Huomaan kriiseilleeni monella eri tavalla raskauden aikana, silti kokien (onneksi) niitä hyviä hetkiä, tunteita ja aikoja. Sitten taas joku murehduttaa. Tällä hetkellä kuitenkin koen olevani tämän hetkisen raskaustieni aikana valmiimpi vauvan tuloon kuin missään vaiheessa aiemmin. Henkisesti, mutta sisäinen järjestelijä on vielä vähän hirvityksen keskellä: ei vielä! Moni asia on vielä kesken!
Mutta kyllä, haluaisin saada vauvan jo syliin, aloittaa yhteistä elämää.
Huomaan, että häntä ei voi enää unohtaa, kuten kävi vielä joskus alkukesästä (toki raskaus oli silloin hädin tuskin puolivälissä). Nyt "otan vauvan mukaan" joka paikkaan. Kävimme pari päivää sitten yhdessä muun muassa kampaajalla kasvivärjäyksessä. Sitten olemme myös vähän ulkoilleet ja käyneet salilla. Kuuntelemme musiikkia paljon yhdessä, usein soitamme myös pianoa. Menohetkinä vauva tuntuu olevan melko hiljaa, mutta rauhoituttuani paikoilleni alkaa hänen vuoronsa liikkua. Ja miten paljon hän liikkuukaan! Milloin mistäkin päin vatsan seutua tuntuu joku kova pyrkivän ojennukseen. Eikä vain sivusuunnassa...
Elämää tuntuu siis jo kovasti olevan kohdussa. Joinakin öinä saan nukkua illasta aamuun heräämättä, mutta toisina öinä vauvalla on hirmuinen tarve alkaa mellastamaan. Silloin silitellään ja rauhoitutaan yhdessä.
Huomaan, että voisin kirjoitella vauvasta vaikka kuinka, siitä huolimatta, että en vielä tunne häntä tuon enempää. Olo on lämpöinen, kun vain mietinkin häntä, ja hymy pyrkii herkästi huulille. Silitän jo aika isoksi kasvanutta vatsakumpua. Vauva tuuppaa vastaan ja rauhoittuu kosketukseeni. Tulevaisuus vaikuttaa mielenkiintoiselta.
Kaksi eteen, yksi taakse.
Mitä askeleet ovat sitten olleet?
Kliseinen aika on taatusti auttanut. Olen saanut kypsytellä ajatusta vanhemmuudesta, äidiksi tulemisesta, raskaudesta, vauvasta jo 7 kuukautta, ja olen todellakin tarvinnut sen ajan. En usko, että meitä on turhaan luotu kantamaan ja kasvattamaan vauvaa yhdeksän kuukautta. Olen saanut käsitellä asioita omalla vauhdillani, olla, tunnustella, kokeilla, haaveilla, surra, harmitella, purnata, ihastella, harjoitella, jakaa, kirjoittaa, puhua ja hengittää. Ajalle ja sen nopeuttamiselle ei ole olemassa mitään poppaskonsteja, ja sekös vasta onkin turhauttavaa että helpottavaa. Olen tarvinnut aikaa sopeutuakseni, niin nurinkuriselta kuin se taustaani vasten tuntuukin (toisaalta 6 vuodessaa verrattuna 7 kuukauteen on melko iso ero). Aika on parantanut oloa ja tekee vastedeskin varmasti tehtävänsä.
Mieheni, ystävien ja läheisten kanssa puhuminen on ollut suunnattoman tärkeä asia. Sen jälkeen, kun uskalsin kertoa ajatuksistani ääneen, olen aika ajoin puhellut tunteistani ja ajatuksistani. Kuin ne tuuliviirin lailla ovat vaihdelleetkin. Ja aina minua on kuunneltu ja tsempattu. Aika ajoin toki olen pohtinut, että mitähän hekin ovat tuumineet... Mutta toisaalta saamani tuki ja rakkaus ei ole jättänyt epäilykselle tilaa. Olen saanut olla sitä, mitä olen kaikkine tunteineni, ajatuksineni ja prosesseineni. Olen saanut puhua ääneen vaikeaa oloani, pelkoja tulevaisuudesta, onnellisuudesta ja hehkuttaa joitakin hankintoja. Olen myös saanut kuulla niin paljon kallisarvoisia ajatuksia, kuunnella heidän kertomuksiaan. Ja nämä ovat sitten saaneet liikkeelle eteenpäin vieviä prosesseja.
Kuten esimerkiksi eräs ajatus ystävältäni, joka on minun näkökulmastani ollut raskaana aivan ilman suurempia kriisejä. Hän pohti, että asiat ovat tuntuneet menevän vain niin sopivasti. Tätä hän on odottanut pari vuotta, kunnes mieskin oli valmis ajatukselle ei mennyt kauaakaan positiivisesta raskaustestistä. Tätä hän oli odottanut.
Pohdin, että luultavasti olisin saattanut olla itsekin paljon tyynempi, jos asiat olisivat menneet, kuin olimme toivoneet. Mutta kukapa tietää.
Ihmisten ilmoilla oleminen on myös jännällä tavalla tehnyt raskautta todellisemmaksi. Moni tuttu on kommentoinut vatsaani, onnitellut tai kysellyt vointia. Töissä on juteltu esimerkiksi vesisynnytyksestä ja siellä on myös ihasteltu työvaatteiden peittämää mahaa. Moni on ollut silminnähden onnellinen puolestamme (etenkin he, jotka ovat tienneet taustan), ja toisaalta se on tehnyt tilannetta itsellenikin todemmaksi. Etenkin silloin, kun en vielä käsittänyt asiaa. Ihmisten halu auttaa ja huomioida ovat olleet myös hellyyttäviä, joskin olen pyrkinyt rauhoittamaan liian holhoavat huomionosoitukset. Kerron kyllä, jos alkaa huimaamaan tai tulee huono olo. Ei se vauva nyt ihan tipahda pienestä tekemisestä.
