Rohkeutta. Nyt.

Taloyhtiössämme aloitettiin viime viikolla putkisaneeraus. Menemättä tarkemmin tiedottamiseen ja aikataulumuutoksiin kerron vain lyhyesti, että tilanteen ei pitänyt alun perin koskea meitä. Aivan vielä vesikatkokset eivät ole arkeamme, mutta tulevaisuudessa vettä ei tule arkipäivisin työpäivien aikana, alkaen jo kello 7. Sinänsä asiasta kuin asiasta voi selvitä; tähänkin olen keksinyt paljon käytännön ratkaisuja. Mutta kyllä tilanne stressaa meitä molempia. Minäkin olen täällä kaiket päivät Huldan ja koiran kanssa tietämättä tuleeko asuntoon tänään joku vai onko vain vedet poikki. Asia on alkanut ajan myötä ahdistamaan enemmän ja enemmän, ja viime yönäkin itketti ja tärisytti.
No niin, jotta en jahkaisi tuota asiaa tässä, niin muuttoajatuksemme ovat kieltämättä aktivioituneet. Taas.

Tällä kertaa edessä on jotenkin isommat panokset. Tuntuu siltä, että nyt tehdään oikeasti isoja ratkaisuja. Mitä me todella haluamme? Missä oikeasti haluamme asua? Mikä on Huldalle paras? Ja olisiko kuitenkin parempi hakeutua lähemmäs töitä, ystäviä, seurakuntaa... siis koko muuta elämää? Onko tietynlaiset haaveet vain jokin "idylli" tai jotain sellaista, jota "kuuluu tehdä"? Olisiko minusta johonkin tiettyyn asumismuotoon vai riittäisikö minulle toisenlainen? Kuinka valmis olen puuhaamaan ja huolehtimaan vai kaipaisinko ennemmin vapautta ja aikaa muille asioille?

Asian ytimessä

Tiedän.Näitä on jahkattu monen monta vuotta, ja se ehkä kertookin asian hankaluudesta ja prosessoinnista. Mielikuvissani minusta on tarkoitus tulla toimelias maatalon emäntä, joka hoitaa kasvimaat, puutarhat, leivinuunit, isot pirtit ja aitat, lapset ja eläimet ja käy siinä sivussa kolmivuorotyössä. Tuohon yhtälöön toki kuuluisi vielä omat harrastukseni ja ystäväni. Ihan kuin minulla olisi jossain vaiheessa tuplamäärä aikaa. Nykyisen asuinpaikkaamme vaikuttaa todella paljon myös omat tunteeni ja muistoni; olenhan kotiseudullani. (Voi, kun joskus voisi tehdä vain muuttoratkaisuja ilman mitään tunnesiteitä!) Aika on tehnyt tehtävänsä ja tietyistä ääripäistä olen jo päässyt irtaantumaan. Emme ole muuttamassa maalle. Mutta loppu onkin vielä auki. Mikä lopulta on se meidän juttumme? Mitä arvotamme asumisratkaisuissa? Missä meidän on hyvä olla? Ja toisaalta taas: missä me voisimme vielä paremmin? Uskoisin vuosien prosessoinnin tuottaneet hiljalleen sitä, mitä kohti haluamme mennä. On tärkeä pysyä avoinna ajatuksille ja oloille, olla rehellinen itselleen.

Rohkeus on se, mitä tarvitsisimme. Rohkeutta todeta, että minusta ei sittenkään ole maatalon emännäksi. Check. Rohkeutta todeta, ettemme muuta maalle. Check. Rohkeutta tiedostaa, mitä oikeasti haluamme, kokonaistilannetta ajatellen. Hmm.
Rohkeutta tehdä ratkaisuja, kuunnella sydäntä, toteuttaa haaveita, tehdä arjesta sellaista, mikä on hyvää ja kestävää. Rohkeutta olla avoin sille, mitä elämä on nyt, mitä me arvostamme ja mihin haluamme panostaa. Rohkeutta tehdä meidän perhettämme tukevia asioita.
Rohkeutta. Nyt.

Asiat ovat vireillä. Olemme menossa katsomaan neljää asuntoa. Toivotaan parasta.

----

Elämässä on ollut muitakin pohdintoja. Yhden niistä ratkaisin viime viikolla aika spontaanisti, kun Hulda tuntui olevan niin tavattoman kiinnostunut minun ruuistani. Niinpä nakkasin tytön syöttötuoliin ja tarjoilin hänelle gourmet-aterian: banaania, omenaa ja kurkkua. Tyttö tiesi heti jutun juonen ja pääsi sormiruokailun ytimeen. Ja siivouspalvelu oli tehokas ja omatoiminen. Koiralla koitti onnenpäivät. Tähän mennessä ollaan ehditty maistamaan jo banaania, omenaa, kurkkua, perunaa, bataattia, porkkanaa, parsakaalia, avokadoa, maissinaksua, kaurapuuroa, päärynää, karpaloa (!!) sekä smoothieta, jossa oli banaania, päärynää ja mansikkaa. Aijai. Ja miten onkaan mukavaa, kun voimme ruokailla yhdessä!

Spontaanius on näemmä parasta.
Päätin eilen kokeilla aika extremesti maitotuotteita ja nähdä, kuinka se vaikuttaisi Huldaan. Sen sijaan, että olisin maltillisesti syönyt yhden juustosiivun, esitinkin kainon toiveen miehelle jäätelöstä. (Tosiasiassa en vain keksinyt, mitä maitotuotetta minun todella tekisi mieli. Olen niin tottunut ja tykästynyt vegaanituotteisiin.) Tai toiveeni oli lähinnä haikailua, mutta niin vain reipas mieheni nakkasi takin takaisin päällensä ja paineli iloisesti kauppaan. Kai hän toisaalta kaipasi jotain työpäivän päätteeksi. Tuomisina oli Ben&Jerryn Cookie Dough -jäätelöä ja Daim-minipuikkoja. Huh, yritä nyt sitten tuosta päättää. Otin molempia.
Mitä tapahtui seuraavana yönä?
Minua itketti putkisaneerausahdistus, mutta Hulda vain itki nälkäänsä, söi ja nukkui. Kaikki ainakin vielä hyvin.

Siivouspalvelu toimii vikkelästi ja oma-aloitteisesti

Olen myös pähkäillyt vaunujen "taapero-osan" käyttöönoton aikaa. Milloin se pitäisi tehdä? Miten sitten puen Huldan? Nytkin mittari hipoo jo +15 astetta, joten pähkäiltävää on. Viime viikolla tapasimme vauvauinnista tapaamani uuden tuttavani tyttärensä kanssa. Olipa 1,5 kuukautta vanhempi tyttö niin ison oloinen istuessaan vaunuissa hienot aurinkolasit päässään! Hulda tuntui niin pieneltä vielä, kun sitten sisällä katseli toisen touhottamista ja ryömimistä. Meidän tyttö pyörii vielä paikallaan ja mutta tahtoa eteenpäin olisi. Mutta jospa ne vaunu- ja pukeutumisasiat ratkeavat yhtä jouhevasti kuin sormiruokailun aloittaminenkin.

Toisaalta uusimmassa Vauva-lehdessä päästiin oivasti lähelle omia pohdintojani erään henkilöhaastattelun myötä.
"- Vauva-arjessa oli niin oaljon epävarmuutta siitä, teenkö oikein. Siitä tuli hetkeksi fiilis, että olen huono kaikessa, myös asioissa, joissa tiedän olevani hyvä. ---
- Tosi moni oli ensimmäisen lapsen kanssa kotona. Heidän kanssaan tuli viimein fiisli, että muutkin ovat yhtä pihalla kuin minä.
Aiemmin Höyden oli luullut, että kaikille muille vanhemmuus on helppoa hommaa eikä koskaan herätä epävarmuuden tunteita.
- Ajattelin, että juuri minä hoidan äitiyttä vähän surkeasti. Ryhmän ansiosta tajusin, etteivät kaikki muutkaan esimerkiksi pääse joka päivä ovesta ulos. ---
Täydellisyyteen pyrkiminen ei ole tärkeää."