Järjestelyjä ja ilon hetkiä

Olenpa nauttinut. Eilen minua huvitti ajatus siitä, että olen näinä muutamina äitiyslomapäivinä ollut rentoutuneempi kuin lähes koko kesälomani aikana. Silloin vielä tuskailin pahemman kerran nukkumis- ja työasioiden parissa. Eilisiltanakin hämmästelin, kuinka oudolta tuntuu ajatus siitä, että tämä ei olekaan vain muutaman päivän vapaa tai parin viikon loma. Ei, vaan hieman pidempi. Toki myöhemmin puuhaa on aivan eri tavalla, mutta se kuuluu asiaan.

Puuhaa on kyllä nytkin ollut; vähässä ovat olleet ihan vain olemishetket. Kerran jouduin kuitenkin kellahtamaan sohvalle torkuille, sillä yö oli ollut erittäin rikkonainen. Huomaan, että vauvalla alkaa olla jo paljon ahtaammat oltavat, ja menokin kertoo vähän siitä, että hänen ehkä tekisi mieli päästä jo kurkistamaan tähän kohdunulkopuoliseen elämään. Kai huomaa sen, miten äiti on nauttinut asioista.

Vauvakutsut saivat leijailemaan vielä pitkään, ja yhä edelleen kuvia katsellessani sydämessä läikähtää. Voi ystävät rakkaat! Onneksi olen onnistunut monien heidän kanssaan sopimaan vielä kahdenkeskistä kahvittelua tai muuta tapaamista. Nyt viikonloppuna saan vielä kylään erään, joka ei pitkän matkan takaa päässyt itse vauvakutsuille. Aika ihanaa.

Pesukone on laulanut kovasti ja aamuisin olen ottanut tavaksi kuunnella jotain rentouttavaa musiikkia tai katsella sivusilmällä ohjelmaa netistä samalla, kun viikkailen pikkuruisia vaatteita. Muutaman kerran nitä on jo tullut aseteltua kaappiin ja vielä uudelleen. On se jännää. Mutta varmasti vielä jännempää on sitten, kun niitä saa oikeasti pukea vauvan päälle. Miten hauskoja arjen riemuja ovat myös olleet sellaiset, kun saimme viimein aikaiseksi hankkia toisen pyykinkuivaustelineen. Helpottaa mieltä, kun pyykit saa levitettyä väljästi.

Torstaina vietimme yhteistä vapaata, ja molempien toive "onnistumisen tunteesta" todellakin toteutui. Kiertelimme eri kaupoissa lähinnä tekemäni listan kanssa, mutta oli aikaa myös suunnittelemattomallekin haahuilulle. Tunsin suunnatonta mielihyvää, kun saimme järjestettyä nyt eteiseen kuramaton etenkin vauvan vaunuja ajatellen, säilytyslaatikoita vauvan vaatteille sekä joitakin muita pienempiä juttuja. Niin, ja löysimme viimein toppahaalarin! Olen etsiskellyt sitä jo melko pitkään, mukaan lukien pohdinnat siitä, mitä lokakuun lopussa mahdollisesti syntyvälle vauvalle tulisi pukea päälle. Nyt löysimme lopulta sellaisen puvun, joka tuntui hyvältä kaikin puolin; koon, ulkonäön, hinnan ja käyttötarkoituksen. Ja voihan olla, että puku on aivan turha hankinta; olin vain vähän kummastellut äitiyspakkauksen isohkoa pukua ja siksi pohtinut pienemmän hankkimista. Onneksi kirpputoreilta voi löytää oikein hyviä ja siistejä vaatteita!

