuksista. Kuinka paljon sainkaan voimia ja jaksamista luonnossa ja ulkoilmassa olemisesta. Leipominen oli myös sujunut tytön kanssa oikein kivasti. Tein sämplylätaikinan kohoamaan, syötin tytön, pyöräytin sämpylöitä hänen leikkiessään ja sitten paistoimme niitä yhdessä. Keittiössä pyörähtelyt saivat tytön kasvoille leviävän innostuneen hymyn. Messuun oli oikeasti tosi mukava mennä. Mutta miksi sitten huomasin oloni omituiseksi paikallani istuessani?



Se oli varmaankin se opetus. Tai laulut. Tai ehtoollinen. Mutta varsinkin ystäväni kanssa keskusteleminen, hänen kanssaan ajatusteni peilaaminen. Ymmärsin, että huomasin joutuvani miettimään muuttunutta rooliani ja paikkaani. Olin vuosia tottunut näkemään itseni toimijana, tekijänä, tai ainakin näihin olin pyrkinyt. Olin halunnut, että olisin aktiivinen, ahkera ja reipas. Ettei minusta olisi vaivaa, vaan ennemminkin toisin päin. Että voisin auttaa muita, olla avuksi ja osaltani voivani vaikuttaa siihen, että esimerkiksi messukokonaisuus olisi toimiva. Yhtäkkiä huomaankin, että en enää pysty samalla tavoin. Toki olin tähän valmistautunut jollain tavoin puhumalla, että en yhtään tiedä, kuinka keittiöhommat tulevat sujumaan vauvan kanssa, mutta kokeillaan. Edellisellä kerralla hommat sujuivat suht hyvin. Mutta tällä kerralla jouduin jo ilmoittamaan mukaan pyytämälleni keittiötiimille (, jonka olin onneksi saanut hiukan isommaksi!), että neiti syö sittenkin vielä, me myöhästytään. Kun lopulta saavumme paikalle, oli tehotiimi saanut jo tehtyä lähes kaiken ja koin olevani vain vähän ylimääräinen. Kiitollisin mielin ihastelin heidän aikaansaannoksiaan, ja pian olivat tuomisenikin jo aseteltu nätisti esille. Mutta kahvien jälkeen minusta ei ollut kuin pöytien pyyhkijäksi, yhdellä kädellä tehtävien asioiden hoitajaksi tytön ollessa itkuinen (mutta ei nälkäinen). Kukaan ei ollut asiasta moksiskaan; olihan tekevää porukkaa. Mutta se olo.Huomasin sittemmin viisaan ystäväni myötä, että joudun nyt miettimään uudella tavoin omaa rooliani ja paikkaani messuyhteisössä. Ja sitä, kuinka paljon esimerkiksi äitiys vaikuttaa siihen tai muiden suhtautumiseen. Jonkin verran olen pohtinut vaikka joidenkin lapsettomien ystävieni seurassa, että olenko heidän silmissään muuttunut "tylsäksi" ja vain imetyksestä ja kakkavaipoista puhuvaksi äidiksi. (En usko puhuvani vain noista aiheista, mutta lähinnä pohdin äitiys-teemaa heidän silmissään.) Mikä ja kuka minä nykyään olen? Miten minä suhtaudun itseeni? Olenhan paljon muutakin kuin vain äiti. Äitiys toki muuttaa ja mullistaa kaiken, vaikuttaen varmasti joka elämän osa-alueeseen.

Ehkä kyse ei tosiaan ollutkaan huonommuudesta tai sellaisesta, että olisin jotenkin vääränlainen, saamaton, tylsä tai riittämätön. Ehkä kyse on vain muuttuneista rooleista. Se ei onneksi suinkaan tarkoita sitä, että minun pitäisi heittää hanskat tiskiin ja todeta, että ei minusta ole sitten mihinkään. Ehkä tämä aika on nyt ennemminkin sitä, että aktiivisen tekijän (=keittiöhommat) sijasta voin organisoida tekijöitä ja vaikka leipoa vailla aikatauluja. Ja olla avoin ajatusteni kanssa niin itselleni kuin muille. Uskon avoimuuden olevan myös avaintekijä, jonka myötä ajatuksista ei myöskään muodostu möykkyjä omaan mieleen. Ja siksi haluan avata näitä tännekin; kenties joku muukin rohkenee puhua vaikka ystävilleen ajatuksistaan.

Kaikenlaisiin ajatusmatkoihin sitä onkin tullut päädyttyä!

Millaisia ajatuksia sinulla on muuttuneista rooleista ja oman paikan löytämisestä lapsen tulon myötä?

Ystäväni lähettämä kuva, aika osuva!

1 kommentti: