Valokuvien taikaa ja murhetta

Olen viime päivinä törmännyt muutamaan puolitutun hääjuttuihin. Miten ristiriitaisia oloja.
Samaa kohtasin viime kesänä ollessani kaverini häissä. Miten ihania asioita, miten kaunis päivä, kuinka hauskaa! Ja sitten samalla (riippuen hääparista): voi, jos he vain tietäisivät! Tai: voi, kunpa olisin vielä nuori! Tai: kunpa saisimme uuden hääpäivän, voisimme järjestää kaiken niin paljon paremmin, kuin teimme.

Hääpäivämme herättää meillä usein keskustelua. Totta oli, että olimme eri kaupungeissa, häät vielä kolmannella paikkakunnalla, mekko neljännessä, kaaso viidennessä. Molemmilla oli opinnot lopputyön höyryissä, minä lisäksi olin valmistautumassa jättämään ihanan opiskelukaupunkini taakseni, suuntaamaan kohti uusia tuulia mieheni asuinkaupunkiin. Luopumista, uuteen suuntautumista. Osin maksoimme häät itse, aikaakin oli vain rajallisesti. Tehtiin kompromisseja, rajauksia. Halusimme aikalailla perinteistä, jokseenkin vaatimatontakin. En esimerkiksi kehdannut laittaa kutsuunkaan tilinumeroa. Siinähän sitä sitten oltiin eriparisten tupperwarejen ja maljakoiden kanssa. Tanssiakin olisi ollut kiva, mutta sen aikaisella rohkeudella ja isäni jyrkällä kiellolla musiikkikin jäi kokonaan pois. Häätkin tuntuivat menevän perheelläni jotenkin "siinä sivussa", muun muassa siksi, että äitini oli järjestämässä kuukauden päästä 50-vuotisjuhliaan. Huomaan kyllä miettiväni, että tuohon aikaan olen ollut kovin erilainen, ja kieltämättä tykkään itsestäni tänään ja tällaisena paljon enemmän.

Ei saa ymmärtää väärin. Päivä oli ihana, unelmien täyttymys, ainakin siltä osin, että saimme toisemme. Se tapahtui, minkä olimme tunteneet jo ensitapaamisiemme aikana. Olimme kokeneet, että meidät oli luotu toisillemme. "Tämä se on!", sain mieleeni vahvan ajatuksen, kun ajelin tapaamaan Miestä ensimmäistä kertaa.

Mutta on jotain, joka yhä edelleen nostaa surun ja murheen mieleen, myönnetään. Jos järjestäisin häät tänään, olisin todellakin askarrellut ja koristellut enemmän (häihimme liittyen pääsin tekemään tätä vasta kiitoskorttien kohdalla). Olisimme kutsuneet paikalle enemmän ystäviä, hankkineet musiikkia.
Ja se suurin: panostaisin valokuviin. On uskomatonta, kuinka asia tuntuu kurjalta vieläkin. Se iskee, kun näen muiden kauniita hääkuvia ja miettiessä omia häitä ja kuvia. Meillä oli kyllä kuvaaja, mutta kovin epävarma sukulaismies. Tuntuu oudolta myöntää, mutta minua harmittaa edelleen, ettei minusta ole yhden ainutta kuvaa häistä. Tai okei, kaason ottamana, vessajonossa. Enpä tuolloin häähöyryissäni muistanut pyytää kuvattavan meitä myös erikseen (eikun joo, onhan miestä kuvattu. Ja kaasoa. Mutta ei morsianta, minua.)



Ihan kamalaa purnata tällaisesta, mutta tänään asia on kalvanut mieltä. Eikä se olo jotenkin helpottanut, kun tajusin jotain muutakin.
Meistä ja minusta ei tulla ikinä ottamaan odotuskuvia (jos jäämme lapsettomiksi).

Kai tämä on vain jotain naisten hömpötyksiä, mutta silti niin tärkeitä asioita. Viettää päivä prinsessana ja nähdä myös itsensä kauniissa kuvissa. Niin ei tule koskaan tapahtumaan.