Seitsemän päivän työputki jätti jälkeensä kivan ja helpottuneen tunteen. Päällimmäisenä oli kuitenkin onnellisuus työstäni. Kehityskeskustelu osoittautui oikein hyväksi ja sain selviteltyä esimiehen kanssa asioita. Paineet erinäisistä asioista helpottivat, kun sain "tilastotietoa" työpanoksestani ja tulevan kauden suunnitelmista. Illalla olin aikonut lähteä vielä ulkoilemaan, mutta kuten ennenkin, kroppa alkoi jo hellittää puurtamista, ja uni otti vallan. Melkoinen jumi on ollut tänäänkin päällä, ja vähän jähmeästi on tullut käytyä kaupassa ja tehtyä ruokaa. Olin kokkaukseeni jopa melko tyytyväinen, ja tuntui hyvältä saada kerrankin jotain aikaan.
Mutta sitten sattui muutama juttu.
Aiemmista suunnitelmista poiketen emme lähteneetkään vielä ulkoilemaan. Olin jo kauan kaivannut luontoon pääsemistä, mutta jähmeä olo, kylmä (meillä palelee sisälläkin) ja pilvinen sää saivat meidät siirtämään retkeilyä huomiselle.
Huomasin tehneeni jotain, joka aiheutti melkomoisen sotkun meille. Tuntuu typerältä, että menin tekemään aika tyhmästi ja sählästi. Ei kyse mistään loputtoman suuresta virheestä ole, mutta aika hassusta kuitenkin. (Otsikko itseasiassa sattuu lähes kuvaamaan tapahtumaketjua. Tai putkeenhan tuossa taisikin mennä, mutta kiitos kätevän mieheni, niin ei ihan kamalasti mennyt.) Ajatus itsestäni kömpelönä ja mitään saamattomana vain saa tästä lisää pontta. Leipomani dallaspullat osoittautuivat kuulemma "paremmiksi kuin Portugalissa", vaikka minusta ne olivat rumia. Juuri, kun kahvi oli kiehunut, alkoivat pilvenreunat rakoilemaan ja aivan ihastuttavat auringonsäteet valaisivat päivää saaden hangen ja lumipeitteiset puut kimalelemaan. Ja täällä minä vain olin aiheuttamassa ihan turhaa lisätyötä.
Niinpä sitten kahvin juomisesta ei tahtonut tulla mitään, kun vain niiskutin miehelle, ettei mistään tule mitään. En osaa tehdä ruokaa, en leipoa, lisäksi sählään ja metsäänkään en sitten kyennyt menemään. Olen huono vaimo!
Nyt kirjoitan vain purkaakseni ajatuksia, sillä mies tuskin jaksaa kuunnella tällaista hölmöyttä enempää. Niinkin reipas ja kannustava ja huolehtiva kuin hän onkin. Välillä vain tuntuu, että hän ansaitsisi niin paljon parempaa. Jonkun, joka osaisi tehdäkin jotain oikein.
Yhden järkevän ajatuksen osasin kuitenkin sanoa päiväkahveillamme.
Haluan asua maalla.
Tuohon ajatukseen me aina törmäämme uudestaan ja uudestaan. Tällaisina kauniina päivinä haluaisin voida pistää sukset kotipihalla jalkaan ja lähteä hiihtelemään pelloille ja metsiin. Haluaisin nähdä iltaisin tähtitaivaan ilman, että minkäänlaiset katuvalot ja talojen valaistukset häiritsevät. Haluan kuunnella metsän hiljaisuutta.
Se siitä haavelusta nyt. Parempi edes yrittää tehdä täällä jotain. Vaikka sitten siivota, jotta täällä olisi jotenkin siistiä olla. Ja onhan meillä vielä kaksi vapaata tämän jälkeen. Maanantaina itseasiassa on ultra. Silloin selviää Pregnylin kohtalo. Yäk, kun vain saisi jo tietää, kuinka tässä käy. Jatkaa taas elämää normaalisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti