Järjestelyjä ja ilon hetkiä

Olenpa nauttinut. Eilen minua huvitti ajatus siitä, että olen näinä muutamina äitiyslomapäivinä ollut rentoutuneempi kuin lähes koko kesälomani aikana. Silloin vielä tuskailin pahemman kerran nukkumis- ja työasioiden parissa. Eilisiltanakin hämmästelin, kuinka oudolta tuntuu ajatus siitä, että tämä ei olekaan vain muutaman päivän vapaa tai parin viikon loma. Ei, vaan hieman pidempi. Toki myöhemmin puuhaa on aivan eri tavalla, mutta se kuuluu asiaan.

Puuhaa on kyllä nytkin ollut; vähässä ovat olleet ihan vain olemishetket. Kerran jouduin kuitenkin kellahtamaan sohvalle torkuille, sillä yö oli ollut erittäin rikkonainen. Huomaan, että vauvalla alkaa olla jo paljon ahtaammat oltavat, ja menokin kertoo vähän siitä, että hänen ehkä tekisi mieli päästä jo kurkistamaan tähän kohdunulkopuoliseen elämään. Kai huomaa sen, miten äiti on nauttinut asioista.

Vauvakutsut saivat leijailemaan vielä pitkään, ja yhä edelleen kuvia katsellessani sydämessä läikähtää. Voi ystävät rakkaat! Onneksi olen onnistunut monien heidän kanssaan sopimaan vielä kahdenkeskistä kahvittelua tai muuta tapaamista. Nyt viikonloppuna saan vielä kylään erään, joka ei pitkän matkan takaa päässyt itse vauvakutsuille. Aika ihanaa.

Pesukone on laulanut kovasti ja aamuisin olen ottanut tavaksi kuunnella jotain rentouttavaa musiikkia tai katsella sivusilmällä ohjelmaa netistä samalla, kun viikkailen pikkuruisia vaatteita. Muutaman kerran nitä on jo tullut aseteltua kaappiin ja vielä uudelleen. On se jännää. Mutta varmasti vielä jännempää on sitten, kun niitä saa oikeasti pukea vauvan päälle. Miten hauskoja arjen riemuja ovat myös olleet sellaiset, kun saimme viimein aikaiseksi hankkia toisen pyykinkuivaustelineen. Helpottaa mieltä, kun pyykit saa levitettyä väljästi.

Torstaina vietimme yhteistä vapaata, ja molempien toive "onnistumisen tunteesta" todellakin toteutui. Kiertelimme eri kaupoissa lähinnä tekemäni listan kanssa, mutta oli aikaa myös suunnittelemattomallekin haahuilulle. Tunsin suunnatonta mielihyvää, kun saimme järjestettyä nyt eteiseen kuramaton etenkin vauvan vaunuja ajatellen, säilytyslaatikoita vauvan vaatteille sekä joitakin muita pienempiä juttuja. Niin, ja löysimme viimein toppahaalarin! Olen etsiskellyt sitä jo melko pitkään, mukaan lukien pohdinnat siitä, mitä lokakuun lopussa mahdollisesti syntyvälle vauvalle tulisi pukea päälle. Nyt löysimme lopulta sellaisen puvun, joka tuntui hyvältä kaikin puolin; koon, ulkonäön, hinnan ja käyttötarkoituksen. Ja voihan olla, että puku on aivan turha hankinta; olin vain vähän kummastellut äitiyspakkauksen isohkoa pukua ja siksi pohtinut pienemmän hankkimista. Onneksi kirpputoreilta voi löytää oikein hyviä ja siistejä vaatteita!

Eilen sain hymyillä kilpaa auringon kanssa. Olimme suunnitelleet menevämme yhdessä mökille ja sen seutuville ulkoilemaan. Mies tosin hiukan varoitteli, että saattaa myös kaivata omaa aikaa. Ja niinhän siinä kävi, että minä pakkasin itsekseni kahvin ja lämmintä vaatetta mukaan ja puin innoissani ylleni vaelluskenkiä jalkaan.
"Jaksatko varmasti lähteä?", mies vielä huolehti.
"Todellakin! Tätä olen odottanut niin paljon!", hehkutin ja vakuutin, että voisin monessa kohdassa lyhentää reittiä ja palata autolle, minulla oli kännykkä mukana, äänet päällä ja akku ladattuna, ja lisäksi myös evästä.
Lupasin huilata, jos siltä tuntuisi.
Kävin hakemassa matkan varrelta koiran vanhempieni luota hoidosta, ja äidin ilme vakavoitui kuultuaan, että menisin yksin retkelle.
"Ole varovainen," hän huolehti.

Sinänsä ymmärrän huolen, sillä eilen oli rv 35+4, mutta tunsin olostani, että voin hyvin. Ja olin innoissani. En ollut voinut edes miettiä menneiden viikkojen aikana tällaista ulkoilua, mutta olin sitä totta totisesti odottanut! Minua ei estäisi nyt (lähes) mikään!
Joten auto lopulta parkkipaikalle, reppu selkään ja koiran kanssa metsän poluille. Jesjesjes!
Koiralla tuntui olevan virtaa enemmän kuin laki salli, ja välillä komensinkin sitä, että nyt varovasti, täällä on vauva kyydissä! Kyllähän me hyvin tulimme toimeen kompuraisilla poluilla ja välillä piti vain pysähtyä ihailemaan maisemia ja ottamaan kuvia. Miten ihanaa! Raikas, syksyinen ilma, auringonpaiste ja ruskan hehku! Nopeammin, kuin taas tajusinkaan, saavuimme reitin ensimmäiselle laavulle. Sille, jolla olin perinteisesti pitänyt evästauon. Nyt en aikoisi viritellä nuotiota, vaan joisin vain kotona keittämäni kahvit kuksasta omenarahkapiirakan kera. Koira kiinni ja itselleni pieni istahdustauko. Käki kuului koputtelevan lähellä. Monet muistot tulvivat mieleeni tältä samaiselta paikalta. Kuinka monen kanssa täällä olikin jo ehditty retkeilemään! Entisten työkavereiden, muutamien ystävieni, mieheni... ja varsinkin koiran... Millaisia eväitä nuotiolla oli myös kokkailtu. Paljon olin saanut oppia kuluneiden vuosien aikana, ja muistelinkin monia retki- ja patikointihetkiä iloiten, en niinkään kaihoten. Nyt ei mieli täyttynyt haikeudesta, vaan ennemminkin uuden ilosta ja siitä tiedosta, että aika patikonnille tulisi taas. Lapsen kanssa ja ilman.

Matka jatkui. Vesi liplatti järven pinnassa. Polku kulki aivan sen vieressä. Aurinko kimmelsi pienillä laineilla. Tuuli humisi puissa. Ja minä hymyilin. Voi sentään, kun nautin. Nyt, jos koskaan, halusin vauvan saavan kiinni näitä kokemiani tunteita! Jospa ne kesän surut ja stressit olisivat jääneet tarttumatta, ja hän olisi saanut kasvaa pianomusiikin ja patikoinnin tahdeissa. Nauratti ajatus siitä, jos synnytys yhtäkkiä käynnistyisikin. (En toki ihan niin luonnonmukaista synnytystä ollut kaavaillut!) Mietin, että siinä tapauksessa vauvalla olisi varmasti todella kova kiire päästä kokemaan näitä äidin kokemia hetkiä.

Aikanaan saavuin takaisin autolle. Olihan reissu väsyttänyt tavallista enemmän, ja sen huomasi sittemmin illalla huilatessani sohvalla käsityön parissa. Silti mieli oli erilaisella tavalla pirteämpi ja virkistyneempi kuin aikoihin. Luonnolla on ihmeitä tekeviä voimia.

Täysyllätetty ja niin liikuttunut

Tänään olen ollut hiukan enemmän "äitiyslomatunnelmissa", sillä innostuin käymään läpi vauvanvaatevalikoimaamme sekä pyykkäämään niitä. Kuinka suloiselta tuntuikaan ripustella värikkäitä, kuviollisia, herkkiä, kauniita, pieniä, vähän pienempiä ja isompia vaatteita pyykinkuivaustelineelle. Pikkuruisia sukkiakin oli niin jännää asetella telineelle niin, etteivät ne aivan tippuisi. Silmäilin joitakin housuja ja bodyja, mietin kotiinlähtövaatteita.
Mutta uskalsinpas pyykätä! Vauvan tulo sai jälleen hieman enemmän konkretisoitumista.

Lähdin iltapäivällä kaupungille aikomuksenani kipaista vielä kirpputorilla ennen kuin treffaisin mieheni kanssa ja suuntaisimme yhdessä kylään ystäväpariskunnan luo. Pyörähdin erään kirppiksen kautta, ja kyllähän koriin taas kertyi niin lakanaa kuin vaatettakin. Kenties voisin kokeilla kestovaippojakin, joiden käytöstä olin ollut nuorempana ehdottoman varma, mutta joiden olemassaolon olin lähes unohtanut töissä käyttämieni kertisvaippojen myötä. Toppahaalaria ei vieläkään löytynyt, mutta olisihan tässä vielä aikaa. Sitten hurautin vielä entiselle työpaikalleni viemään parkkikorttia eräälle kollegalleni. Hän oli ilmoittanut voivansa lainata korttia siihen asti, kun taas palaan töihin. Oli hauskaa jälleen käydä tuolla osastolla ja tavata ihania kollegoitani (huom. Tämä siis osasto, jonne kaipaan). Jälleen kerran tapahtumakuvio meni näin:
"Ai moi maha ja xx!"
Ja sitten sitä mahaa ihasteltiin, vointia kyseltiin. En tietenkään pistä sitä pahakseni; laitan talteen jokaisen huomioinnin, otan ne myöhemmin ajatuksissani esille ja iloitsen niistä. Ne kaikki ovat tehneet ajan myötä raskautta todemmaksi.

Aikaa ei ollut enää käydä toisella kirppiksellä, joten lähdin kipaisemaan kaupassa tuliaisia hakemassa ennen mieheni tapaamista. Kukat olisivat kauniit, kahvi varmaan aina maistuisi. Sitten suunta mieheni luo sovittuun tapaamispaikkaan. Juuri hänet tavattuani sain viestin ystävältäni. Hän oli todella pahoillaan ja kysyi, jos voisimme tuoda maitoa. Mikäs tuossa, totta kai!
Jostain syystä - ja tämä oli sitten ainoa ihmettelyn aiheeni - mies halusi yhdellä autolla tehdyn kauppareissun jälkeen jatkaa matkaa kylään kahdella autolla. Tuon kaupan pihassa ei kuulemma voisi pitää autoa iltamyöhään (, josta en nähnyt kyllä mitään kylttiä). Joten niin sitten ajelimme ystäviemme talon luo kahdella autolla.

Astelimme ovelle, soitin ovikelloa ja ystäväni tuli avaamaan. Ojentelimme mieheni kanssa vuorollamme tuliaisia: kukkia, kahvia, riisinuudeleita ja käsidesiä (kaksi jälkimmäistä siis mieheni hankkimia. Hän harrastaa hiukan erilaisempia tuliaisia) ja astuimme sisään. Siinä samassa olin lukuisten ystävieni ympäröimänä "YLLÄTYS!!!" -huudahduksen saattelemana.
"Apua!!", onnistuin sopertamaan, tärisytti, ihastutti, säikähdytti, sykähdytti, itketti ja liikututti. Mitä ihmettä!!
"Tervetuloa sun vauvakutsuille!", minulle ilmoitettiin ja jokainen paikalla ollut ystäväni tuli vuoronperään halaamaan minua.
(Maitojuttu oli ollut vain tapa saada varmasti paikalle kaikki ilman, että ehtisin näkemään heitä.)
Mieheni jatkoi pian hymyillen matkaansa kotiin toivottaen hauskaa iltaa. Ei se sitten haitannutkaan, että olin unohtanut nostaa kotoa lähtiessäni tekemäni pinaatikeiton jääkaappiin.

Ja mikä ilta tuo olikaan! Upeita ja maistuvia herkkuja, ihania ohjelmanumeroita, rentoa ja samalla niin lämmintä yhdessä oloa, sydäntä lämmittäviä hemmotteluhetkiä mutta ennen kaikkea sitä, että sain viettää aikaa niin rakkaiden ystävien kanssa. Olo oli syvän kiitollinen jokaisesta paikalla olleesta, heistä, jotka eivät päässeet paikalle sekä miehestäni, joka oli niin taidokkaasti ollut juonessa mukana.

Sain aivan aluksi arvuutella vauvakuvista ystäviäni herkuttelun lomassa, jonka jälkeen he kertoivat, kuinka olivat tutustuneet minuun ja joitain kauniita sanoja (voi liikutus! Taas sitä itkettiin!). Sittemmin otimme yhteiskuvia ja saimme jokainen tehtäväksemme kirjoittaa "vauvakortit" arvuutellen tulevan vauvan ominaisuuksia. Ystäväni kirjoittivat myös isolle arkille "Mistä on pienet vauvat tehty" - runon tyyppisesti ajatuksia meidän vauvastamme. Eräs ystäväni piti pienen tietokilpailun eläinvauvoista. Tulipahan opittua tärkeitä nippelitietoja niin mangusteista kuin apinoistakin! Seuraavaksi eteeni kannettiin vaippakakku ja lahjoja. Liikutuin monista korteista ja ihastelin niin bodyja, pieniä vauvajuttuja ja minuakin varten huomioituja asioita. Hämmentävää olla kaiken keskipisteenä ja availla lahjoja! Sain lisäksi yhden videoviestin ystävältäni, joka ei pitkän matkan vuoksi päässyt paikalle, mutta kuinka kaunista ja herkistävää kuultavaa hänen laulunsa olikaan! Toinen kaukana asuva ystäväni oli lähettänyt kortin, joka sekin kosketti. Sittemmin sain nauttia sekä jalka- että käsihieronnasta. Voin vain kuvitella, kuinka esimerkiksi jalkahieronta voisi rentouttaa synnytyksessä, sillä molemmista tuntui säteilevän rentouttavia "aaltoja" pidemmälle vartaloon. Sitten minulle taiteiltiin kaunis letti päähän. Lopuksi sama taitava letintekijä, hänen sanojaan lainaten,  "uskalsi" ehdottaa rukoilemista. Miten koskettava hetki tuokin oli, olla siinä ystävieni ympäröimänä! Tämä vauva on todellakin rukousten lapsi.

Lopulta oli aika kiittää ja sanoa heipat. Vaikka en varsinaisesti enää tärissyt, niin jonkin verran tuli kotimatkalla leijailtua ja niiskutettua. Mitä tänään oikein tapahtui? Oliko tuo kaikki totta? Ja ennen kaikkea: miten olinkaan saanut niin ihania ystäviä elämääni! Lopulta oli pakko vetää auto kaupan parkkipaikalle ja alkaa lähettelemään puheviestejä ystävilleni. Tämä oli totisesti ollut melkoinen ilta, eikä vain siksi, että juhlistimme tulevaa vauvaa. Koin vahvasti illan olleen myös ystävyyden, lämmön, aitouden,  välittämisen ja yhdessäolon ilta.

Juhlava alku äitiyslomalle

Aamukampa näytti eilisaamuna nollaa. Olin ajatellut, että viimeinen työaamu tuntuisi "joltain", mutta ainoa, mitä tunsin, oli kaamea väsymys. Olin tehnyt edellisenä iltana iltavuoron (,jotka nykyään väsyttävät herkemmin), emmekä tietenkään päässeet mieheni kanssa ajoissa nukkumaan. Olihan nyt kuulumisia vaihdeltava. Olin jo aloittamassa uutta päivää klo 1:50, mutta onneksi sain pitkitettyä unta vielä pari tuntia. Mekaanisesti vedin puuron ja kahvin naamaan, totesin olevani vähän liian aikaisessa lähtöni suhteen, ajaa hurautin suoraan työpaikalle ilman kanssakulkijoita ja punaisia valoja (ai niin! Lauantai-aamu!) ja yritin reippailla työpaikalle portaita puuskuttaen melkoisen ajoissa. Vain siis kuullakseni, että hoidokkini oli ruokaillut vain tovi sitten, joten seuraavat 3-4 tuntia saisin keksiä itse tekemistä.

Päivä lopulta meni ihan rattoisasti. Jonkin verran työkaverit hämmästelivät, että jokos se päivä jo onkin, ja onko minulla kaikki valmiina vauvaa varten. Meni joku jopa pohtimaan, että mahani on jo laskeutunutkin jonkin verran. Saa nähdä, vaikka tulisikin jo parin viikon päästä. Olin vienyt työpaikalleni kaura-suklaacookieita ja naapuriosastolle, tuolle ikävöimälleni, mustikka-limepiirakkaa. Kuulostaa erikoiselta, mutta niin oli myös tilanne, kun lähdin pakkaamaan tavaroitani lokerosta ja luovuttelemaan avaimia. Nykyisestä työpaikastani moikattiin lähes normaaliin tapaan. "Hyvää äitiyslomaa, moikka." Sentään pyydettiin vähän ilmoittelemaan vauvasta. Käytyäni naapuriosastolla hakemassa piirakkavuokaa mukaani minua halattiin kyynelsilmin ja jäätiin rupattelemaan pitkäksi aikaa. "Olen niin onnellinen teidän puolesta," useampi iloitsi. "Nauti tästä ajasta, tämä on nyt niin parasta!"

Sain siis tyhjennettyä ja siivottua lokeroni kaikenlaisista koulutusmateriaaleista ja usean vuoden aikana kertyneistä todistuksista ja lomakkeista, putsattua pukukopin ja lopulta suuntasin vartijan kopin luo. Oli aika luovuttaa kulkulätkä, pukukopin avain sekä henkilökorttini. Ja sitten se oli siinä. Kassit ja nyssäkät auton penkille ja suunta kohti kotia. Miten se päivä koittikin jo nyt!

Kovin kauaa tätä ei sentään ehtinyt ihmetellä, sillä kotona tiesin odottavani toisenlaisia hommia. Olimme nimittäin suuntaamassa ystäviemme häihin, jotka olivat alkaneet tasan silloin, kun työaikani oli virallisesti päättynyt. Niinpä yritin parhaani sukia tukkaani, vedellä meikkejä naamaani ja kaiken lisäksi pukea ylleni ystäväni lainaamaa mekkoa niin, etten onnistuisi pilaamaan edellä mainittuja aikaansaannoksia. Haastavinta oli kuitenkin kenkien - pienillä koroilla - pukeminen. Kyllä ne vaivalloisesti mahtuivat aiemmin tällä viikolla (tosin se oli ilman työvuoroja kokeiltu). Juhlava pari autoon ja sitten kohti hääjuhlapaikkaa!

Häät olivat kauniit, niin kauniit. Morsiuspari oli juhlien kruunu omalla vaatimattomalla, mutta elegantilla ja rennolla tavalla. He olivat ottaneet upeasti huomioon monia asioita välttäen liian kikkailun ja pitäen päivän oman näköisenään. Uskon koko hääseurueen viihtyneen loistavasti. Ehdimme onneksi näkemään suurimman osan ohjelmasta, saamaan herkullista ruokaa ja seurustelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Minulla oli se pieni etulyöntiasema, että tiesin monia elokuisista polttareista, joten small talkin ylläpitäminen oli hieman helpompaa. Vaikka eipä tuossa pöytäseurueessamme tarvinnut juurikaan yrittää, sillä hauskaa piisasi joka tapauksessa. Otimme myös hetkittäin yhteistä aikaa, sillä minusta me olimme kyllä itsekin melkoisen komea pari! Pitihän meistäkin siis saada hiukan kuvia. Etenkin, kun harvemmin edustan juhlissa tällaisen mahan kanssa.

Ai että, kuinka olisinkaan halunnut tanssimaan! Sen jälkeen, kun morsiuspari veti taidokkaasti tunteellisen häävalssinsa oli vanhempien ja hiukan myöhemmin kaikkien muiden vuoro astua tanssilattialle valssin ja muiden tanssilajien pyörteisiin. Katselin tanssivia pareja unelmoiden, ihastellen. Tiesin, että me tuskin menisimme tanssimaan, mutta en silti voinut olla välillä huikkaamatta lyhyitä toiveita vain yhdestä tanssista tai ihan lyhyestä hetkestä. Mutta ei. Olimme sopineet jo lähtevämme, kun musiikki alkoi uudelleen välissä olleen ohjelman jälkeen. Eikä! Mitkä juhlat täällä olisi vielä olleet! Pop-pop-pop-pop-pop-pop-musiikin tahdissa astelimme ovelle päin, vaikka halu olisi ollut vieläkin kovempi päästä tanssimaan. Mutta mies oli huolissaan kykenevyydestäni näillä kengillä (pöh! Näillä tuli tanssittua eräissä häissä aamukahteen, enkä ole hauskemmissa häissä koskaan ollut!), vaikka tiesin, että tosiasiassa hän olisi halunnut onnistua tanssimisessa, jos siihen ryhtyisimme.
Joten olihan valssia harjoiteltava. Suihkun ja "arkeen laskeutumisen" jälkeen vetelimme minä villasukissani ja mies collareissaan Nestorin tanssimatta jääneiden häiden lomassa hapuilevia valssin askelia. Minä pidin jöötä komentamalla tahtia, mistä mies ei ollut erityisen iloinen (uskallan sanoa minulla olevan enemmän tanssikokemusta). Lopulta yhteinen tahti ja askellus alkoivat löytyä ja minäkin pääsin jo hiukan "tanssitummalle tuulelle".
Mutta voi sentään, mikä pakotus olikaan jaloissa ja hiukan supistelikin (kivuttomasti). Vaikka halu olisi ollut kova tanssia häissä, niin näinköhän sielläkin olisi käynyt!

Työkiireen ja häähumun laskeuduttua huomaan ehkä jossain vaiheessa arjen muuttuneen. Nyt vielä tuntuu oudolta, kuin siltä, että pitäisin jälleen kerran vain yhden vapaapäivän ja palaisin taas töihin "päivä kerrallaan" -jaksamismentaliteetilla. Mutta ei. Vaikka ei tämä nyt ihan tavallinen lomakaan ole. Kovasti olisin lähdössä reissuun, mutta "tehtävälista" on myös saanut melkoisesti pituutta. Järkeilen itselleni, että joudun jättämään painavammat asiat, kuten maton pesun (kiitos koira!!), pihakalusteiden kantamiset ja auton pesun miehelle, mutta sen sijaan voin aivan hyvin näperrellä tuttinauhojen ja vauvanvaatepyykkäysten parissa. On vain niin epätodellinen tunne. Tapahtuuko tämä todella? Saanko oikeasti pestä pyykkiä? Ja siis oikeasti meille on tulossa vauva? Tänään vielä leivon erääseen kahvitukseen ja huomenna pääsen sujahtamaan tuohon vauvanodottelukuplaan.

Laskeutumista äitiyslomaan

Päivien kiitäessä eteenpäin myös tavarat vauvaa varten alkavat lisääntyä. Samoin lista äitiyslomalla tehtävistä asioista pidentyä. Minulla on pinoja vaatekaapissa vauvan vaatteita pesua odottamassa, sukulaisilta saatuja tavaroita paperikasseissa, äitiyspakkaus vielä purkamatta. Sitten äitiyslomalla ehtii, ajattelen. Oikeastaan sormet syyhyävät jo puuhien aloittamista, mutta haluan ensin saada työasiat purkkiin.
Tuntuu hyvin hämmentävältä, että se, äitiysloma, on todella vain nurkan takana. Vastahan tässä ihmeteltiin neuvolakäytäntöjä ja milloin mihinkin pitää mennä. Nyt moni asia alkaa olla jo "vähään aikaan viimeinen". Kuten eräs teatterireissu ystäväni kanssa. Eipä sitä sitten vauvan kanssa lähdetä monen tunnin reissulle noin. Tai hetken mielijohteesta tehty reissu kirppikselle työpäivän ja muutaman sovitun käynnin jälkeen. Mikäs siinä, kun ei ole ketään, kenen takia aikailla. Puhumattakaan työpäivistä. Hyvänen aika.

Tuntuu, että mitä pidemmälle aika kuluu, sen korkeammalle ihmisten kulmakarvat nousevat, kun he ihmettelevät, että vieläkö olen töissä.
"Aiotko todella sinnitellä loppuun asti?", sain tänäänkin kuulla.
No.. joo? Kantti ei itseasiassa kestäisi enää yhtään saikkua, ellei kyse todella olisi vauvan parhaasta. Fyysinen vointini on kuitenkin aika hyvä. Pieniä kolotuksia nyt välillä on, mutta eiköhän se ole ihan normaalia.
Kuulen nykyään yhä enemmän potilaiden omaisilta kommentteja vatsastani, jopa niinkin suoria, kuten:
"Mites pitkä aika sulla on laskettuun aikaan?" tai "Miten olet jaksanut?"
Ei se minua toki ole häirinnyt, sillä tuskinpa oikeasti mikään jalkapallo työpaitani alla olisin kulkenut. Niin selkeä raskauteni on.
Okei, tänäisen kiirepäivän päätteeksi jouduin hetkeksi istahtamaan alas tasaamaan oloa huimausolon vuoksi. Niitä tosin tulee ja menee, kuten kivuttomia supistuksiakin.

Elämme tällä hetkellä aivan sattuman vuoksi vauvan tarvikkeiden hamstraamispäiviä. Mies toi sukulointireissultaan niin pinnasänkyä, vaatteita kuin itkuhälyttimen, kun itse sain ystäväni perheeltä ensisängyn. Tänään kiersin muutaman nettikirppismyyjän kotona katsomassa joitakin vaatteita, sekä imetysvaatteita että vauvan vaatteita, ja sain pienen nyssäkän mukaani. Päivän kruununa pakkasin vihdoin autoon vauvan vaunut. Kyllä siinä oli koiralla ihmettelemistä, kun näki ne.

Olen tuumannut pitkin raskautta lukemattomia kertoja, että tämä on ollut välillä varsinaista itseopiskelua ja asioiden selvittämistä. Tänäänkin sain neuvolan vihdoin kiinni kysyäkseni perhevalmennuksista. Niistä ollaan oltu tosi vaitonaisia, ja jossain vaiheessa tuli tieto, että ajankohta olisi syyskuussa. Vieläkään ei ole tullut kutsua, joten olihan asiasta jo kysyttävä. Sain tänään selville, että ne kaksi kertaa ovat lokakuun puolivälissä ja lopussa. Herää kysymys, että ehdimmekö niihin lainkaan...
Sinänsä en ole aivan huolissani; olisi ollut vain kiva saada käytyä ohjaustilanteissa ja sellaisissa jutuissa, jotka toisivat vauvan tuloa todemmaksi (tosin tunne on onneksi vahvistunut muistakin asioista). Jos vaikka niistä tulisi jotain kätevää lisätietoa.
Oma onneni on se, että työni puolesta voin sanoa tietäväni melko paljon vauvan perushoidosta. Mutta on se silti eri asia olla ammattilainen kuin äiti! Elää vauvan kanssa 24/7, huolehtia ihan kaikesta. Muun muassa miettiä, mitä vauvalle laitetaan päälle vaikka marraskuussa. Mutta eiköhän kaikki suju.💗

Hei hei!! Enää 4 työpäivää!

Tänne asti on päästy

Vauvan tuloon kasvamiseen pätee varmasti se tuttu lause: kaksi askelta eteen ja yksi taakse.
Huomaan kriiseilleeni monella eri tavalla raskauden aikana, silti kokien (onneksi) niitä hyviä hetkiä, tunteita ja aikoja. Sitten taas joku murehduttaa. Tällä hetkellä kuitenkin koen olevani tämän hetkisen raskaustieni aikana valmiimpi vauvan tuloon kuin missään vaiheessa aiemmin. Henkisesti, mutta sisäinen järjestelijä on vielä vähän hirvityksen keskellä: ei vielä! Moni asia on vielä kesken!

Mutta kyllä, haluaisin saada vauvan jo syliin, aloittaa yhteistä elämää.
Huomaan, että häntä ei voi enää unohtaa, kuten kävi vielä joskus alkukesästä (toki raskaus oli silloin hädin tuskin puolivälissä). Nyt "otan vauvan mukaan" joka paikkaan. Kävimme pari päivää sitten yhdessä muun muassa kampaajalla kasvivärjäyksessä. Sitten olemme myös vähän ulkoilleet ja käyneet salilla. Kuuntelemme musiikkia paljon yhdessä, usein soitamme myös pianoa. Menohetkinä vauva tuntuu olevan melko hiljaa, mutta rauhoituttuani paikoilleni alkaa hänen vuoronsa liikkua. Ja miten paljon hän liikkuukaan! Milloin mistäkin päin vatsan seutua tuntuu joku kova pyrkivän ojennukseen. Eikä vain sivusuunnassa...
Elämää tuntuu siis jo kovasti olevan kohdussa. Joinakin öinä saan nukkua illasta aamuun heräämättä, mutta toisina öinä vauvalla on hirmuinen tarve alkaa mellastamaan. Silloin silitellään ja rauhoitutaan yhdessä.

Huomaan, että voisin kirjoitella vauvasta vaikka kuinka, siitä huolimatta, että en vielä tunne häntä tuon enempää. Olo on lämpöinen, kun vain mietinkin häntä, ja hymy pyrkii herkästi huulille. Silitän jo aika isoksi kasvanutta vatsakumpua. Vauva tuuppaa vastaan ja rauhoittuu kosketukseeni. Tulevaisuus vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Kaksi eteen, yksi taakse.
Mitä askeleet ovat sitten olleet?
Kliseinen aika on taatusti auttanut. Olen saanut kypsytellä ajatusta vanhemmuudesta, äidiksi tulemisesta, raskaudesta, vauvasta jo 7 kuukautta, ja olen todellakin tarvinnut sen ajan. En usko, että meitä on turhaan luotu kantamaan ja kasvattamaan vauvaa yhdeksän kuukautta. Olen saanut käsitellä asioita omalla vauhdillani, olla, tunnustella, kokeilla, haaveilla, surra, harmitella, purnata, ihastella, harjoitella, jakaa, kirjoittaa, puhua ja hengittää. Ajalle ja sen nopeuttamiselle ei ole olemassa mitään poppaskonsteja, ja sekös vasta onkin turhauttavaa että helpottavaa. Olen tarvinnut aikaa sopeutuakseni, niin nurinkuriselta kuin se taustaani vasten tuntuukin (toisaalta 6 vuodessaa verrattuna 7 kuukauteen on melko iso ero). Aika on parantanut oloa ja tekee vastedeskin varmasti tehtävänsä.

Mieheni, ystävien ja läheisten kanssa puhuminen on ollut suunnattoman tärkeä asia. Sen jälkeen, kun uskalsin kertoa ajatuksistani ääneen, olen aika ajoin puhellut tunteistani ja ajatuksistani. Kuin ne tuuliviirin lailla ovat vaihdelleetkin. Ja aina minua on kuunneltu ja tsempattu. Aika ajoin toki olen pohtinut, että mitähän hekin ovat tuumineet... Mutta toisaalta saamani tuki ja rakkaus ei ole jättänyt epäilykselle tilaa. Olen saanut olla sitä, mitä olen kaikkine tunteineni, ajatuksineni ja prosesseineni. Olen saanut puhua ääneen vaikeaa oloani, pelkoja tulevaisuudesta, onnellisuudesta ja hehkuttaa joitakin hankintoja. Olen myös saanut kuulla niin paljon kallisarvoisia ajatuksia, kuunnella heidän kertomuksiaan. Ja nämä ovat sitten saaneet liikkeelle eteenpäin vieviä prosesseja.
Kuten esimerkiksi eräs ajatus ystävältäni, joka on minun näkökulmastani ollut raskaana aivan ilman suurempia kriisejä. Hän pohti, että asiat ovat tuntuneet menevän vain niin sopivasti. Tätä hän on odottanut pari vuotta, kunnes mieskin oli valmis ajatukselle ei mennyt kauaakaan positiivisesta raskaustestistä. Tätä hän oli odottanut.
Pohdin, että luultavasti olisin saattanut olla itsekin paljon tyynempi, jos asiat olisivat menneet, kuin olimme toivoneet. Mutta kukapa tietää.


Ihmisten ilmoilla oleminen on myös jännällä tavalla tehnyt raskautta todellisemmaksi. Moni tuttu on kommentoinut vatsaani, onnitellut tai kysellyt vointia. Töissä on juteltu esimerkiksi vesisynnytyksestä ja siellä on myös ihasteltu työvaatteiden peittämää mahaa. Moni on ollut silminnähden onnellinen puolestamme (etenkin he, jotka ovat tienneet taustan), ja toisaalta se on tehnyt tilannetta itsellenikin todemmaksi. Etenkin silloin, kun en vielä käsittänyt asiaa. Ihmisten halu auttaa ja huomioida ovat olleet myös hellyyttäviä, joskin olen pyrkinyt rauhoittamaan liian holhoavat huomionosoitukset. Kerron kyllä, jos alkaa huimaamaan tai tulee huono olo. Ei se vauva nyt ihan tipahda pienestä tekemisestä.

Hankintojen tekeminen on myös osaltaan auttanut valmistautumaan pienen ihmisen tuloon. Aluksi hädin tuskin uskalsin hankkia mitään, vaikka ehkä halusinkin. En vain voinut uskoa tilannetta todelliseksi. Kuvittelin taian raukeavan, jos vain menisin ostamaan jonkin kauniin vaatteen. Pitkään painiskelin millaisissa vaatteissa haluaisin lastamme pukea. Aluksi olin jostain syystä todella vastaan uusien vaatteiden hankkimista, enkä ollut kovin innoissani pitseistä ja pinkeistä. Halusin kierrättää, kiertää kirpputoreja, hankkia jotain värikästä, mutta ei yliprinsessaista vaatetusta. Sitten jokin "napsahti" päässä ja halusin meille prinsessan. Joten on niitä vaaleanpunaisia sydänkuosisia housuja jo muuta kappale, puhumattakaan tällä viikolla löytämästäni ihanasta pitsihelmaisesta kukallisesta mekosta. Oi.
Myös jonkin verran on jo tavaroita hoitopaikkaa varten sekä vaunutkin ovat vihdoin saapuneet liikkeeseen.
Vaikka kaapin hyllylle on alkanut jo kertyä melkoisia pinoja vaatteita, en ole vielä pyykännyt yhtään. Vetoa siihen, että äitiyslomalla on sitten aikaa, mutta luulen totuuden piilevän jossain ihan muualla. Minua pelottaa edelleen, että vauva ei tulekaan.

Visuaalisuuden kautta olen myös pyrkinyt hahmottamaan asioita. Olen pyrkinyt ottamaan viikoittain "mahakuvia", pysyäkseni perässä vatsan kasvamisesta (nyt sitä ei todella voi olla huomaamatta!). Oman vartalon muuttuminen on ollut ristiriitainen prosessi, joskin pääasiassa positiivinen. Minulle on ollut myös tärkeää, että joku muukin on ottanut minusta tai minusta ja miehestäni kuvaa. Pitkään nauroin kuvia nähdessäni, että kuka on laittanut tyynyn housuihini. En jostain syystä todellakaan hahmottanut, että vatsani olisi jo niin iso. Suunnitelmissa olisi myös kunnon raskauskuvien ottaminen, kunhan saamme ystäväni kanssa aikataulut sopimaan yksiin. Visuaalisuus on liittynyt itseni lisäksi myös vauvaan; olen ajoittain miettinyt hänen ulkonäköään, kumpaan hän tulee enemmän. Ja kuitenkin ehkä eniten sitä, mitä tässä vaiheessa vielä voi: haluan pukea hänet kauniisti, vaatteet yhteen sopien. Ja toisaalta myös pieni haikeus on iskenyt siitäkin, että minun ei kannata enää hankkia itselleni mitään uutta. Hieman on alkanut jo nämä muutamat vaatteet kyllästyttää. Mutta jos sitten imetysvaatteita!

Tärkeä rooli on myös ollut ultraäänitutkimuksilla, joissa olemme käyneet. Vaikka vauvan liikkeet on tuntenut, niin kyllä väkkärän näkeminen ruudulla on ollut melko koskettava asia joka ikinen kerta. Aika ajoin on tehnyt mieli mennä 3/4D-ultraan, mutta hinta on kirpaissut jo valmiiksi mieltä. Mutta pian näemme hänet vieläkin paremmin!

Omat tärkeät asiat ovat myös auttaneet prosessoimaan raskautta, itseäni, vauvaa ja tulevaa arkea. Olen lenkkeillyt, hiihtänyt, pyöräillyt, käynyt salilla ja ollut paljon luonnossa. Mutta olen myös kirjoittanut, soittanut pianoa, lukenut niin kertomakirjallisuutta kuin Raamattua ja katsellut Pinterestistä inspiroivia ja rohkaisevia kuvia ja tekstejä. Olen ottanut kuvia, leiponut ja laittanut ruokaa. Olen halunnut tehdä asioita muille, ja halunnut käydä eri tilaisuuksissa ja tapahtumissa, tavata ystäviäni. Olen halunnut reissata ja mennä, kun vielä on helpompaa. Olen siis hengittänyt.

Aika paljon siis konkreettista tekemistä ja sen kautta vauvan tuloon valmistautumista, mutta myös henkistä kasvua ja kehitystä sekä itsekseen että muiden tuella. Näin se raskaus on nyt mennyt, mutta tärkeintä on, että vauva on pian täällä. Mieli on tällä hetkellä tyyni ja rauhallinen. Jonkin verran stressaa nämä jäljellä olevat 7 työpäivää, ja ylipäänsä tieto, että kuluvan kahden viikon aikana minulla on vain yksittäisiä vapaita ja paljon illasta aamuun työvuoroja. Välillä väsyttää erikoisen paljon ja samalla tekemättömät kotityöt harmittavat. Mutta päivä kerrallaan mennään. Yritän iloita pienistäkin hetkistä, tehdä mieleisiä asioita oman fiiliksen mukaan. Olla stressaamatta suotta tulevia päiviä. Ne pitävät huolen itsestään. Nyt on tämä päivä ja tämä hetki. Rv 33+5.

Tyyneyden perikuva

Ahaa-oivallus

Noin viikko sitten sain oivalluksen.
Toki tässä jutussa liioittelen juttua hieman, sillä mikäs sen hauskempaa, kuin pikkuisen väritetty kertomus. Sillä tokkopa nyt aivan tietämätön olisin ollut, sillä kyllähän minä nyt tiedän, miten ne vauvat syntyvät tähän maailmaan. Mutta silti.
Sain siis oivalluksen.
Tajusin yhtäkkiä, että toden totta; raskauden ja vauva-arjen väliin mahtuu synnytys. On minulta kysytty jo varmaan raskausviikolta 8 lähtien, että pelottaako minua synnytys. Silloinkin olin vain ihmeissäni kysymyksestä. Hyvänen aika! En ole edes tajunnut, että meille olisi tulossa vauva, kun jo pitäisi miettiä pelkääkö synnytystä vai ei. Kunhan nyt tajuaisi edes sen, että mitä täällä oikein tapahtuu.
Neuvolassa eteeni lyötiin VAS-kipumittarin kaltainen arviointimittari, ja jälleen kerran olin hiukan ihmeissäni. Ei, ei minua pelota. Se on ennemmin sellaista uteliaisuuden ja mielenkiinnon sekaista jännitystä. Kiinnostavaa tietää, mitä tuleman pitää. Vai sanoiko noin minä vai sairaanhoitaja-minä? Hyviksen synnytystoivelistaakin on tullut hieman ihmeissäni täytettyä. Mitä sinne voi kirjoittaa, jos ei kunnon toiveita ole? Jotain kiitos, mutta ei ehdottomuuksia?
Olemme toki jutelleet miehen kanssa synnytysreissusta; hän tulee toki mukaan ja vieraat voivat tulla katsomaan vauvaa vasta seuraavana päivänä. Perhehuonetta emme ehkä kaipaa. Mutta tässä oikeastaan kaikki. Sitten vauva tulee kotiin ja uusi arki alkaa.
Mutta eipä sitä vauvaa nyt pelkästään hakemaan mennä.

Tuumin, että vaikka asiat eivät välttämättä mene niin, kuin toivoisi, en haluaisi olla synnytystoiveissani liian ehdoton. Mutta alkoi olla kiehtovaa ottaa selvää, mitä kaikkea ja miksi synnytyksen aikana tapahtuu. Näin ollen voisin ehkä itsekin olla aktiivisempi tapahtuman aikana, enkä odottaisi vain kätilöiden kertovan minulle "ajo-ohjeita".

