Valoa alkaa jostain raosta jo pilkistämään, eivätkä kyyneleet ole enää nousseet silmiin muutamaan päivään. Tuntuu, kuin olisin pääsemässä taas jaloilleni.
Tilanne on vaikuttanut samalta, kuin keväällä. Silloin ensimmäinen ovulaation induktio toimi liikaa, joten kierron samoihin aikoihin sain tietää, että irrotuspiikkiä ei pistetä, seuraavaksi tulee välikierto sekä kesätauko. Näiden lisäksi tuli vielä kielto harrastaa rankkaa liikuntaa painavien munasarjojen vuoksi. Menin ihan kierroksille. En nukkunut, tein pitkän työviikon ja pyöräilin monta kertaa viikossa 40 kilometria. Kerran jopa ennen koulutukseen menemistä. Sitten sain tasattua oloni ja päätin, että en todellakaan ala tuijotamaan vain elokuuta, vaan tässä on koko kesä aikaa tehdä vaikka mitä. Nyt, kun on mahdollisuus ja vielä, kun pystyy! Jollain lailla pistin vaihteen aika kovalle, ja iloitsin elämästä täysillä. Vihdoinkin elämä oli alkanut olemaan täällä päin sitä, mistä olin haaveillut! Kuin opiskelukaupungissani, mutta tällä kertaa mikään syömishäiriöpeikkokaan ei voisi varjostaa sosiaalista ja aktiivista elämääni.
Nyt liikuntakieltoa ja "ehkäisypakkoa" ei ole tullut, mutta silti tuntuu, että tässä taas odotellaan puoli vuotta. Tällä kertaa olin ensin lamaantunut, kaikki tuntui yhdentekevältä ja turhalta. En vain pystynyt näkemään, että mitä muka tekisin tällä välin. Kierrosten purut liikuntaan jouduin jättämään kipeän olon ja flunssan vuoksi väliin, mutta sitä tarmokkammin lähdin täyttämään kalenteriani. Tuntui oudolta, ettei oikein kotona ollut hyvä olla, mutta töihinkään en olisi halunut mennä. Silti olin töissä valmis taipumaan melko... rankkoihinkin työvuoronvaihtoihin. Yövuorojen välissä ja jälkeen pidin kuitenkin kiinni aiemmista suunnitelmista, joten miniunien jälkeen puuhailin lähes minuuttiaikataululla.
Mutta jo keskiviikkona aloin huomaamaan: alan nähdä jo hieman värejä. Aamuvuoro oli hurjan kiireinen, ja yövuoroon lupautuminen mietitytti. Mutta kaikki meni hyvin. Työ piti touhukkuudessaan hyvin hereillä ja sain hoidettua potilaani hyvin. Öiden välissä kävin höpinälenkillä hyvän ystäväni kanssa, jonka olen tuntenut pienestä pitäen. Nyt pohjoisesta lomalla ollessaan saimme upean tilaisuuden kävellä tuntitolkulla ja höpötellä vain, jakaa elämää, purkaa oloa. Miten puhdistavaa. Olo oli energisempi taas.
Eilen nukuin miniunet, leivoin kuppikakkuja ja lähdin ystävänpäiväteemaiseen kässäiltaan. Halusimme ystäväni kanssa järjestää teemaillan, jota varten olimme hankkineet erilaisia söpöjä somisteita ja järjestäneet pientä ohjelmaa. Olipa meillä herkkuja! Puikkojen kilinän lomassa juteltiin ja tutustuttiin. Olimme pyytäneet jokaista tuomaan mukanaan pienen itseen liittyvän esineen. Esine vuorollaan arvattiin, kenen se voisi olla ja miksi. Lopuksi esineen tuonut sai kertoa siitä sekä itsestään. Oli mukava kuulla jotain lisää muista ihmisistä sekä uppoutua erilaisista aiheista risteileviin keskusteluihin. "Hei mulla on ihan sama!", "Mä niin tiedän ton tunteen!". Elämän vertaistukea parhaimmillaan.
Ja kun olin ajelemassa kotiin silmät ihan ristissä (3 tuntia yövuoron jälkeen unta ei ehkä anna riittävästi virtaa myöhään yöhön asti.. :D) oli olo ennen kaikkea huojentunut sekä innostunut. Tuntui, että olin taas pääsemässä jaloilleni. Nyt vain elämään kiinni, kun vielä pystyy ja on mahdollista.
Pieniä oivalluksia, joista olen tällä viikolla iloinnut:
- tulppaanit
- pianonsoitto
- ruoanlaitto ja ylipäätään se, että teen jotain kotimme eteen. Toissapäiväisestä ruoasta olen etenkin oikein iloinen.
- ystävien tapaaminen
- luonto ja retkeily
- liikunta
- nauru
- viestit ystävien kanssa
- työ (tosin siinäkin tulee raja vastaan, kuten nyt. Oikein mielelläni jäin vapaille...)
- erilaiset suunnitelmat ja ideat tekemisistä
- tulevat sosiaaliset jutut, kuten ensi viikon brunssi ystävien kesken
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti