Päivä lopulta meni ihan rattoisasti. Jonkin verran työkaverit hämmästelivät, että jokos se päivä jo onkin, ja onko minulla kaikki valmiina vauvaa varten. Meni joku jopa pohtimaan, että mahani on jo laskeutunutkin jonkin verran. Saa nähdä, vaikka tulisikin jo parin viikon päästä. Olin vienyt työpaikalleni kaura-suklaacookieita ja naapuriosastolle, tuolle ikävöimälleni, mustikka-limepiirakkaa. Kuulostaa erikoiselta, mutta niin oli myös tilanne, kun lähdin pakkaamaan tavaroitani lokerosta ja luovuttelemaan avaimia. Nykyisestä työpaikastani moikattiin lähes normaaliin tapaan. "Hyvää äitiyslomaa, moikka." Sentään pyydettiin vähän ilmoittelemaan vauvasta. Käytyäni naapuriosastolla hakemassa piirakkavuokaa mukaani minua halattiin kyynelsilmin ja jäätiin rupattelemaan pitkäksi aikaa. "Olen niin onnellinen teidän puolesta," useampi iloitsi. "Nauti tästä ajasta, tämä on nyt niin parasta!"
Sain siis tyhjennettyä ja siivottua lokeroni kaikenlaisista koulutusmateriaaleista ja usean vuoden aikana kertyneistä todistuksista ja lomakkeista, putsattua pukukopin ja lopulta suuntasin vartijan kopin luo. Oli aika luovuttaa kulkulätkä, pukukopin avain sekä henkilökorttini. Ja sitten se oli siinä. Kassit ja nyssäkät auton penkille ja suunta kohti kotia. Miten se päivä koittikin jo nyt!
Kovin kauaa tätä ei sentään ehtinyt ihmetellä, sillä kotona tiesin odottavani toisenlaisia hommia. Olimme nimittäin suuntaamassa ystäviemme häihin, jotka olivat alkaneet tasan silloin, kun työaikani oli virallisesti päättynyt. Niinpä yritin parhaani sukia tukkaani, vedellä meikkejä naamaani ja kaiken lisäksi pukea ylleni ystäväni lainaamaa mekkoa niin, etten onnistuisi pilaamaan edellä mainittuja aikaansaannoksia. Haastavinta oli kuitenkin kenkien - pienillä koroilla - pukeminen. Kyllä ne vaivalloisesti mahtuivat aiemmin tällä viikolla (tosin se oli ilman työvuoroja kokeiltu). Juhlava pari autoon ja sitten kohti hääjuhlapaikkaa!
Häät olivat kauniit, niin kauniit. Morsiuspari oli juhlien kruunu omalla vaatimattomalla, mutta elegantilla ja rennolla tavalla. He olivat ottaneet upeasti huomioon monia asioita välttäen liian kikkailun ja pitäen päivän oman näköisenään. Uskon koko hääseurueen viihtyneen loistavasti. Ehdimme onneksi näkemään suurimman osan ohjelmasta, saamaan herkullista ruokaa ja seurustelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa. Minulla oli se pieni etulyöntiasema, että tiesin monia elokuisista polttareista, joten small talkin ylläpitäminen oli hieman helpompaa. Vaikka eipä tuossa pöytäseurueessamme tarvinnut juurikaan yrittää, sillä hauskaa piisasi joka tapauksessa. Otimme myös hetkittäin yhteistä aikaa, sillä minusta me olimme kyllä itsekin melkoisen komea pari! Pitihän meistäkin siis saada hiukan kuvia. Etenkin, kun harvemmin edustan juhlissa tällaisen mahan kanssa.
Ai että, kuinka olisinkaan halunnut tanssimaan! Sen jälkeen, kun morsiuspari veti taidokkaasti tunteellisen häävalssinsa oli vanhempien ja hiukan myöhemmin kaikkien muiden vuoro astua tanssilattialle valssin ja muiden tanssilajien pyörteisiin. Katselin tanssivia pareja unelmoiden, ihastellen. Tiesin, että me tuskin menisimme tanssimaan, mutta en silti voinut olla välillä huikkaamatta lyhyitä toiveita vain yhdestä tanssista tai ihan lyhyestä hetkestä. Mutta ei. Olimme sopineet jo lähtevämme, kun musiikki alkoi uudelleen välissä olleen ohjelman jälkeen. Eikä! Mitkä juhlat täällä olisi vielä olleet! Pop-pop-pop-pop-pop-pop-musiikin tahdissa astelimme ovelle päin, vaikka halu olisi ollut vieläkin kovempi päästä tanssimaan. Mutta mies oli huolissaan kykenevyydestäni näillä kengillä (pöh! Näillä tuli tanssittua eräissä häissä aamukahteen, enkä ole hauskemmissa häissä koskaan ollut!), vaikka tiesin, että tosiasiassa hän olisi halunnut onnistua tanssimisessa, jos siihen ryhtyisimme.
Joten olihan valssia harjoiteltava. Suihkun ja "arkeen laskeutumisen" jälkeen vetelimme minä villasukissani ja mies collareissaan Nestorin tanssimatta jääneiden häiden lomassa hapuilevia valssin askelia. Minä pidin jöötä komentamalla tahtia, mistä mies ei ollut erityisen iloinen (uskallan sanoa minulla olevan enemmän tanssikokemusta). Lopulta yhteinen tahti ja askellus alkoivat löytyä ja minäkin pääsin jo hiukan "tanssitummalle tuulelle".
Mutta voi sentään, mikä pakotus olikaan jaloissa ja hiukan supistelikin (kivuttomasti). Vaikka halu olisi ollut kova tanssia häissä, niin näinköhän sielläkin olisi käynyt!
Työkiireen ja häähumun laskeuduttua huomaan ehkä jossain vaiheessa arjen muuttuneen. Nyt vielä tuntuu oudolta, kuin siltä, että pitäisin jälleen kerran vain yhden vapaapäivän ja palaisin taas töihin "päivä kerrallaan" -jaksamismentaliteetilla. Mutta ei. Vaikka ei tämä nyt ihan tavallinen lomakaan ole. Kovasti olisin lähdössä reissuun, mutta "tehtävälista" on myös saanut melkoisesti pituutta. Järkeilen itselleni, että joudun jättämään painavammat asiat, kuten maton pesun (kiitos koira!!), pihakalusteiden kantamiset ja auton pesun miehelle, mutta sen sijaan voin aivan hyvin näperrellä tuttinauhojen ja vauvanvaatepyykkäysten parissa. On vain niin epätodellinen tunne. Tapahtuuko tämä todella? Saanko oikeasti pestä pyykkiä? Ja siis oikeasti meille on tulossa vauva? Tänään vielä leivon erääseen kahvitukseen ja huomenna pääsen sujahtamaan tuohon vauvanodottelukuplaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti