Lääkäri oli kovin ymmällään tilanteesta, ja häntäkin näytti harmittavan.
"No, olisikohan tämä hoitomuoto nyt katsottu", hän tuumi.
Ja niin hän laittoi meidät jonoon. IVF-jonoon.
Suunnittelukäynti yhdessä miehen kanssa olisi huhti-toukokuussa ja itse hoito alkaisi suunnilleen syyskuussa. Sinä aikana voisin syödä lääkettä, joka pitää yllä kuukautiskiertoa (Femoston), eikä kohdun limakalvo pääsisi ohenemaan liikaa. Senkin aikana voi toki tulla raskaaksi, mutta lääkäri taisi mainita vain sen siksi, että... no, joillekin käy niin. Meille tehtäisi ivf "ehdottomasti" lyhyen kaavan mukaan. Kuulemma minun munasarjoillani ei pitkää kannattaisi yrittää. Tällä välin meistä pitäisi ottaa vielä infektionäytteet, ja minä sainkin marssia jo polilta päästyäni labraan. Kunhan sain ensin vedettyä vähän henkeä ja rauhoituttua.
Olin ajatellut, että koska tämä kolmas ovulaation induktio ei kuitenkaan onnistu, niin tämä voisi olla helpompi sietää. Mutta aika kamala olo on ollut. Jo eilen, vaikka meinasin ensin, että katsotaan nyt. Siinä mielessä on helpompaa, että en aloita päivääni surulla, vaikka en ole nukkunutkaan kovin hyvin. Sinänsä hyvä, että asioissa päästään eteenpäin, mutta tulevat rankat hoidot kyllä pelottavat. Mitä kaikkea minulle tehdään, millainen minusta tulee... Ja tehdäänkö kaikki se aivan turhaan...
Tällaisina hetkinä tuntuu, että ajatukset onnellisesta elämästä kaksin ovat aika kaukana. Tiedän kyllä, että pääsen tästä pian jaloilleni, ja olen taas iloinen ja onnellinen itseni.
Aurinko paistoi tänään kirkkaalta taivaalta. Ajattelin, että tänään minua ei pidättelisi mikään. Minun oli pakko päästä luontoon. Ja niin pakkasin reppuni ja lähdin kotikylälleni. Aikani patikoituani saavuin laavulle ja viritin pikkunuotion. Siinä sitä kelpasi istuskella tulenlieskoja tuijottelemassa ja pannukahvia siemaillessa.
Kunnes sain tietää, että isäni oli matkalla päivystykseen. Huoh. No, saipahan oma murhe ainakin väistyä hetkeksi aikaa.
Tällä hetkellä olen jo kotona ja isääkin ollaan jo hakemassa takaisin. Vietin illan äidin seurana, sitten me molemmat lähdimme eteenpäin. Äsken äiti soitti, että isä pääsee kotiin, vaikka olisivat mielellään pitäneet hänet vielä yön yli seurannassa... Ilmeisesti ei kovin vakavaa, vaikka terveyskeskuksen lääkäri olikin lähettänyt hänet eteenpäin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti