Ahaa-oivallus

Noin viikko sitten sain oivalluksen.
Toki tässä jutussa liioittelen juttua hieman, sillä mikäs sen hauskempaa, kuin pikkuisen väritetty kertomus. Sillä tokkopa nyt aivan tietämätön olisin ollut, sillä kyllähän minä nyt tiedän, miten ne vauvat syntyvät tähän maailmaan. Mutta silti.
Sain siis oivalluksen.
Tajusin yhtäkkiä, että toden totta; raskauden ja vauva-arjen väliin mahtuu synnytys. On minulta kysytty jo varmaan raskausviikolta 8 lähtien, että pelottaako minua synnytys. Silloinkin olin vain ihmeissäni kysymyksestä. Hyvänen aika! En ole edes tajunnut, että meille olisi tulossa vauva, kun jo pitäisi miettiä pelkääkö synnytystä vai ei. Kunhan nyt tajuaisi edes sen, että mitä täällä oikein tapahtuu.
Neuvolassa eteeni lyötiin VAS-kipumittarin kaltainen arviointimittari, ja jälleen kerran olin hiukan ihmeissäni. Ei, ei minua pelota. Se on ennemmin sellaista uteliaisuuden ja mielenkiinnon sekaista jännitystä. Kiinnostavaa tietää, mitä tuleman pitää. Vai sanoiko noin minä vai sairaanhoitaja-minä? Hyviksen synnytystoivelistaakin on tullut hieman ihmeissäni täytettyä. Mitä sinne voi kirjoittaa, jos ei kunnon toiveita ole? Jotain kiitos, mutta ei ehdottomuuksia?
Olemme toki jutelleet miehen kanssa synnytysreissusta; hän tulee toki mukaan ja vieraat voivat tulla katsomaan vauvaa vasta seuraavana päivänä. Perhehuonetta emme ehkä kaipaa. Mutta tässä oikeastaan kaikki. Sitten vauva tulee kotiin ja uusi arki alkaa.
Mutta eipä sitä vauvaa nyt pelkästään hakemaan mennä.

Tuumin, että vaikka asiat eivät välttämättä mene niin, kuin toivoisi, en haluaisi olla synnytystoiveissani liian ehdoton. Mutta alkoi olla kiehtovaa ottaa selvää, mitä kaikkea ja miksi synnytyksen aikana tapahtuu. Näin ollen voisin ehkä itsekin olla aktiivisempi tapahtuman aikana, enkä odottaisi vain kätilöiden kertovan minulle "ajo-ohjeita".

Uuden elämän kasvattamista

Viikon takaisella kirjastoreissullamme kipaisin siis kyseisen aihepiirin hyllyn luo ja pinosin syliini erilaisia kirjoja: hieman huumorimielellä kirjoitetun "matkaoppaan", joogasisältöisen (vaikka en joogasta niin innoissani olekaan) sekä Duodecim-painoksen, sillä mitäs sairaanhoitaja lukisi, jos ei tuollaista opusta. Ja niin kävin sohvalle pitkäkseni, nostin hieman jo turvonneet jalkani sohvan selkämykselle ja avasin ensin matkaoppaan. Sen jälkeen olenkin lueskellut pieniä hetkiä erilaisia oppaita, nettisivuja ja katsonut youtube-videoita liittyen synnytyksen eri vaiheisiin, kivun lievitykseen sekä rentoutumiseen. Sen verran olen kuitenkin malttanut, etten sentään ole mennyt julistamaan miehelleni "opetelleeni" koko homman jo, joten voisihan tässä aikamme kuluksi pistää jo töpinäksi. Luulen, että Pikku-Muru ei mekastuksestaan huolimatta ole vielä aivan valmis tämän maailman seikkailuihin, vaikka olenkin ajoittain huomaavinani potkujen kärsimättömyyden. Ehkä me kaikki tarvitsemme vielä hiukan aikaa kypsyttelyyn.

Synnytyskertomukset, -ohjelmat ja -tilanteet ovat aina kiehtoneet minua. Jo pikkutyttönä olin valtavan kiinnostunut esimerkiksi lehmän poi´ittamisesta ja kissanpentujen syntymisestä, vaikka niillä ei oikeastaan ole tekemistä ihmisen syntymän kanssa. Haikailin jossain vaiheessa kätilön ammatista, ja pitkään mietin myös omien opintojeni aikana jatko-opintoja. Tajusin sittemmin ulkomaan harjoittelun aikana vietettyjen parin viikon synnytyssalijakson sekä sen jälkeisten vastasyntyneiden ja lasten hoitotyön jaksojen jälkeen, että olin omimmillani ja innoissani hoitamaan syntymän jälkeisiä aikoja. (Toki nuo kehitysmaassa näkemäni synnytykset olivat aika brutaalin näköisiä ilman juuri minkäänlaisia kivunlievityksiä. Vieressäni seissyt miespuolinen opiskelija sen sijaan näytti melko kalpealta nähtyään tilanteita. Synnytykset antoivat paljon mietittävää, ja vielä tänäkin päivänä mietin erästä äitiä, joka joutui synnyttämään kohtuun kuolleen lapsensa, eikä saanut nähdä vauvaa lainkaan. Puhumattakaan tuen saamisesta.) Ja myönän, olen katsonut sekä ulkomaalaisia että suomalaisia ohjelmia raskaudesta ja synnytyksestä ja itkenyt vauvan synnyttyä.

Ja mitä tulee omaan työhöni, niin no.. useimmiten asiat synnytyksessä tai sen jälkeisessä ajassa eivät ole menneet, kuin on suunniteltu. Tiedän liudan erilaisia synnytyskulkuja, -kertomuksia ja -tapauksia.
Ja sitten olen jotenkin jättänyt miettimättä koko asiaa omalle kohdalleni.

Uuden alkua

Synnytys. Se tulee olemaan edessä.
Tartuin siis matkaoppaaseen ja aloitin matkan valmistelut myös tuon etapin osalta.
Luin kirjan kannesta kanteen.
Nyt oli varmasti aika sille, että alan paremmin ymmärtämään omalle kohdalleni, kuinka suuri tapahtuma vauvan synnytys oikein on. Ymmärrettävästi jo ihan uuden elämän syntymän vuoksi, mutta ennen kaikkea myös omalle naiseudelleni. Olin melkein jo itkun partaalla ajatellessani, kuinka voimaannuttava kokemus tuo tapahtuma voisi olla. Kuinka minun vartaloni kykenisi raskauden lisäksi myös synnytykseen! Kuinka minusta tulisi sellainen nainen, joksi olen aina halunnut tulla. Miten kaunis tapahtuma se voisikaan olla... En tietenkään odota mitään kynttilöitä ja sen sellaista ihmeellistä (eikä sairaalaan edes voikaan tuoda kuin led-kynttilöitä), mutta henkisellä tavalla uskon synnytyksen olevan äärimmäisen ja juuria myöten voimaannuttava kokemus.
Etukäteen ajateltuna tuntuisi, kuin voisin vihdoin hyväksyä oman vartaloni, kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen. Voisin elää tilanteessa mukana, toimia, kuten naiset vuosituhansien ajan ovat toimineet, vaistonvaraisesti ja luontoa kuunnellen. Sinä pystyt siihen!

Olen realistinen. Voihan olla, että synnytys joudutaan käynnistämään tai jopa hätäsektio tulee kyseeseen syystä tai toisesta. Voi olla, että olen pettynyt itseeni. Mutta haluaisin ajatella jo nyt, että tämä ristiriitaisia tunteita herättänyt vartalo on kyennyt kasvattamaan ihmislapsen ja tavalla tai toisella synnyttänyt sen. (No joo, tämän kappaleen kirjoitin lähinnä siksi, että ptäisi mielessä myös tämän vaihtoehdon suhtautuen silti itseeni lempeästi. Oikeasti haluaisin vain synnyttää alateitse, itse ja halliten tilanteen (mikäli se on mahdollista). Osoittaa itselleni, että ei vartaloni olekaan niin huono, kuin kaikkina hankalina tai lapsettomuusvuosina olen ajatellut.)

Varasimme ajan synnytyssairaalaan tutusmiseen. Emmin kovasti tuota päivää, ja tuumin, että ehdimmekö siihen. Mies kummasteli pohdintojani.
"Eiköhän me ihan hyvin ehditä...", hän mietti.
"Mutta... Onhan tuo niin lähellä laskettua aikaa!"
"On siinä kuitenkin 16 päivää aikaa."
Niin. Jos nyt vain luottaisin siihen, että vauva jaksaa kyllä olla kohdussa vielä tänään (rv 32+3), huomenna, ensi viikolla ja ensi kuussa. Kyllä hän sitten tulee ajallaan.

Matkan todellinen lähtölaskenta alkaa mielestäni silloin, kun jään äitiyslomalle, siis 24.9. Silloin tuntuu, että vauva voi tulla milloin vain. Ja haluan olla sopivasti, henkisesti, valmistautunut. Olen jo nyt innoissani.