Vääränlainen lapseton?

Tällä viikolla vietettävää lapsettomien viikkoa ja eilen ollutta Lapsettomien lauantaita en ole osannut oikein "viettää". Olen törmännyt lukuisiin päivityksiin Facebookissa eri ryhmissä lapsettomuuden surusta, "kaapista tuloista", äitienpäivä-angsteista ja muista sen sellaisista. Ymmärrän näitä kaikkia, sillä itse koin oloni kovin raskaaksi vuosi sitten lapsettomien lauantaina. Okei, tänään on pieni suruverho ollut päälläni nähtyäni ensimmäisiä äitienpäivä-päivityksiä, mutta yritän olla juuttumatta niihin.
Nyt on ollut ristiriitainen olo. Toisaalta olen halunnut itsekin osallistua jotenkin keskusteluun, mutta en ole silti kokenut tarvetta surkutella tilannettamme sosiaalisessa mediassa (vaikka asia ei olekaan salaisuus). Samaan aikaan huomioni on suuntautunut eniten ihan jo väsymyksen kanssa selviämiseen (3-5 tunnin yöunilla ja kiireisinä työpäivinä), mutta erityisesti elämän iloihin.
Laitoin sentään pienen, mielestäni positiivissävytteisin kirjoituksen ja kuvan Facebookiin. Halusin tuoda esille, että kävi miten kävi, niin onnellinen voin ainakin olla.  Uskon, että auringonnousu voi olla miten kaunis tahansa. 💓

Jollain lailla tuntuu väärältä olla suremassa julkisesti, nyt, kun minusta ei edes tunnu siltä. Niin, tällä hetkellä en sure lapsettomuuttamme, en vain jaksa. Olen itse asiassa onnellinen monestakin asiasta, joka on nyt mahdollista kaksin tai yksin. Tietenkin tilanteeseen vaikuttaa edellä mainitsemani väsymys, joka ihan totta saa aikaan ihan hulluja unohteluja ja tilanteita. Olen välillä epäillyt, että miten ikinä tulisin selviämään lastenkaan kanssa, jos en omasta elämästänikään selviä. Uskon väsymyksen sumun hellittävän pian, kunhan saan kilpirauhaslääkityksen kohdilleen ja opin taas nukkumaan.

Mutta siitä huolimatta haluan sanoa olevani onnellinen juuri nyt, juuri näin. Olen jonkin verran empinyt tällaisten asioiden kirjoittamista etenkin lapsettomien viikolla, sillä olen kokenut, että se ei ehkä ole suotavaa. (Ai miten niin?) Ihan kuin olisin petturi, luovuttaja, vääränlainen. Minunhan tulisi olla periksiantamaton taistelija, puskea vain eteenpäin, uskoa, että toivoa on. Kokeilla vaikka kahtakymmentä ivf-hoitoa, jos vaikka seuraavalla kerralla tärppäisi. Ja olemmeko ajatelleet adoptoida?
No joo, toivoa varmasti on aina, mutta mitä jos se tuntuu nyt muuttaneen muotoaan? Mitä jos nyt ei tunnu tärkeältä taistella leijonan lailla aamusta iltaan miettien hoitoja ja lapsettomuussurua? Mitä, jos haluan jatkaa keskittymistä kaikkeen muuhun elämään? Olla onnellinen tästä, mitä jo on?

Se, että minusta tulisi katkeroitunut ja maailmalle vihainen kärttyinen nainen, olisi pahinta, mitä voisin tehdä itselleni. En halua käpertyä enempää itseeni ja oman napani ympärille, miettiä, mitä ihmettä siellä vatsanahan alla tapahtuu (vai tapahtuuko yhtään mitään) tai mitä kaikkea elämä voisi olla sitten kun meillä on lapsia. En ole onneksi elänyt tällaista aikaa näin mustavalkoisesti enää kovinkaan pitkään aikaan, mutta toki aktiiviset hoitojaksot ovat vieneet aikamoisesti energiaa ja ajatusaikaa.

On hassua, että jopa tällaisesta asiasta voi nyhtäistä jonkinasteista syyllisyyttä. Voiko tällaista edes sanoa? Saako lapsettomuussurun keskeltä alkaa mutisemaan, että mut kun itseasiassa mä olen aika tosi onnellinen jo nyt? Järki puuttuu nyt peliin, ja sanoo, ettei kukaan muu näitä ajatuksia työnnä päähäni kuin tämä sama pää täällä. En usko, että kukaan toinen lapseton ajattelee, että olen jonkinasteinen vääräuskoinen, rikkuri, petturi tai luovuttaja. Uskon, että yhtä lailla, kuin minäkin iloitsen siitä, että muut löytävät rauhan siitä, millaista elämää saavat elää, niin minäkään en ole tässä mikään poikkeus.

Ainoa suru, mikä nyt vihlaisee, on nilkka, jonka nuljautin eilen leirillä. Pelasimme norsupalloa (heh), ja siinä pelin tuoksinnassa satutin koipeni. Sain kovasti apua ja huolenpitoa, ja vaikka se lämmitti mieltä (ja viilensi jalkaa), niin oli silti jotenkin vaivaannuttavaa olla huolehdittavana. Tyypillinen sairaanhoitaja, joku nauroi. Väitin, että koipi olisi tänään jo parempi, mutta täytyy myöntää, että heräsin pari kertaa yöllä jalan vihlaisuun vaihtaessani asentoa. Nooh, jospa se tästä helpottuisi.
Nyt yritän olla miettimättä asiaa ja sitä, että tämä todennäköisesti vaikuttaa hetkellisesti lenkkeilyyn (argh) ja keskittyä siivoamiseen ja äitienpäiväkakun leipomiseen. Törmäsinkin aika kivan kuuloiseen reseptiin ja olenkin kädet syyhyten odottanut pääseväni kokeilemaan sitä!

Ja todellakin haluan sanoa kaikille äideille:
Ihanaa äitienpäivää!