Päivä, jolloin tarvitsin kukan.

Muutamia hetkiä elämästäni.
Ryhdyin eilen kovalla tohinalla tekemään korvapuusteja, kun olin hetki aiemmin hihkunut verhojen vaihdosta ja ompelusta. Lopputulos: puolet verhoista pois ikkunoista, osa aiemmista verhon tankokujista ratkottu auki, kädet syvällä pullataikinassa, keittiössä suloinen kardemumman tuoksu, poskilla innostunut puna. Peitin taikinan pellavaliinalla, kuiskasin taikinalle "Tule hyvä taikina!", ja totesin, etten nyt kyllä jaksakaan ratkoa ja ommella. Ripustin loput verhoista ikkunoihin. Nyt meillä on taas väriä ja kesä. Väriä ja koti. Juuri, kuten pitääkin olla.

Istahdin hetkeksi lukemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Sanat hyppivät ja pomppivat riveiltä toisille. Silmiä alkoi painaa. Teki mieli nukahtaa, ottaa torkut. Muka niin rankkaa tuo pullataikinan teko. Kuin sumuverho ylläni kurkistelin toiveikkaana liinan alle, ja lopulta ryhdyin korvapuustien pyörittelyyn. Kivaa puuhaahan tuo on, mutta miten olisin kaikista mieluiten ollut nukkumassa! Kun mies tuli lenkiltään oli vastassa sekä pullantuoksuinen koti että vaimo. Toiset maistuivat hyviltä, toinen kittasi kahvia kitusiinsa kuin viimeistä päivää. Sitten jatkettiin matkaa järjestämään kahvitusta messuun.







Uni ei meinannut tulla illalla. En malttanut käydä nukkumaan, vaikka järki sanoi toista. Kupeksin ylhäällä, väitin meneväni nukkumaan, vaikka lopulta päädyin seikkailemaan ajatusmaailmoissa ja inspiroivissa blogeissa. Päivä taisi juuri ja juuri siirtyä maanantain puolelle, kun lopulta annoin järjen päättää. Ja sitten tuli muka aamu. Kello oli 3:15. Ja samoilla silmillä täällä vielä ollaan.
Töissä kiireen keskellä ilman vessa-, ruoka- tai varsinaisia hengähdystaukoja kiihtyvän vauhdin keskellä oli aika pyörryttävä, ja kerran jos toisenkin ähkäisin. Miten on pääkin niin sumuinen! Miten tällaista voi jaksaa? Miksi olen tällainen?!





Lääkäri soitti 1,5 tuntia ilmoitettua myöhemmin. Onneksi sentään soitti. Kertoi kilpirauhasarvoista (olivat edelleen nousseet ja laskeneet viitaten yhä vahvemmin kilpirauhasen vajaatoimintaan), lääkkeestä, labroista ja siitä, että kahden viikon päästä oireiden pitäisi helpottaa. Okei. En jäänyt sen enempää vänkäämään, että mitäs nyt sitten, siis tämän väsymyksen ja sumun kanssa? Vastaus oli aika kylmä "työterveyteen sitten", joten ei tarvitse paljoa pohtia, miten aion toimia. Jos kyse olisikin vaikka katkenneesta koivesta, niin tietenkin menisin!

Kävin kotimatkalla apteekissa ja kaupassa. Ostin itselleni kukan.
Äitikin soitti. "Tarvitsetko apuja?" Hmm.. en varmaan? Ihan varmaan kohta soi ovikello ja äiti on siellä eväskassin ja uunituoreiden sämpylöiden kanssa. Laittoi myöhemmin kuvan pikkudosetistaan. "Tämä on hyvä!"
Mun mentori. <3 (Vaikka en oikein tiedä, miten päin tässä pitäisi olla. Odotan nyt vain, että tuo "vauhtipilleri" antaisi virtaa.)

Luin tänään erästä blogia, jossa kuvattiin herkkiä tunteita vastasyntynyttä lasta kohtaan. Oli vierasta huomata, että vaikka pidin näitä kirjoituksia ihan äärettömän kauniina ja elämän lahjaa ihanana asiana, niin jokin oli muuttunut. Koin itseni oudolla tavalla etäiseksi, erilliseksi. En enää eläytynyt kirjoituksiin, kuten yleensä. En huokaillut, että tuollaista se varmaan meilläkin sitten on. Tällä hetkellä olo oli vain niin turta. Jos nyt vaikka tämän päivän jaksaisin, tämän viikon ja kuun.



 

Nyt alkaa jo vähän naurattaa tämä marmatukseni. 
Tapahtui tänään myös kivojakin asioita, kuten ihana kahvihetki uuden ihanan ystävän kanssa, tsemppiviestit toisilta ystäviltä, ylistysmusiikin kuuntelu Spotifysta ja tämä kukka. Ostin meille melkein jotain muutakin yllätystä kotiin, mutta jäin vielä jahkaamaan. Tällainen minä olen.