Uuden elämän kasvattamista

Viikon takaisella kirjastoreissullamme kipaisin siis kyseisen aihepiirin hyllyn luo ja pinosin syliini erilaisia kirjoja: hieman huumorimielellä kirjoitetun "matkaoppaan", joogasisältöisen (vaikka en joogasta niin innoissani olekaan) sekä Duodecim-painoksen, sillä mitäs sairaanhoitaja lukisi, jos ei tuollaista opusta. Ja niin kävin sohvalle pitkäkseni, nostin hieman jo turvonneet jalkani sohvan selkämykselle ja avasin ensin matkaoppaan. Sen jälkeen olenkin lueskellut pieniä hetkiä erilaisia oppaita, nettisivuja ja katsonut youtube-videoita liittyen synnytyksen eri vaiheisiin, kivun lievitykseen sekä rentoutumiseen. Sen verran olen kuitenkin malttanut, etten sentään ole mennyt julistamaan miehelleni "opetelleeni" koko homman jo, joten voisihan tässä aikamme kuluksi pistää jo töpinäksi. Luulen, että Pikku-Muru ei mekastuksestaan huolimatta ole vielä aivan valmis tämän maailman seikkailuihin, vaikka olenkin ajoittain huomaavinani potkujen kärsimättömyyden. Ehkä me kaikki tarvitsemme vielä hiukan aikaa kypsyttelyyn.

Synnytyskertomukset, -ohjelmat ja -tilanteet ovat aina kiehtoneet minua. Jo pikkutyttönä olin valtavan kiinnostunut esimerkiksi lehmän poi´ittamisesta ja kissanpentujen syntymisestä, vaikka niillä ei oikeastaan ole tekemistä ihmisen syntymän kanssa. Haikailin jossain vaiheessa kätilön ammatista, ja pitkään mietin myös omien opintojeni aikana jatko-opintoja. Tajusin sittemmin ulkomaan harjoittelun aikana vietettyjen parin viikon synnytyssalijakson sekä sen jälkeisten vastasyntyneiden ja lasten hoitotyön jaksojen jälkeen, että olin omimmillani ja innoissani hoitamaan syntymän jälkeisiä aikoja. (Toki nuo kehitysmaassa näkemäni synnytykset olivat aika brutaalin näköisiä ilman juuri minkäänlaisia kivunlievityksiä. Vieressäni seissyt miespuolinen opiskelija sen sijaan näytti melko kalpealta nähtyään tilanteita. Synnytykset antoivat paljon mietittävää, ja vielä tänäkin päivänä mietin erästä äitiä, joka joutui synnyttämään kohtuun kuolleen lapsensa, eikä saanut nähdä vauvaa lainkaan. Puhumattakaan tuen saamisesta.) Ja myönän, olen katsonut sekä ulkomaalaisia että suomalaisia ohjelmia raskaudesta ja synnytyksestä ja itkenyt vauvan synnyttyä.

Ja mitä tulee omaan työhöni, niin no.. useimmiten asiat synnytyksessä tai sen jälkeisessä ajassa eivät ole menneet, kuin on suunniteltu. Tiedän liudan erilaisia synnytyskulkuja, -kertomuksia ja -tapauksia.
Ja sitten olen jotenkin jättänyt miettimättä koko asiaa omalle kohdalleni.

Uuden alkua

Synnytys. Se tulee olemaan edessä.
Tartuin siis matkaoppaaseen ja aloitin matkan valmistelut myös tuon etapin osalta.
Luin kirjan kannesta kanteen.
Nyt oli varmasti aika sille, että alan paremmin ymmärtämään omalle kohdalleni, kuinka suuri tapahtuma vauvan synnytys oikein on. Ymmärrettävästi jo ihan uuden elämän syntymän vuoksi, mutta ennen kaikkea myös omalle naiseudelleni. Olin melkein jo itkun partaalla ajatellessani, kuinka voimaannuttava kokemus tuo tapahtuma voisi olla. Kuinka minun vartaloni kykenisi raskauden lisäksi myös synnytykseen! Kuinka minusta tulisi sellainen nainen, joksi olen aina halunnut tulla. Miten kaunis tapahtuma se voisikaan olla... En tietenkään odota mitään kynttilöitä ja sen sellaista ihmeellistä (eikä sairaalaan edes voikaan tuoda kuin led-kynttilöitä), mutta henkisellä tavalla uskon synnytyksen olevan äärimmäisen ja juuria myöten voimaannuttava kokemus.
Etukäteen ajateltuna tuntuisi, kuin voisin vihdoin hyväksyä oman vartaloni, kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen. Voisin elää tilanteessa mukana, toimia, kuten naiset vuosituhansien ajan ovat toimineet, vaistonvaraisesti ja luontoa kuunnellen. Sinä pystyt siihen!

Olen realistinen. Voihan olla, että synnytys joudutaan käynnistämään tai jopa hätäsektio tulee kyseeseen syystä tai toisesta. Voi olla, että olen pettynyt itseeni. Mutta haluaisin ajatella jo nyt, että tämä ristiriitaisia tunteita herättänyt vartalo on kyennyt kasvattamaan ihmislapsen ja tavalla tai toisella synnyttänyt sen. (No joo, tämän kappaleen kirjoitin lähinnä siksi, että ptäisi mielessä myös tämän vaihtoehdon suhtautuen silti itseeni lempeästi. Oikeasti haluaisin vain synnyttää alateitse, itse ja halliten tilanteen (mikäli se on mahdollista). Osoittaa itselleni, että ei vartaloni olekaan niin huono, kuin kaikkina hankalina tai lapsettomuusvuosina olen ajatellut.)

Varasimme ajan synnytyssairaalaan tutusmiseen. Emmin kovasti tuota päivää, ja tuumin, että ehdimmekö siihen. Mies kummasteli pohdintojani.
"Eiköhän me ihan hyvin ehditä...", hän mietti.
"Mutta... Onhan tuo niin lähellä laskettua aikaa!"
"On siinä kuitenkin 16 päivää aikaa."
Niin. Jos nyt vain luottaisin siihen, että vauva jaksaa kyllä olla kohdussa vielä tänään (rv 32+3), huomenna, ensi viikolla ja ensi kuussa. Kyllä hän sitten tulee ajallaan.

Matkan todellinen lähtölaskenta alkaa mielestäni silloin, kun jään äitiyslomalle, siis 24.9. Silloin tuntuu, että vauva voi tulla milloin vain. Ja haluan olla sopivasti, henkisesti, valmistautunut. Olen jo nyt innoissani.

Kyllä kroppa tietää, mitä se tarvitsee

Täältä sohvan pohjalta tulee lopulta huomattua asioita hieman paremmassa valossa. (Tai se ei kyllä ole yhtään kivaa, että joudun perumaan tänäisen menon sekä huomiset emännöimäni vaatekutsut, jonne olisin niin mielelläni leiponut...)

Ensinnäkin, palataanpa nyt ruotuun kaiken edeltävän valittamisen ja tunteiden käsittelyn jälkeen. Oikeasti asiat ovat niin ihanasti. Huomasin sen jo heti siinä, kun olin ensin itkeä tihrustanut ajatuksistani miehelle.

"Kun ei se vauva kuitenkaan tule! Me ei kuitenkaan saada vauvaa, jotain tapahtuu!"

Niiskutin, että en edes uskalla pestä vauvan vaatteita saati sitten edes kurkistella äitiyspakkaukseen.

Sitten istuttiin yhdessä olohuoneen sohvalle, selailtiin vauvakirjaa (jota en myöskään ollut uskaltanut vielä täyttää), juteltiin molempien kaipuusta hehkuttaa raskautta, odotuksista, ajatuksista liittyen synnytykseen ja vauvan syntymän jälkeiseen aikaan. Tarkastelimme yhdessä äitiyskorttiani. Ajatella, muistatko vielä, niskapoimu-ultra oli raskausviikolla 12+4!!

Lueskelin aktiivisesta synnytyksestä ja tunnustelin mielessäni erilaisia kivun lievityskeinoja sekä sairaalakassin sisältöä. 

Vauva kopautti jälleen. Taisi tietää, että hänestä puhuttiin.

Toiseksi minulle on toisteltu usealta taholta levon tärkeyttä, kyselty jaksamistani.

"Joo joo, kai tässä nyt on vain jaksettava," olen tuuminut. "Kolme viikkoa enää. Ja onneksi on kivoja juttuja vastapainona."

Ilmeisesti kroppa ei ollut riittävän kärsivällinen ja halukas odottelemaan tuota aikaa, vaan halusi levon nyt.

Viikonloppureissulla sairastuin, joskin jaksoin Panadolin voimalla suht hyvin. Mutta maanantaina jo tiesin, ettei tässä töihin voida lähteä. Tuolloin kuitenkin halusin vielä touhuta omenapaistosta ja imurointia, vaikka kylmä hiki puski otsalla. Yskitti ja nokka vuoti. Kävin kävelylläkin, koska oli niin hieno ilma. Sohva veti kyllä puoleensa.

Mutta yöllä ja tänään oli jo todettava: hölmö, nyt lepoa.

Selailin vielä reseptejä muodostaen jonkinlaisen käsityksen leipomuksista, mutta tukkoinen olo ja kaikenlaiset muut kivat oireet ovat hiljalleen saaneet vakuuttuneeksi, että en voi ottaa meille ketään kylään mahdollista tartuntaa saamaan. Vaikka ne ensimmäiset päivät ovatkin siihen otollisimmat, mutta silti.

Niin. Olihan minulla kivoja juttuja töiden vastapainoksi, mutta nyt ne muuttuivat lepäilyyn, lueskeluun, torkkumiseen ja musiikin kuunteluun. Olenkin kokenut melko hoitavana kuunnella ylistysmusikkkia tai lukea synnytykseen liittyviä juttuja ihan rauhassa, kun ei muuta oikein jaksa. Eikä tarvitsekaan.

Katsoin aamulla netistä Toisenlaiset teiniäidit -jakson, ja menemättä tarkemmin tuon jakson sisältöön, niin kummasti sekin toi tätä vauva-ajatusta lähemmäs. Oli kuin silloin, kun katselin vuosia sitten joitain vastaavia ohjelmia, ja toivoin samalla niin hartaasti, että tuokin koittaisi meille vielä joskus. Tai keväällä edellisen kauden jaksoja sairaslomalla lepäillessäni, ajatellen, että nyt se tapahtuu meillekin.

Meille tulee vauva, ja olen siitä niin onnellinen.

Eivät ne vanhat tunteet ole vieläkään jättäneet

Se yllätti jälleen. Kipu. Suru. Menetyksen murhe.
Uutinen raskaudesta oli iloinen ja onnellinen, ja lämmin aalto pyyhkäisi yltäni. Kuinka ihanaa!

Hetkeä myöhemmin kateuden kalvava tunne alkoi hiipiä mieleeni. Tunsin oloni surulliseksi ja hämmästyneenä huomasin yhä edelleen murehtivani lapsettomuutta, toivetta raskaudesta ja tämän hetkisen raskauden henkistä vaikeutta. Iloitsin uutisesta, mutta saman aikaisesti kadehdin jo häntä, joka tulisi hehkumaan ja loistamaan onnellisuudesta ja pienen elämän kasvattamisesta. Pukeutuneena kauniisiin raskausajan vaatteisiin, iloisena valmistelemassa pienokaisen tuloa.

Jäin hetkeksi aikaa yksin ajatusteni ja oloni kanssa. Oliko vielä liian myöhäistä hehkua, intoilla odotuksesta ja olla raskauskuplassa? Miten olisinkaan halunnut elää menneet viikot uudestaan, ilman sumua, surua, murhetta ja epävarmuutta! Kuinka paljon olisinkaan toivonut voivani heittäytyä, iloita raskaudesta, uskaltaa puhua siitä, tehdä hankintoja vauvalle, laittaa asioita valmiiksi, soittaa pianoa kasvavalle vauvalle, iloita vielä enemmän kasvavasta vatsasta ja vauvasta... Miksi en vieläkään osannut kunnolla olla "mukana" tässä, vaan olen saattanut innostua jostain muusta, jostain sellaisesta, joka ei todellakaan ole realistinen? Miksi yhä edelleen suhtaudun "tilanteeseen" niin, että tämä vaihe tuntuu olevan vain sumuinen väliaikatila, joka päättyy synnytykseen? Sen jälkeen kaikki palaa taas ennalleen, eikä mikään muutu.

Surin menetettyä "suhdetta" vauvaan. Murehdin sitä, voinko ikinä kiintyä häneen niin, kuin olisin toivonut. Harmitti, että niin kauan toivomani raskaus olikin mennyt näin. Kauan toivomani, ja kuka tietää, vaikka tämä olisi myös viimeiseni.

Koin oloni sen verran turvalliseksi tässä seurassa, että saatoin kertoa ajatuksistani. Olihan tällainen tilanne tultava eteen jossain vaiheessa, ja tämä taisi olla paras mahdollinen hetki ja seura tällaiselle.
Yritin tehdä tulkintoja tunteistani ja niiden alkuperistä.
Voisinko kenties vieläkin pelätä kiintyä kunnolla vauvaan siksi, että yhä edelleen pelkäsin niin kovasti hänen menettämistä? Ja taustalla olivat lisäksi ne odotuksen odotukset, haaveet ja unelmat.
Minua ymmärrettiin täysin, enkä onneksi saanut pohdinnoillani kenellekään vaikeaa oloa.

Olen oikeasti aika lailla itkun partaalla onnesta, kun vain mietinkin sitä hetkeä, kun saan vauvaan syliini ensimmäistä kertaa. Luultavasti se on sitten mieheni, joka tulee olemaan pulassa, kun ensin itkee vauva, ja sitten iki-onnellinen vaimo.

Tunsin kovan potkaisun kyljessäni. Kyyneleet pyrkivät taas silmiin ja vähän nauratti. Ihan kuin vauva olisi tuumannut:
"Kaikki hyvin, äiti!"