Eilen sain hymyillä kilpaa auringon kanssa. Olimme suunnitelleet menevämme yhdessä mökille ja sen seutuville ulkoilemaan. Mies tosin hiukan varoitteli, että saattaa myös kaivata omaa aikaa. Ja niinhän siinä kävi, että minä pakkasin itsekseni kahvin ja lämmintä vaatetta mukaan ja puin innoissani ylleni vaelluskenkiä jalkaan.
"Jaksatko varmasti lähteä?", mies vielä huolehti.
"Todellakin! Tätä olen odottanut niin paljon!", hehkutin ja vakuutin, että voisin monessa kohdassa lyhentää reittiä ja palata autolle, minulla oli kännykkä mukana, äänet päällä ja akku ladattuna, ja lisäksi myös evästä.
Lupasin huilata, jos siltä tuntuisi.
Kävin hakemassa matkan varrelta koiran vanhempieni luota hoidosta, ja äidin ilme vakavoitui kuultuaan, että menisin yksin retkelle.
"Ole varovainen," hän huolehti.

Sinänsä ymmärrän huolen, sillä eilen oli rv 35+4, mutta tunsin olostani, että voin hyvin. Ja olin innoissani. En ollut voinut edes miettiä menneiden viikkojen aikana tällaista ulkoilua, mutta olin sitä totta totisesti odottanut! Minua ei estäisi nyt (lähes) mikään!
Joten auto lopulta parkkipaikalle, reppu selkään ja koiran kanssa metsän poluille. Jesjesjes!
Koiralla tuntui olevan virtaa enemmän kuin laki salli, ja välillä komensinkin sitä, että nyt varovasti, täällä on vauva kyydissä! Kyllähän me hyvin tulimme toimeen kompuraisilla poluilla ja välillä piti vain pysähtyä ihailemaan maisemia ja ottamaan kuvia. Miten ihanaa! Raikas, syksyinen ilma, auringonpaiste ja ruskan hehku! Nopeammin, kuin taas tajusinkaan, saavuimme reitin ensimmäiselle laavulle. Sille, jolla olin perinteisesti pitänyt evästauon. Nyt en aikoisi viritellä nuotiota, vaan joisin vain kotona keittämäni kahvit kuksasta omenarahkapiirakan kera. Koira kiinni ja itselleni pieni istahdustauko. Käki kuului koputtelevan lähellä. Monet muistot tulvivat mieleeni tältä samaiselta paikalta. Kuinka monen kanssa täällä olikin jo ehditty retkeilemään! Entisten työkavereiden, muutamien ystävieni, mieheni... ja varsinkin koiran... Millaisia eväitä nuotiolla oli myös kokkailtu. Paljon olin saanut oppia kuluneiden vuosien aikana, ja muistelinkin monia retki- ja patikointihetkiä iloiten, en niinkään kaihoten. Nyt ei mieli täyttynyt haikeudesta, vaan ennemminkin uuden ilosta ja siitä tiedosta, että aika patikonnille tulisi taas. Lapsen kanssa ja ilman.

Matka jatkui. Vesi liplatti järven pinnassa. Polku kulki aivan sen vieressä. Aurinko kimmelsi pienillä laineilla. Tuuli humisi puissa. Ja minä hymyilin. Voi sentään, kun nautin. Nyt, jos koskaan, halusin vauvan saavan kiinni näitä kokemiani tunteita! Jospa ne kesän surut ja stressit olisivat jääneet tarttumatta, ja hän olisi saanut kasvaa pianomusiikin ja patikoinnin tahdeissa. Nauratti ajatus siitä, jos synnytys yhtäkkiä käynnistyisikin. (En toki ihan niin luonnonmukaista synnytystä ollut kaavaillut!) Mietin, että siinä tapauksessa vauvalla olisi varmasti todella kova kiire päästä kokemaan näitä äidin kokemia hetkiä.

Aikanaan saavuin takaisin autolle. Olihan reissu väsyttänyt tavallista enemmän, ja sen huomasi sittemmin illalla huilatessani sohvalla käsityön parissa. Silti mieli oli erilaisella tavalla pirteämpi ja virkistyneempi kuin aikoihin. Luonnolla on ihmeitä tekeviä voimia.