Hankintojen tekeminen on myös osaltaan auttanut valmistautumaan pienen ihmisen tuloon. Aluksi hädin tuskin uskalsin hankkia mitään, vaikka ehkä halusinkin. En vain voinut uskoa tilannetta todelliseksi. Kuvittelin taian raukeavan, jos vain menisin ostamaan jonkin kauniin vaatteen. Pitkään painiskelin millaisissa vaatteissa haluaisin lastamme pukea. Aluksi olin jostain syystä todella vastaan uusien vaatteiden hankkimista, enkä ollut kovin innoissani pitseistä ja pinkeistä. Halusin kierrättää, kiertää kirpputoreja, hankkia jotain värikästä, mutta ei yliprinsessaista vaatetusta. Sitten jokin "napsahti" päässä ja halusin meille prinsessan. Joten on niitä vaaleanpunaisia sydänkuosisia housuja jo muuta kappale, puhumattakaan tällä viikolla löytämästäni ihanasta pitsihelmaisesta kukallisesta mekosta. Oi.
Myös jonkin verran on jo tavaroita hoitopaikkaa varten sekä vaunutkin ovat vihdoin saapuneet liikkeeseen.
Vaikka kaapin hyllylle on alkanut jo kertyä melkoisia pinoja vaatteita, en ole vielä pyykännyt yhtään. Vetoa siihen, että äitiyslomalla on sitten aikaa, mutta luulen totuuden piilevän jossain ihan muualla. Minua pelottaa edelleen, että vauva ei tulekaan.
Visuaalisuuden kautta olen myös pyrkinyt hahmottamaan asioita. Olen pyrkinyt ottamaan viikoittain "mahakuvia", pysyäkseni perässä vatsan kasvamisesta (nyt sitä ei todella voi olla huomaamatta!). Oman vartalon muuttuminen on ollut ristiriitainen prosessi, joskin pääasiassa positiivinen. Minulle on ollut myös tärkeää, että joku muukin on ottanut minusta tai minusta ja miehestäni kuvaa. Pitkään nauroin kuvia nähdessäni, että kuka on laittanut tyynyn housuihini. En jostain syystä todellakaan hahmottanut, että vatsani olisi jo niin iso. Suunnitelmissa olisi myös kunnon raskauskuvien ottaminen, kunhan saamme ystäväni kanssa aikataulut sopimaan yksiin. Visuaalisuus on liittynyt itseni lisäksi myös vauvaan; olen ajoittain miettinyt hänen ulkonäköään, kumpaan hän tulee enemmän. Ja kuitenkin ehkä eniten sitä, mitä tässä vaiheessa vielä voi: haluan pukea hänet kauniisti, vaatteet yhteen sopien. Ja toisaalta myös pieni haikeus on iskenyt siitäkin, että minun ei kannata enää hankkia itselleni mitään uutta. Hieman on alkanut jo nämä muutamat vaatteet kyllästyttää. Mutta jos sitten imetysvaatteita!
Tärkeä rooli on myös ollut ultraäänitutkimuksilla, joissa olemme käyneet. Vaikka vauvan liikkeet on tuntenut, niin kyllä väkkärän näkeminen ruudulla on ollut melko koskettava asia joka ikinen kerta. Aika ajoin on tehnyt mieli mennä 3/4D-ultraan, mutta hinta on kirpaissut jo valmiiksi mieltä. Mutta pian näemme hänet vieläkin paremmin!
Omat tärkeät asiat ovat myös auttaneet prosessoimaan raskautta, itseäni, vauvaa ja tulevaa arkea. Olen lenkkeillyt, hiihtänyt, pyöräillyt, käynyt salilla ja ollut paljon luonnossa. Mutta olen myös kirjoittanut, soittanut pianoa, lukenut niin kertomakirjallisuutta kuin Raamattua ja katsellut Pinterestistä inspiroivia ja rohkaisevia kuvia ja tekstejä. Olen ottanut kuvia, leiponut ja laittanut ruokaa. Olen halunnut tehdä asioita muille, ja halunnut käydä eri tilaisuuksissa ja tapahtumissa, tavata ystäviäni. Olen halunnut reissata ja mennä, kun vielä on helpompaa. Olen siis hengittänyt.
Aika paljon siis konkreettista tekemistä ja sen kautta vauvan tuloon valmistautumista, mutta myös henkistä kasvua ja kehitystä sekä itsekseen että muiden tuella. Näin se raskaus on nyt mennyt, mutta tärkeintä on, että vauva on pian täällä. Mieli on tällä hetkellä tyyni ja rauhallinen. Jonkin verran stressaa nämä jäljellä olevat 7 työpäivää, ja ylipäänsä tieto, että kuluvan kahden viikon aikana minulla on vain yksittäisiä vapaita ja paljon illasta aamuun työvuoroja. Välillä väsyttää erikoisen paljon ja samalla tekemättömät kotityöt harmittavat. Mutta päivä kerrallaan mennään. Yritän iloita pienistäkin hetkistä, tehdä mieleisiä asioita oman fiiliksen mukaan. Olla stressaamatta suotta tulevia päiviä. Ne pitävät huolen itsestään. Nyt on tämä päivä ja tämä hetki. Rv 33+5.
 |
| Tyyneyden perikuva |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti